ÄITI. Sinun sielusi on vielä puhdas ja sitä ei saa hämmentää! Sinun
paikkasi ei ole taistelussa!
KRISTIINA. Taistelussa? Minä aavistin jotain sentapaista!
ÄITI. Niin, täällä käydään taistelua, sentähden vetäydy syrjään. Sinä
tiedät mikä on meidän osamme, kun miehet taistelevat!
KRISTIINA. Ilmoita minulle siis mitä taistelu koskee! Tietämättömyys
tekee minut onnettomaksi! Näen kammottavan pimeyden edessäni ja
häilyviä varjoja; sytytä minulle valo jotta pääsen varmuuteen! Ehkä
tunnen nuo haamut.
ÄITI. Sinä olet vapiseva nähdessäsi, keitä ne ovat!
KRISTIINA. Anna minun siis vavista, ennemmin kuin kiusaantua tässä
hirveässä rauhassa!
ÄITI. Älä rukoile salamaa pilvistä, se iskee sinut kuoliaaksi.
KRISTIINA. Sinä säikäytät minut. Vaan sano minulle totuus, minun
täytyy tietää se, muuten käännyn jonkun toisen puoleen.
ÄITI. Onko sinun päätöksesi luja mennä luostariin?
KRISTIINA. Se oli isäni tahto.
ÄITI. Sinä epäröit!
KRISTIINA (vaikenee).
ÄITI. Sinua pidättää muuan side?
KRISTIINA. Sinä tiedät sen!
ÄITI. Tiedän ja sinun on se katkaistava!
KRISTIINA. Se on kohta mahdotonta.
ÄITI. Minä pelastan sinut, lapsi, sillä sinä olet vielä
pelastettavissa. Annan Herralle suurimman uhrini, kunhan yksi sielu
pelastuu kadotuksesta. Poikani!
KRISTIINA. Olavi?
ÄITI. Olavi on kadotuksen oma, kuuletko, ja minun hänen äitinsä
täytyy se sanoa!
KRISTIINA. Kadotuksen oma?
ÄITI. Hän on valheen profeetta! Perkele on vallannut hänen sydämensä.
KRISTIINA (kiivaasti). Se ei ole totta!
ÄITI. Jumala suokoon, ettei olisi!
KRISTIINA. Miksi, miksi sanot minulle tämän nyt vasta? -- -- Mutta
sehän onkin valhe! (menee ovelle ja raottaa sitä) Katsos, äiti, miten
hän seisoo; puhuuko paha henki noin, onko tuo tuli joka palaa hänen
silmissään, helvetin lieska, puhuuko valhe värisevin huulin, voiko
pimeys säteillä valoa, etkö näe mikä hohde on hänen päänsä ympäri!
Olet väärässä! Minä tunnen sen! En tiedä mitä oppeja hän julistaa,
en tiedä mitä hän kieltää, mutta hän on oikeassa. Hän on oikeassa ja
Jumala on hänen kanssaan!
ÄITI. Sinä et tunne maailmaa, lapsi, sinä et tunne perkeleen
vehkeitä, ole varoillasi (vetää Kristiinan ovelta) Sinä et saa
kuunnella häntä, sinun sielusi on heikko, hän on Antikristuksen
apostoli!
KRISTIINA. Kuka on Antikristus?
ÄITI. Hän on Luther.
KRISTIINA. Sinä et koskaan ole sanonut kuka Luther on, vaan jos Olavi
on hänen apostolinsa, on Luther suuri.
ÄITI. Lutherissa on perkele!
KRISTIINA. Miksi ei minulle sanottu sitä ennen? Nyt en enää usko sitä!
ÄITI. Nyt sinä kuulet sen minun suustani -- voi minua, tahdoin
pysyttää sinut etäällä maailman pahuudesta, sen tähden pidin sinua
tietämättömyydessä...
KRISTIINA. En usko sinua! Päästä minut, minun täytyy nähdä ja kuulla
häntä, sillä hän ei puhu niinkuin muut!
ÄITI. Jeesus Vapahtaja! Sinutkin on riivannut saastainen henki!
