OLAVI. Sinä luetat saatanalla messuja minun puolestani! Anteeksi,
äiti -- sinun hyvää tahtoasi kiitän, mutta...
ÄITI (itkee; polvillaan). Olavi, Olavi!
OLAVI. Älä minua rukoile! Äidin rukous voi kiusata lankeemukseen
taivaan enkelitkin. Nyt on virsi lopussa, minun aikani on tullut!
Kansa odottaa!
ÄITI. Sinä viet minut hautaan, Olavi!
OLAVI (kiivaasti). Herra Jumala on herättävä sinut! (suutelee hänen
kättään) Älä enää puhu minulle, minä en tiedä mitä sanon!
ÄITI. Kuuletko! Kuuletko! Kansajoukko sorisee.
OLAVI. Minä tulen, minä tulen! Se Jumala, jonka käsi suojeli Danielia
jalopeurain luolassa, on myös suojeleva minua! (menee saarnastuoliin).
(Seuraavan kohtauksen aikana sakastissa kuuluu kirkosta voimakas ääni
puhuvan; sanoja ei kuitenkaan eroita. Jonkun ajan kuluttua kasvavaa
sorinaa, lopulta huutoa.)
KRISTIINA (tulee). Tapasitko hänet, äiti?
ÄITI. Oletko täällä, lapsi? Käskin sinun jäädä kotiin!
KRISTIINA. Miksi en saa tulla Herran huoneeseen? Sinä salaat minulta
jotain!
ÄITI. Mene kotiin, Kristiina.
KRISTIINA. Enkö saa kuulla Olavin saarnaa van? Sehän on Jumalan
sanaa, äiti.
ÄITI (vaikenee).
KRISTIINA. Sinä et vastaa! Mitä tämä tietää? Eikö Olavilla ole
oikeutta puhua saarnastuolista? Miksi on kansa tuolla ulkona niin
salaperäisen näköistä? Supistiin, kun minä kuljin ohi.
ÄITI. Älä kysy minulta! Mene kotiin ja kiitä Jumalaa
tietämättömyydestäsi!