ROUVA SOLNESS. Hyvä Jumala, _sekin_ vielä. Ja juuri nyt!
TOHTORI HERDAL. Sanovat nimittäin tahtovansa katsella tätä komeutta.
ROUVA SOLNESS. Niin, niin, kai minun sitten täytyy mennä sinne heidän
luokseen. Sillä sehän on velvollisuuteni.
HILDE. Ettekö sitten voi pyytää noita naisia poistumaan?
ROUVA SOLNESS. Ei, se on mahdotonta. Kun he kerran ovat tulleet tänne,
niin onhan velvollisuuteni ottaa heidät vastaan. Mutta jääkää Te tänne
ulos siksi aikaa, -- ja ottakaa vastaan hänet, kun hän tulee.
TOHTORI HERDAL. Ja koettakaa viivyttää häntä niin kauan kuin
mahdollista --
ROUVA SOLNESS. Niin, tehkää se, hyvä neiti Wangel. Pitäkää häntä kiinni
niinkuin Te suinkin voitte.
HILDE. Eikö olisi parempi, että Te itse sen tekisitte?
ROUVA SOLNESS. Hyvä Jumala, -- olisihan se velvollisuuteni. Mutta kun
ihmisellä on velvollisuuksia joka taholle, --
TOHTORI HERDAL (katselee puutarhaan). Nyt hän tulee!
ROUVÄ SOLNESS. Ja, ajatelkaa, -- juuri kun minun täytyy mennä sisään!
TOHTORI HERDAL (_Hildelle_). Älkää hiiskuko mitään, että minä olen
täällä.
HILDE. En! Minä kyllä keksin muita juttuja rakentajan kanssa.
ROUVÄ SOLNESS. Ja pitäkää häntä kaikin mokomin kiinni. Minä luulen,
että Te voitte sen tehdä parhaiten.
(_Rouva Solness_ ja _tohtori Herdal_ menevät sisälle rakennukseen.
_Hilde_ jää seisomaan edelleen kuistille.)
(_Rakennusmestari Solness_ tulee portaita ylös puutarhasta.)
SOLNESS. Täällä joku tahtoi minua tavata, kuulin.
HILDE. Ja se olin minä, mestari.
SOLNESS. Ah, Tekö se olitte. Hilde. Minä pelkäsin, että se olisi Aline
ja tohtori.
HILDE. Te olette sangen pelkuri.
SOLNESS. Niinkö Te luulette?
HILDE. Niin, ihmiset puhuvat, että Teitä peloittaa kiivetä -- vähänkin
ylhäällä telineillä.
SOLNESS. No, _se_ nyt eri asia, se.
HILDE. Siis kuitenkin, -- Te pelkäätte?
SOLNESS. Kyllä, se on totta.
HILDE. Pelkäätte, että putoatte ja tapatte itsenne?
SOLNESS. En sitä.
HILDE. Mutta mitä sitten?
SOLNESS. Minä pelkään tilintekoa, Hilde.
HILDE. Tilintekoa? (Pudistaa päätänsä.) Tätä minä en ymmärrä.
SOLNESS. Istukaahan tuohon, niin kerron Teille.
HILDE. Niin, kertokaa! Heti!
(_Neiti Wangel_ asettuu taburetille kaiteen viereen ja
katsoo odottavasti _rakennusmestari Solnessiin._)
SOLNESS (heittää hattunsa pöydälle). Tehän tiedätte, että ensiksi aloin
rakentaa kirkkoja.
HILDE (nyökäyttää päätänsä). Sen tiedän hyvin.
SOLNESS. Sillä, näettekös, minä olin kasvanut poikana maalla hurskaassa
kodissa. Ja sen vuoksi tuntui minusta, että se kirkkojen rakentaminen
oli arvokkainta, mitä saatoin alakseni valita.
HILDE. Niin, niin.
SOLNESS. Ja sen uskallan sanoa, että minä rakensin nuo pienet, köyhät
kirkot niin rehellisellä, lämpöisellä ja hartaalla mielellä että,
että --
HILDE. Että --? No?
SOLNESS. Että hänen olisi mielestäni pitänyt olla minuun tyytyväinen.
HILDE. _Hänen_? Kenenkä hänen?
SOLNESS. Hänen, joka sai nuo kirkot, tietysti! Hänen, jonka kunniaksi
ja kiitokseksi ne rakennettiin.
HILDE. No, oletteko sitten varma, ettei -- ettei hän ollut, -- kuten
sanoitte, tyytyväinen Teihin?
SOLNESS (pilkallisesti). _Hänkö_ tyytyväinen _minuun_! Kun Te voitte
puhuakin, Hilde? Hän, joka antoi minussa peikolle vallan raivota
mielensä mukaan. Hän, joka käski ympärilleni ja minua yötä ja päivää
palvelemaan -- kaikki -- kaikki nuo --