ROUVA SOLNESS. Mistä Te sen tiedätte?
HILDE. Miehenne on kertonut minulle.
ROUVA SOLNESS. Minun kanssani puhellessaan koskettelee hän harvoin
_niitä_ asioita. -- Niin, saatte uskoa, että minä olen kokenut
elämässäni enemmän kuin tarpeeksi kovaa, neiti Wangel.
HILDE (katselee säälien _rouva Solnessiin_ ja nyökkää hiljalleen).
Rouva Solness-raukka. Ensin Teiltä paloi --
ROUVA SOLNESS (huoaten). Niin, paloi kaikki _minun_ omani.
HILDE. Ja sitten tuli toinen vielä pahempi.
ROUVA SOLNESS (katsoo kysyvästi _Hildeen_). Pahempi?
HILDE. Niin, kaikkein pahin.
ROUVA SOLNESS. Mitä Te nyt tarkoitatte?
HILDE (hiljaa). Tehän kadotitte molemmat pikku poikanne.
ROUVA SOLNESS. Ah, ne, niin. Niin, se nyt oli _muuta, se_. Sehän oli
ylempi sallimus. Ja sellaiseen saa ihminen alistua. Ja vielä kiittää.
HILDE. Kiitättekö Te sitten?
ROUVA SOLNESS. En aina, ikävä tunnustaa. Tiedänhän kyllä hyvin, että se
olisi minun velvollisuuteni. Mutta minä en voi sitä tehdä kuitenkaan.
HILDE. Ette toki, se on minusta aivan luonnollista.
ROUVA SOLNESS. Ja usein täytyy minun sitäpaitsi sanoa itselleni, että
sehän oli oikeutettu rangaistus minulle --
HILDE. Mistä?
ROUVA SOLNESS. Siitä, etten ollut kyllin vahva onnettomuudessa.