HILDE. Entä sitten?
SOLNESS. _Sitten_ tein minä mahdottoman. Minä niinkuin _hänkin_.
HILDE. Mahdottoman?
SOLNESS. Minä en ollut koskaan ennen voinut nousta aivan vapaasti
korkealle. Mutta sinä päivänä minä kykenin.
HILDE (kavahtaa pystyyn). Niin, sen Te teitte!
SOLNESS. Ja kun minä seisoin siellä korkeimmassa huipussa ja ripustin
seppeleen tornin viiriin, sanoin minä hänelle: kuulepas nyt, sinä
mahtava! Tästä päivästä tahdon minä olla vapaa rakentaja, minäkin.
Alallani, niinkuin sinä omallasi. Minä en tahdo enää koskaan rakentaa
sinulle kirkkoja. Ainoastaan koteja ihmisille.
HILDE (suurin, sädehtivin silmin). Se oli se laulu, jonka minä kuulin
ilmoista!
SOLNESS. Mutta sitten hän taas sai vettä myllyynsä.
HILDE. Mitä Te _tuolla_ tarkoitatte?
SOLNESS (katsoo lohduttomana _Hildeen_). Rakennella koteja ihmisille --
se nyt ei ole kolikon arvoista, Hilde.
HILDE. Niinkö _nyt_ sanotte?
SOLNESS. Kyllä, sillä nyt minä sen tiedän. Ihmiset eivät näitä koteja
tarvitse. Nimittäin ollakseen onnellisia. Ja minäkään en olisi
sellaista _kotia_ tarvinnut. Jos minulla olisi se ollut. (Naurahtaen
hiljaa ja katkerasti.) Kas, siinä on koko selvitys, niin kauas kuin
taakseni näen. Ei ole oikeastaan rakennettu mitään. Eikä mitään
uhrattu, että olisi _saatu_ rakentaa. Ei mitään -- ole mikään!
HILDE. Ja nyt ette koskaan tahdo rakentaa mitään uutta enää?
SOLNESS (vilkkaasti). Kyllä, nyt juuri minä alankin!
HILDE. Kuinka, mitä sitten? Sanokaa se nyt!
SOLNESS. Ainoan, johon minä luulen ihmisonnea mahtuvan, _sen_ nyt
tahdon rakentaa.
HILDE (katsoo kiinteästi _Solnessiin_). Rakentaja, -- nyt tarkoitatte
meidän ilmalinnojamme.
SOLNESS. Ilmalinnoja, niin.
HILDE. Pelkään, että Teitä huimaa ennenkuin pääsette puolitiehenkään
ylös.
SOLNESS. Ei, jos saan käydä käsi kädessä _Teidän_ kanssanne.
HILDE (kasvoillaan masentunut suuttumuksen piirre). Ainoastaanko minun
kanssani? Eikö meitä pidä olla suurempaa seuraa?
SOLNESS. Ketä muita tarkoitatte?
HILDE. Oh, -- hän, tuo pulpetti-Kaija. Tuo raukka, -- ettekö ota
häntäkin mukaan?
SOLNESS. Ohoh, hänestäkö Aline täällä Teille puheli.
HILDE. _Onko_ se niin vai eikö?
SOLNESS (kiivaasti). Minä en vastaa Teille tuollaiseen! Teidän täytyy
luottaa minuun ehdottomasti.
HILDE. Kymmenen vuotta olen minä luottanut teihin kuin kallioon.
SOLNESS. Teidän täytyy yhä minuun luottaa!
HILDE. Antakaa minun siis nähdä Teidät vapaana ja korkealla!
SOLNESS (raskaasti). Oi, Hilde, -- sellainen en minä ole arkipäivin.
HILDE (intohimoisen kiihkeästi). Minä tahdon sitä. Minä tahdon!
(Rukoilevasti.) Ainoastaan yksi, yksi kerta vielä, rakentaja! Tehkää
_mahdoton_ uudestaan!
SOLNESS (katsoo syvästi ja kauan Hildeen). _Jos_ minä vielä koetan.
Hilde, niin seison ylhäällä ja puhun hänelle niinkuin viime
kerrallakin.
HILDE (yhä kiivaammassa jännityksessä). Mitä Te aiotte hänelle sanoa?
SOLNESS. Minä sanon hänelle: kuule minua, mahtava herra, -- sinä saat
tuomita minua, miten parhaaksi näet. Mutta tästä alkaen minä tahdon
rakentaa ihanimman maailmassa --
HILDE (hurmauksissaan). Niin -- niin, niin!