VELLAMO. Niinpä niinkin! Lainan satuhan keskeytyi.
LAINA. Niin. — Kääpiöt saivat sitten Avaruuden meressä erään saaren
asuttavakseen. Toiset asettuivat vuorelle, ja toiset jäivät rotkoon,
vuoren juurelle. Vuorelle paistoi aurinko lämpimästi — siellä oli
kirkas ilma — sieltä kantoi silmä kauas avaruuteen — paljon ihmeellistä
ja kaunista näkivät vuorelaiset. He näkivät senkin, että vuorella oli
mukavampi ja parempi olla kuin rotkossa.
VELLAMO. No eivätkö rotkon kääpiöt sitä huomanneet?
LAINA. Eivät. Rotkossa oli ilma tummaa, usvaista ja paksua. Se sokaisi,
ahdisti ja painoi heitä — yhä alemmas — niin alas, että lopulta he
kaikki tulivat vuorelaisten orjiksi. Nyt oli vuorelaisilla vielä
parempi ja mukavampi olla, sillä rotkolaiset toimittivat kaikki heidän
askareensa. Eivät vuorelaiset maan eivätkä puitten hedelmiäkään voineet
itse korjata, vaan —
VELLAMO. Miksi eivät voineet?
LAINA. No, kun pensaat pistelivät ja — ja kun maan multa oli niin kovin
mustaa — ja — ja likaista. — Nyt tulee sellainen kohta, jota en oikein
muista. Siinä puhutaan niin paljon vuorelaisten sydämettömyydestä ja
rotkolaisten kärsimyksistä ja — ja — vuorelaisten hengen kuolemasta —
VELLAMO. Voi, voi sinua, pikku-rukka! Kuinka sinä sellaista
muistaisitkaan!
LAINA. Mutta sitten taas muistan —. Vuorelaiset rupesivat pelkäämään,
että rotkolaiset hyökkäisivät anastamaan heidän asuinsijojansa.
Sentähden he lähettivät rotkoon erään mustan kääpiön sanomaan, että
kaikkien on siirryttävä pois tältä saarelta sadan vuoden kuluttua,
ja että siellä uudella saarella pääsevät rotkolaiset vuorelle — ja
vuorelaisten täytyy mennä rotkoon. Rotkolaiset olivat tyytyväisiä nyt,
kun kerran vuorotella saataisiin. Ja niin elettiin taas edelleen.
VELLAMO. Juttusi ei tunnu oikein luistavan tänään.
LAINA (arasti). Niin — kun se on niin vaikea ja — minä muistan niin
huonosti. Lopetanko?
VELLAMO. Ei, ei — älä nyt paina päätäsi alas — jatka sinä vain!
LAINA (yrittää parastaan). Kerran tuli suurilta tuntureilta, auringon
noususta päin vieras —
VELLAMO. Käännäpäs nyt vähän päätäsi oikealle — kas niin! Hyvä on! —
No, se tunturi-vieras —? Oliko se vuoren-väkeä vai —?
LAINA. Ei. Se oli Auringon maasta kotoisin. Päivänpoika oli hänen
nimensä.
Hän kokosi rotkolaiset Avaruuden meren rannalle — ja rotkolaiset
hämmästyivät ja ihmettelivät joukkonsa paljoutta.
Heidän sydämensä paisui ja heidän katseensa terävyys puhkaisi paksun
usvan. He näkivät auringon kajastuksen idässä ja kuulivat lauhkean
länsituulen huminan puitten latvoissa.
Nyt puhui Päivänpoika heille ja sanoi, että sadan vuoden kuluttua
kyllä täytyy tältä saarelta muuttaa, mutta kukaan ei tiedä minne.
Eikä kukaan tiedä onko siellä uudella saarella ollenkaan vuoria ja
rotkoja. Vuorelaiset vain narrailevat rotkolaisia, saadakseen rauhassa
pitää paikkansa vuorella. Tästä rotkolaisten mieli kovin katkeroitui
— ja suruissaan he rupesivat toisiltaan kyselemään, ja keskustelemaan
keskenään. —
Taas puhui Päivänpoika heille ja sanoi: »Katsokaa ympärillenne ja
uskokaa mitä näette ja tunnette ja mikä olevaista on, älkääkä sokkoina
juosko virvatulien perässä, mustaan pimeyteen!»
