SOLNESS (katse pysähtyneenä Hildeen). Kunpa ihmisellä olisi
viikinkiuhmaa -- ja --
HILDE (tavallisella äänellään, avaten silmänsä, mutta liikahtamatta).
Ja mitä muuta? Sanokaa, mitä _se_ oli?
SOLNESS. Rotevatekoinen omatunto.
(Hilde ojentautuu eloisasti pystyyn. Hänen silmissään
on jälleen iloinen, säteilevä ilme.)
HILDE (nyökäyttää _Solnessille_ päätänsä). Minä tiedän, mitä Te ensi
kerralla rakennatte, minä!
SOLNESS. Tiedätte siis enemmän kuin minä, Hilde.
HILDE. Niin, rakennusmestarithan ovat niin tuhmia.
SOLNESS. Ja minkä minä sitten rakentaisin?
HILDE (nyökäyttää jälleen päätänsä). Linnan.
SOLNESS. Minkä linnan?
HILDE. _Minun_ linnani, tietysti.
SOLNESS. Tahdotteko Te nyt _linnan_?
HILDE. Ettekö Te ole minulle velkaa kuningaskunnan, saan luvan kysyä?
SOLNESS. Hm, niinhän ainakin sanotte.
HILDE. Hyvä. Te siis olette minulle velkaa kuningaskunnan. Ja
kuningaskunnassa on toki linna, tiedän minä!
SOLNESS (yhä enemmän vilkastuen). Kyllä, se on tavallista.
HILDE. Hyvä; rakentakaa se siis minulle! Heti!
SOLNESS (nauraen). Ihanko tuossa paikassa?
HILDE. Niin. Sillä nyt ovat ne kymmenen vuotta menneet. Ja minä en
tahdo enää odotella. Siis, -- linna tänne, rakennusmestari!
SOLNESS. Ei ole leikinasia olla Teille velkaa, Hilde!
HILDE. Se Teidän olisi pitänyt muistaa jo ajoissa. Nyt se on liian
myöhäistä. Siis -- (Paukuttaa kädellään pöytään.) -- Linna pöytään! Se
on _minun_ linnani. Minä tahdon sen _heti_!
SOLNESS (vakavammin, kumartuu lähemmäksi _Hildeä_, nojaten käsivarsin
pöytään). Millaiseksi Te olette ajatellut sitä linnaa, Hilde?
(Hilden katse verhoutuu vähitellen. Hän tuijottaa
ikäänkuin omaan sieluunsa.)
HILDE (verkalleen). Minun linnani pitää olla korkealla. Hyvin korkealla
sen täytyy olla. Ja vapaata joka taholle. Niin että voin nähdä
avaralle, -- kauas kaikkialle.
SOLNESS. Ja korkea torni siinä kai täytyy olla?
HILDE. Hirvittävän korkea torni. Aivan tornin huipussa parveke. Ja
sillä parvekkeella tahdon minä seistä --
SOLNESS (tapailee vaistomaisesti kädellään otsaansa). Että Te tahdotte
seistä niin huimaavan korkealla --
HILDE. Niin juuri! Siellä ylhäällä tahdon seistä ja katsella muihin, --
muihin, jotka rakentavat kirkkoja. Ja koteja äidille ja isälle ja
lapsiliudalle. Ja _sitä_ saatte Tekin tulla ylös katselemaan.
SOLNESS (hillitysti). Saako rakennusmestari nousta prinsessan luokse?
HILDE. Jos mestari _tahtoo_.
SOLNESS (matalammalla äänellä). Niinpä luulen, että mestari tulee.
HILDE (nyökäyttää päätänsä). Mestari, -- hän tulee.
SOLNESS. Mutta ei saa koskaan enää rakentaa, -- rakentaja-parka.
HILDE (innokkaasti). Kylläpäs! Meitä on sitten työssä kaksi. Ja sitten
me rakennamme ihanimman, -- kaikkein ihanimman, mitä koko maailmassa
löytyy!