KRISTIINA (ovella). "Älkäät sitoko sieluja", sanoi hän, kuuletko?
"Te olette vapaat, sillä Jumala on luonut teidät vapaiksi!"
Näetkö miten kansa säikkyy hänen sanojaan, nyt ne nousevat
paikoiltaan; kuuluu sorinaa.
"Te ette tahdo vapautta, voi teitä, sillä se on synti Pyhää Henkeä
vastaan!"
SUNTIO (tulee). En luule olevan hyväksi että naiset jäävät tänne;
kansassa tuntuu levottomuutta. Tämä ei ikinä pääty hyvin mestari
Olaville!
ÄITI. Jeesus Maria, mitä te sanotte?
KRISTIINA. Älä pelkää, Jumalan henki on hänen kanssaan!
SUNTIO. Siitä en tiedä, mutta mestari hän on saarnaamaan; niin vanha
syntinen kuin olenkin, en voinut olla itkeä tihuttelematta kun
istuin ylhäällä urkulehterillä; en ymmärrä mistä kerettiläinen ja
Antikristus saa semmoisen sanan voiman! Niin, niin, se Luther, sanon
minä! (Huutoa kirkossa). Kas niin, nyt tapahtuu taas jotain kauheata
ja kuningaskin kun on poissa.
ÄITI. Lähtekäämme täältä! Jos Jumala on hänen kanssaan ei hänelle
mitään voi tapahtua, jos perkele -- tapahtukoon sinun tahtosi, Herra,
vaan armahda hänet! (Huutoa oven takaa. Menevät).
[Näyttämö on tyhjänä hetken ja Olavin ääni kuuluu entistä
voimakkaampana -- sen keskeyttävät vain huudot ja kivenheitot.].
KRISTIINA (tulee yksinään takaisin, sulkee oven sisäpuolelta,
heittäytyy eräälle rukousjakkaralle. Voimakkaita iskuja kuuluu
ovelle; kirkossa meteliä. Vaikenee, Olavi tulee otsa verissä ja
pahoinpidellyn näköisenä).
OLAVI (näkemättä Kristiinaa, heittäytyy tuoliin). Turhaan! He eivät
tahdo! Minä irroitan vangin kahleet ja hän lyö minua; minä sanon
"olet vapaa", ja hän ei usko minua! Onko se sana niin suuri, ettei se
mahdu ihmisaivoihin! Oi jos olisi yksikään, joka uskoisi -- mutta nyt
olen yksin -- houkkio, jota ei kukaan ymmärrä...
KRISTIINA (astuu esiin). Olavi! Minä uskon sinuun.
OLAVI. Kristiina!
KRISTIINA. _Sinä_ olet oikeassa!
OLAVI. Mistä tiedät sen?
KRISTIINA. En osaa selittää sitä, mutta uskon sen! Kuulin sinun
puhuvan äsken!
OLAVI. Etkö kiroa minua!
KRISTIINA. Sehän on Jumalan sanaa?
OLAVI. On!
KRISTIINA. Miksi ei sitä ole meille sanottu ennen tahi miksi puhutaan
kieltä, jota me emme ymmärrä?
OLAVI. Tyttö, kuka on pannut nuo sanat suuhusi?
KRISTIINA. Kuka? Sitä en ole ajatellut!
OLAVI. Isäsi?
KRISTIINA. Hän tahtoo minut luostariin!
OLAVI. Niinkö pitkällä ollaan? Entä sinä itse?
KRISTIINA (huomaa Olavin verisen otsan). Olavi, sinua on haavoitettu;
Jumalan tähden, anna, minä sidon haavasi!
OLAVI (istuutuu). Kristiina, olenko minä horjuttanut sinun uskosi?
KRISTIINA (ottaa käsivaatteen, repii kaistaleiksi ja sitoo Olavin
otsan seuraavan aikana). Minun uskoni? En ymmärrä sinua. -- Sano,
kuka on Luther?
OLAVI. Sitä en saa sanoa.
KRISTIINA. Aina sama vastaus! Niin sanoo isäni, niin äitisi, niin
sanot sinäkin! Eikö siis uskalleta ilmoittaa totuutta vai onko totuus
vaarallinen?