ROUVÄ SOLNESS. Oi, ei, ei, neiti Wangel, -- älkää puhuko minulle enää
noista pikku pojista. Niiden osasta meidän tulee olla ainoastaan
iloisia. Sillä _heillä_ on niin hyvä, -- niin hyvä nyt. Ei, pienet
tappiot elämässä, nehän ne leikkaavat niin syvälle sydämeen. Menettää
kaikki sellainen, jota muut ihmiset eivät pidä juuri minään.
HILDE (nojautuu käsivarsin _rouva Solnessin_ polveen ja katselee häntä
lämpöisesti silmiin). Kiltti rouva Solness, -- kertokaa minulle, mitä
ne sellaiset ovat.
ROUVÄ SOLNESS. Niinkuin sanoin. Pelkkiä pikku asioita. Siellä paloivat
nyt esimerkiksi kaikki vanhat muotokuvat, joita oli seinillä. Ja kaikki
vanhat silkkipuvut paloivat. Jotka olivat olleet suvussa ammoiset ajat.
Ja kaikki äidin ja mummon pitsit -- nekin paloivat. Ja ajatelkaas, --
korut sitten. (Raskaasti.) Ja kaikki nuket.
HILDE. Nuket?
ROUVÄ SOLNESS (itkuisella äänellä). Minulla oli yhdeksän kaunista
nukkea.
HILDE. Ja _nekin_ paloivat?
ROUVÄ SOLNESS. Kaikki tyyni. Oh, se oli niin vaikeaa, niin vaikeaa
minusta.
HILDE. Olitteko Te sitten säilyttänyt kaikki nukkenne kätkössä?
Pienestä tytöstä asti?
ROUVÄ SOLNESS. En kätkössä. Minä ja nuket elimme sittemminkin aina
yhdessä.
HILDE. Sitten kun olitte jo suuri?
ROUVÄ SOLNESS. Niin, kauan sen jälkeen.
HILDE. Senkin jälkeen kun menitte naimisiin?
ROUVA SOLNESS. Aivan niin. Kun hän vain ei nähnyt, silloin minä --.
Mutta sittenhän ne paloivat taloon, poloiset. Ei ollut ketään, joka
olisi ajatellut niitä. Oi, sitä on niin surullinen muistella. Niin, Te
ette saa nauraa minulle, neiti Wangel.
HILDE. Minä en laisinkaan naura.
ROUVA SOLNESS. Sillä olivathan nekin tavallaan eläviä olentoja. Minä
kantelin niitä sydämelläni kuin pieniä syntymättömiä lapsia.
(_Tohtori Herdal_, hattu kädessä, tulee kuistille ovesta
ja näkee _rouva Solnessin ja Hilden_.)
TOHTORI HERDAL. No, rouva, Te istutte täällä ulkona ja vilustatte
itsenne?
ROUVA SOLNESS. Minusta täällä oli niin hyvä ja lämmin tänään.
TOHTORI HERDAL. No niin. Mutta onko täällä jotakin tapahtunut? Minä
sain Teiltä kirjelapun.
ROUVA SOLNESS (nousee paikaltaan). On, oli asia, josta minun täytyy
puhella Teidän kanssanne.
TOHTORI HERDAL. Hyvä. Ehkäpä siis mennään tuonne sisään. (_Hildelle.)
Tunturiasussa tänäänkin, neiti?
HILDE (iloisesti, nousee ylös). Aivan! Täydessä komennossa! Mutta
tänään minä en aio yläilmoja kohti niskojani taittamaan. Me jäämme
sievästi alas katselijoiksi, me, tohtori.
TOHTORI HERDAL. Katselijoiksi? _Mitä_ katsomaan?
ROUVA SOLNESS (hiljaa, pelästyneenä _Hildelle_). Hyst, hyst, -- Jumalan
tähden! Nyt hän tulee. Koettakaa vain saada häneltä se päähänpisto
pois. Ja olkaamme hyviä ystäviä, neiti Wangel. Emmekö me voi?
HILDE (heittäytyy kiivaasti _rouva Solnessin_ kaulaan). Oh, jos me vain
voisimme.
ROUVA SOLNESS (vetäytyy _Hildestä_ soveliaan jäykästi irti). No, no,
no! Tuolla hän tulee, tohtori! Sallikaa minun puhella kanssanne.
TOHTORI HERDAL. Koskeeko asia _häntä_?
ROUVA SOLNESS. _Häntä_ juuri. Tulkaa vain sisään.
(_Rouva Solness ja tohtori_ poistuvat ovesta sisälle.)
(Melkein samassa tulee _rakennusmestari Solness_ ylös puistosta
portaita myöten. _Hilden_ kasvoille ilmestyy vakava sävy.)
SOLNESS (vilkaisee kuistin oveen, joka suljetaan varovasti
sisällepäin). Oletteko Te, Hilde, huomannut, että heti kun minä
_tulen_, niin hän _poistuu_.
HILDE. Olen huomannut, että heti kun Te tulette, _saatte_ hänet
poistumaan.
SOLNESS. Ehkäpä niin. Mutta minä en voi sille mitään. (Katselee
tarkkaavasti _Hildeen_.) Onko Teillä kylmä, Hilde? Minusta näyttää
siltä.
HILDE. Tulin juuri hautakammiosta.
SOLNESS. Mitä _tuo_ merkitsee?
HILDE. Että olen saanut vilun ruumiiseeni, rakentaja Solness.