LAINA. Oletko sinä sitten vuorelainen?
VELLAMO. Vuorelainenko? (Ajattelee.) Tosiaankin — niin! (Hymyilee.)
Vuorelainen kai — mikäpä minä muukaan voisin olla. — Sinähän olet älykäs
tyttö, sinä.
LAINA. Tuletko ihmisyyskouluun minun kanssani, jos tulen hakemaan sinua?
VELLAMO. Tule vain hakemaan! Mennään sitten yhdessä. — Sinä saat olla
minun pikku opastajani. (Rouva Vuorenpää tulee vasemmalta, hattuun ja
päällysviittaan puettuna, menee suoraapäätä keskiovesta kuistille,
nyökäyttää mennessään Vellamolle, tähystelee oikealle.) Kas, äiti!
Pianpa palasit kaupungista! — Nyt pikku Laina saa mennä kotia. Miksi et
syö omenaasi?
LAINA. Minä vien sen siskolle.
VELLAMO. Onko sinulla paljon siskoja?
LAINA. Yksi.
VELLAMO. Ja äitisi on jo parantunut — niinkö?
LAINA. On.
VELLAMO. Entä isäsi? Sinä et koskaan ole maininnut häntä. Elääkö hän?
LAINA. Hän on yövartijana tehtaalla.
VELLAMO. Voi pikku ressua! — Tässä on siskollesikin. No, helma levälle!
(Tyhjentää hedelmävadin Lainan helmaan.) Kas noin! — Älä nyt pudota
niitä matkalla! — Sano äidillesi terveisiä! — Minun täytyy tulla
jonakin päivänä katsomaan häntä. Missä te asutte?
LAINA. Me olemme asuneet keväästä asti myllärin halkovajassa. Mutta kun
äiti parani ja jaksaa taas mennä tehtaaseen, niin me muutimme toiselle
puolelle koskea, Karpalosuon vaarin mökkiin. Oikeaan huoneeseen.
VELLAMO. Miksi te sellaisessa paikassa olette asuneet? Sanoithan, että
isäsi —
LAINA. Isä on taas kaupungin — rannassa.
VELLAMO. Mitä hän siellä tekee?
LAINA (hiljaa). En minä tiedä. — Isä juo kaikki äidinkin ansiot. Eilen
hän taas tuli kaupungista sinne Karpalosuolle, mutta vaari saarnasi
hänet ulos.
VELLAMO. Saarnasi? Millä tavalla?
LAINA (naurahtaa). Etkö tiedä mitä saarna on? Etkö ole koskaan käynyt
kirkossa? Se on sellaista, joka kauheasti pelottaa. Ja vaari on niin
iso, harmaapartainen —
VELLAMO. Saarnaako hän niinkuin pappi?
LAINA. Ihan kuin ilmeinen pappi. Äsken hän seisoi tuolla kosken
rannalla ja saarnasi — koskelle. (Nauraa.)
VELLAMO. Minäpä käyn teillä jonakuna päivänä.
LAINA. Et sinä sinne löydä — Karpalosuolle asti. — Minä tulen sitten
hakemaan sinua ihmisyyskouluun. Tulenko tänä iltana?
VELLAMO (ohjaa Lainan ovesta vasemmalle). Tule vain! Tule vaikka tänä
iltana! (Palaa mietteissään keskilattialle. Seisahtuu. Menee sitten
maalausta tarkastelemaan.)
ROUVA VUORENPÄÄ (tulee kuistilta). Vellamo!
VELLAMO. Mitä, äiti?
ROUVA VUORENPÄÄ. Tulehan tänne! (Viittaa ulos oikealle.) Tunnetko tuota
miestä — tuolla — tienristeyksessä? (Vellamo menee kuistille.) Hän
seisoo risteyksessä ja katselee tännepäin. — Tunnetko?
VELLAMO (tulee sisään). En tunne. Kuka hän on?
ROUVA VUORENPÄÄ. En tiedä — ajattelin vain — hän seisoi tuolla
käytävällä, kun ajoin lehtokujaa — minusta tuntui — lie joku
tehtaamme uusista virkamiehistä. (Vellamo on mennyt maalauksen
luo. Rouva Vuorenpää, katseltuaan vielä hetken ulos, sulkee oven.)
Hän on jo mennyt. (Painaa soittokellon nappulaa ja alkaa riisua
päällysvaatteitaan.) Oletko muuttanut atelieesi pois Uhmakalliolta?
VELLAMO. Vain täksi kerraksi. Paviljonki oli niin kolkko ja kostea.
ROUVA VUORENPÄÄ. Mitenkä voit ollenkaan maalata tällaisella säällä?