Rotkolaiset katselivat ympärillensä — he näkivät läikehtivän meren,
elinvoimaa uhkuvan maan — ja vuorelaisten loisteliaan ylängön. —
He näkivät — toistensa kuihtuneissa muodoissa oman kurjuutensa
alastomuuden, ja — hämmästyivät.
»Tarttukaa toisianne kädestä kiinni, lujasti ja varmasti!» huusi
Päivänpoika kääpiöille.
He etsivät toistensa kohmettuneet kourat ja pusersivat niitä
lämpimästi, luottavaisesti. Jokainen tunsi voimansa kasvavan, vartensa
vahvistuvan. Ihmeellisen turvalliselta tuo tuntui. Niin he seisoivat
hiiskumattomina. Aavistuksen oraat tekivät terää heidän sydämissään.
Jotakin käsittämätöntä oli tulossa! —
»Katsokaa toisianne silmiin, suoraan ja syvästi!» huusi Päivänpoika
kaikuvalla äänellä. — Kääpiöt tekivät niin. —
Aurinko nousi nyt pilvettömästä idästä, lännen tuuli tuoksui
tunturi-ilmaa, nuppunsa aukaisivat kukat, laineet läikkyivät, ja
linnut virtensä virittivät. Nopeana kuin salama syöksyi lämmön virta
kääpiöjoukon läpi, sytyttäen elämän tulen jokaisen rintaan. Koko luonto
vavahti: ihminen oli syntynyt.
VELLAMO (on Lainan viimeisen sanelman aikana tullut yhä
tarkkaavaisemmaksi ja vihdoin lopettanut maalaamisensa). Mitä sanoit?
Ihminen oli syntynyt?
LAINA (viattomasti). Niin. Rotkon kääpiöissä, Avaruuden meren rannalla.
VELLAMO. Oliko siis jo vuoren kääpiöissä ennen —?
LAINA (varmasti). Ei. Ne jäivät kääpiöiksi.
VELLAMO (pyyhkii siveltimiään). Hm! Sinun satusi on kovin tulipunainen.
Mutta — kyllähän se kuljettaa ajatuksia. — On siinä paljon —
LAINA. Paljon siinä on muistamista.
VELLAMO (nauraa). On todellakin. — Missä olet sen oppinut?
LAINA. Ihmisyyskoulussa.
VELLAMO. Ihmi —? Taas! Sinähän olet tänään ihan täynnä yllätyksiä. —
Mikä koulu se on?
LAINA. Se on — se on kaupungissa — me käymme siellä aina iltasilla. —
Tule kerran katsomaan, niin saat leikkiä ja oppia satuja! Mutta tule
minun osastolleni! Meille kerrotaan kaikkein hauskimmat sadut. Isojen
ihmisten sadut ovat vähän ikäviä. Tämä oli isojen satu — luullakseni.
VELLAMO. Käykö siellä isojakin ihmisiä?
LAINA. Etkö sitä tiedä?
VELLAMO. En.
LAINA. Herranen aika! Ethän sinä sitten tiedä mitään. Minä luulin,
että sinä jo olet käynyt ihmisyyskoulusi loppuun. (Vellamo purskahtaa
nauramaan ja menee suutelemaan Lainaa.) Ihastuitko noin kovin, kun minä
lupasin ottaa sinut mukaani?
VELLAMO. Ihastuin — ihastuin! (Nauraa.) Minä ihastuin niin kovin sinun
ihmisyyskoulustasi. — Kas niin! Nyt me olemme lopettaneet. Tulehan
nyt alas! — Odotapas! (Tuo pöydältä hedelmävadin.) Otahan nyt tästä!
Katsos, noin kauniita omenoita!
LAINA (ottaa omenan). Oletko ravistanut näin paljon omenoita?
VELLAMO. Ravistanutko? — Millä tavalla?
LAINA. Oletko itse ravistellut nämä puusta alas?