VELLAMO (tarkastelee äitiään). Mitä tarkoitat? Mikä on varmaa?
ROUVA VUORENPÄÄ. Mikä oli — kuka oli sinun mallisi?
VELLAMO. Yövartijan pikku Laina.
ROUVA VUORENPÄÄ (pyyhkii hermostuneesti otsaansa). Peitä se! (Menee
sohvaan istumaan.)
VELLAMO (peittäessään kuvaa, seuraa katseellaan äitiään). Arveletko,
että Ahti olisi —? (Rouva Vuorenpää tuijottaa eteensä eikä vastaa.
Vellamo rientää äitinsä viereen ja suutelee häntä hellästi poskelle.)
Äiti! — Voihan se olla yhtä hyvin erehdystä — tai sattumaa — tai —
ROUVA VUORENPÄÄ. Ei, ei, ei! (Nousee ja menee perälle. Katselee
puistoon.)
ANNI (tulee). Insinööri pyysi neitiä telefooniin. (Menee. Vellamo
poistuu vasemmalle.)
ROUVA VUORENPÄÄ (katselee ympärilleen, menee sitten kuvan luo, heittää
peitteen syrjään ja puhuu puoliääneen). »Satu»! Satu! Hänen silmänsä!
Myöskin hänen! — Kaukaista kaihoa —
VELLAMO (tulee, hämmästyy, kun huomaa äitinsä kuvan vieressä, menee
hiljaa hänen luokseen). Äiti! — Pannaan tämä peittoon! (Johtaa äitinsä
istumaan.)
ROUVA VUORENPÄÄ. Ahtiko soitti?
VELLAMO. Niin. (Koettaa lohduttaa.) Se oli sittenkin pelkkää
mielikuvitusta.
ROUVA VUORENPÄÄ. Ei, Vellamo! Ei se ole.
VELLAMO. Mutta vaikka otaksuisimme sen todeksikin, niin eihän asiaa
enää voi auttaa. Ja onhan se jo siksi vanha juttu, että —
ROUVA VUORENPÄÄ. Onhan se vanha. Oikeastaan sangen vanha. Mutta sen
ääni soi herkeämättä. On jo soinut kauvan. Jumala tiesi katkeaako
milloinkaan. Ja jos katkeaa, niin — mitä tapahtuu silloin?
VELLAMO. Etköhän sinä ole tänään kovin hermostunut? Entistä enemmän —
minun mielestäni.
ROUVA VUORENPÄÄ. Kyllä kai olenkin. Minun on — niin vaikea olla.