SOLNESS (jännityksissä). Hilde, -- sanokaa minulle, mitä se on?
HILDE (katselee hymyillen _Solnessiin_, pudistaa hiukan päätänsä,
pistää suunsa suppuun ja puhuu aivan kuin lapselle). Rakennusmestarit
-- ovat hyvin, hyvin tyhmiä olentoja.
SOLNESS. Niin, ovathan ne tyhmiä. Mutta sanokaa nyt minulle, mitä se
on! Se, joka on ihaninta maailmassa. Jonka me kaksi yhdessä rakennamme?
HILDE (on hetkisen vaiti, ja sanoo sitten, silmissään määrittelemätön
ilme). Ilmalinnoja.
SOLNESS. Ilmalinnoja?
HILDE (nyökäyttää päätänsä). Ilmalinnoja, niin! Tiedättekö, mitä
tuollainen ilmalinna onkaan?
SOLNESS. Sehän on ihaninta maailmassa, sanoitte.
HILDE (nousee kiivaasti ylös ja huitaisee aivan kuin torjuen
kädellään). Aivan niin, tietysti! Ilmalinnoihin on niin mukava
turvautua. Ja ne ovat niin helppoja rakentaa -- (katsoo ivallisesti
_Solnessiin_) -- varsinkin rakennusmestarien, joiden omaatuntoa huimaa.
SOLNESS (nousee paikaltaan). Tästä päivästä lähtien me rakennamme
yhdessä, Hilde.
HILDE (puolittain epäilevä hymy huulillaan). _Oikeanko_ ilmalinnan?
SOLNESS. Niin. Ja perustusten nojaan.
(_Ragnar Brovik_ tulee ulos kuistille. Hän kantaa suurta, vihreää
seppelettä, joka on koristettu kukilla ja silkkinauhoilla.)
HILDE (ilonpuuskassa). Seppele! Ah, siitä tulee hirveän ihanaa!
SOLNESS (kummastellen). Tekö tuotte seppelettä, Ragnar?
RAGNAR. Minä lupasin tehdä sen työnjohtajalle.
SOLNESS (keventyneenä). No, sitten kai isänne voi paremmin?
RAGNAR. Ei.
SOLNESS. Eikö se häntä virkistänyt, mitä minä kirjoitin?
RAGNAR. Se tuli liian myöhään.
SOLNESS. Liian myöhään!
RAGNAR. Kun Kaija toi sen, ei sairas ollut enää tajussaan. Hän oli
saanut halvauksen.
SOLNESS. Mutta menkää sitte hänen luokseen! Hoitakaa isäänne!
RAGNAR. Hän ei tarvitse minua enää.
SOLNESS. Mutta Teidän kai tarvitsee olla hänen luonansa.
RAGNAR. _Hän_ istuu siellä vuoteen ääressä.
SOLNESS (hiukan epävarmana). Kaijako?
RAGNAR (katsoo synkästi _Solnessiin_). Niin, -- Kaija juuri.
SOLNESS. Menkää kotiin, Ragnar. Sekä vanhuksen että Kaijan luokse.
Antakaa seppele _minulle_.
RAGNAR (kätkee ivallista hymyään). Ette suinkaan Te itse aio --?
SOLNESS. Minä vien sen tuonne alas, minä. (Ottaa _Ragnar Brovikilta_
seppeleen.) Ja Te menette nyt kotiin. Me emme tarvitse Teitä tänään.
RAGNAR. Tiedän kyllä, että Te ette minua tästä lähtien tarvitse. Mutta
tänään minä jään.
SOLNESS. No jääkää sitten, koska niin haluatte.
HILDE (kuistin kaiteen ääressä seisten). Rakentaja, -- tässä minä aion
seistä ja katsoa sinne Teihin.
SOLNESS. Minuun!
HILDE. Se on hirveän jännittävää.
SOLNESS (hillitysti). Siitä me puhumme sitte kahden, Hilde. (Menee
seppelettä vieden alas ja poikki puutarhan.)
HILDE (katselee _Solnessiin_; sitten kääntyy hän _Ragnarin_ puoleen).
Te olisitte edes voinut häntä kiittää, mielestäni.
RAGNAR. Kiittää häntä? Olisiko minun pitänyt kiittää _häntä_?
HILDE. Olisi, toden totta!
RAGNAR. _Teitä_ minun kai olisi pitänyt kiittää.
HILDE. Kuinka Te sellaista voitte sanoa?
RAGNAR (vastaamatta _Hildelle_). Mutta varokaa itseänne, neiti! Sillä
Te ette tunne _häntä_ vielä oikein.
HILDE (tulisesti). Oh, _minä_ tunnen hänet kaikista parhaiten, minä!
RAGNAR (nauraa katkerana). Kiittää häntä, joka on painanut minua
vuosikausia alas. Häntä, joka on saanut isäni epäilemään minun kykyäni.
Ja minut epäilemään itseäni. Ja tehnyt kaiken vain siksi, että --.
HILDE (ikäänkuin aavistaen jotakin). Siksi, että --? Sanokaa se!
RAGNAR. Että olisi saanut pitää luonaan hänet.
HILDE (ponnahtaen _Ragnariin_ päin). Pulpettineidinkö!
RAGNAR. Niin.
HILDE (uhkaavasti, puristaen molemmat kätensä nyrkkiin). Se ei ole
totta! Te panettelette häntä.
RAGNAR. Minäkään en tahtonut uskoa sitä ennenkuin tänään, -- kun Kaija
itse sen sanoi.
HILDE (aivan kuin suunniltaan). _Mitä_ hän sanoi? Minä tahdon sen
tietää! Heti; heti paikalla!
RAGNAR. Hän sanoi, että tuo on ottanut hänen sielunsa --
erkanemattomasti. Ottanut kaikki hänen ajatuksensa itselleen. Hän
sanoo, ettei hän koskaan voi hänestä päästä. Että hän tahtoo jäädä
tänne, missä _hän_ kerran on --
HILDE (säkenöivin silmin). Sitä hän ei saa!
RAGNAR (ikäänkuin tutkivasti). Kenen tähden hän ei saa?
HILDE (nopeasti). Ei _hänenkään_ tähtensä!
RAGNAR. Oh ei, -- minä ymmärrän nyt kaiken hyvin. Tulisihan Kaijasta
tästä alkaen -- pelkkä haitta.
HILDE. Mitään Te ette ymmärrä -- koska Te voitte puhua noin! Ei,
_minäpä_ kerron Teille, minkätähden hän pidätti neiti Foslia täällä.
RAGNAR. Ja minkätähden sitten?
HILDE. Saadakseen pitää _Teidät_.
RAGNAR. Onko hän sanonut Teille niin?
HILDE. Ei, mutta se _on_ niin! Sen _täytyy_ olla niin! (Hurjasti.) Minä
tahdon, -- _tahdon_, että sen täytyy olla sillä tavalla!
RAGNAR. Ja juuri kun _Te_ tulitte, -- hän päästi hänet.
HILDE. _Teidät, -- Teidät_ itsenne hän päästi! Mitä Te luulette hänen
välittävän sellaisista vieraista neideistä, hänen?
RAGNAR (aprikoi). Olisiko hän tosiaankin peljännyt minua?
HILDE. _Hänkö peljännyt? Niin_ ylpeä ei Teidän mielestäni kannattaisi
olla.
RAGNAR. Oh, hän mahtoi jo kauan sitten huomata, että minä johonkin
pystyn, minäkin. -- Muuten, pelkäämisestä, -- _pelkuri_ hän juuri
onkin, tietkää se.
HILDE. _Hän_! Uskotelkaa muka minulle!
RAGNAR. Tavallaan hän _on_ pelkuri. Hän, tuo suuri rakennusmestari.
Riistää elämänonnen muilta ihmisiltä, -- niinkuin hän on tehnyt sekä
isälle että minulle, -- _se_ ei häntä peloita. Mutta kiivetäpä ylös
esimerkiksi telineille, siitä rukoilisi hän Jumalaa itseään
varjelemaan!
HILDE. Oh, jospa olisitte nähnyt hänet niin korkealla, -- niin
huimaavan korkealla kuin minä hänet kerran näin!
RAGNAR. Oletteko Te nähnyt sen?
HILDE. Kyllä, sen voin vakuuttaa. Niin vapaana ja ylpeänä hän seisoi ja
sitoi seppeleen kirkonviiriin!
RAGNAR. Tiedän, että hän on kerran elämässään sen uskaltanut. Yhden
ainoan kerran. Me nuoret olemme jutelleet usein siitä. Mutta mikään
mahti maailmassa ei saa häntä tekemään sitä uudestaan.
HILDE. Tänään hän tekee sen uudestaan!
RAGNAR (pilkallisesti). Ohoh, kyllä kai!
HILDE. Saamme nähdä!
RAGNAR. Ette enemmän Te kuin minäkään.
HILDE (kiivaasti ja hillittömästi). Minä _tahdon_ sen nähdä! Minä
_tahdon_ ja minun _täytyy_ se saada nähdä!
RAGNAR. Mutta hän ei sitä tee. Ei näet kauniisti _uskalla_! Sillä
hänellä on nyt se heikkous, -- tuolla suurella rakentajalla.
(_Rouva Solness_ tulee sisältä ulos kuistille.)
ROUVA SOLNESS (katselee sinne ja tänne). Eikö hän ole täällä? Minnekä
hän meni?
RAGNAR. Rakennusmestari on tuolla työväen luona.
HILDE. Hän vei seppelettä.
ROUVA SOLNESS (kauhuissaan). Veikö hän seppelettä! Hyvä Jumala, --
Jumala, Brovik, -- Teidän täytyy mennä sinne hänen luokseen! Koettaa
tuoda hänet sieltä takaisin.
RAGNAR. Onko minun sanottava, että rouva tahtoo puhutella häntä?
ROUVA SOLNESS. Niin, tehkää se, olkaa nyt hyvä! -- Ei, ei, -- älkää
sanoko, että _minä_ tahdon häneltä mitään. Voitte sanoa, että täällä on
_joku_. Ja että hänen pitää tulla heti.
RAGNAR. Hyvä. Teen kuten tahdotte, rouva. (Poistuu alas portaita ja
loittonee puutarhan läpi.)
ROUVA SOLNESS. Oi, neiti Wangel, Te ette voi kuvitella, millaisessa
tuskassa hänen tähtensä olen.
HILDE. Mutta onko tässä nyt syytä pelkoon?
ROUVA SOLNESS. Oi, on kyllä, sen toki ymmärtänette. Ajatelkaa, jos hän
tekee sen! Jos hänen päähänsä pistää kiivetä telineille.
HILDE (jännityksissä). Luuletteko, että hän sen tekee?
ROUVA SOLNESS. Oh, eihän voi tietää, mitä hänen päähänsä pälkähtää.
Hänenlaisensa saattaa tehdä mitä tahansa.
HILDE. Ahaa, Tekin luulette siis, että hän on -- tuollainen --?
ROUVÄ SOLNESS. Niin, minä en tosiaan enää tiedä, mitä hänestä luulla.
Sillä tohtori puheli minulle niin monenmoista. Ja kun minä nyt sovitan
kaiken eräisiin seikkoihin, joita olen kuullut hänen suustaan --
(_Tohtori Herdal_ katsoo ulos ovesta.)
TOHTORI HERDAL. Eikö hän kohta jo tule?
ROUVA SOLNESS. Kyllä, luulen. Ainakin on lähetetty häntä noutamaan.
TOHTORI HERDAL (tullen lähemmäksi). Mutta Teidän on nyt mentävä sisään,
rouva --
ROUVA SOLNESS. Ei, ei! Minä jään tänne ja odotan Halvardia.