(Suuri, leveä kuisti _rakennusmestari Solnessin_ talossa. Vasemmalta
näkyy osa rakennusta, josta tuo ovi kuistille. Vastapäätä ovea,
oikealla puolella, kuistin kaide. Kauempaa taustalta, kuistin päästä,
vievät portaat alas matalammalla olevaan puistoon. Puiston suurten,
vanhain puiden oksat kaartuvat yli kuistin, vasemmalle rakennuksen
seinää kohti. Kauempaa oikealta puolelta pilkottaa puiden välitse uuden
huvilarakennuksen alaosa ja telineet, jotka ovat torni-kohdan
ympärillä. Taustalla rajoittaa puistoa vanha säleaita. Aidan takana
katu; sen varrella mataloita, rappeutuneita pikku taloja.)
Iltataivas; auringon valossa hohtavia pilviä.
Kuistilla, rakennuksen seinämällä, puutarhapenkki ja penkin edessä
soikea pöytä. Pöydän toisella puolella nojatuoli ja muutamia
taburetteja; kaikki korihuonekaluja.
_Rouva Solness_ lepäilee iso, valkea kreppisaali hartioilla
nojatuolissa ja tuijottaa oikealle päin.
Hetken päästä tulee _Hilde Wangel_ portaita myöten ylös puistosta.
Hänellä on sama puku kuin edellisessäkin näytöksessä ja hattu päässä.
Povella on hänellä pieni kimppu tavallisia pikkukukkia.
ROUVA SOLNESS (kääntää hiukan päätänsä). Oletteko ollut kävelemässä
puistossa, neiti Wangel?
HILDE. Olen, kävin sitä katsomassa.
ROUVA SOLNESS. Ja olette löytänyt kukkiakin, näen minä.
HILDE. Kyllä. Niitä on siellä tavattomasti pensaitten välissä.
ROUVA SOLNESS. Ihanko _totta_? Yhä vielä? Minä kun en käy siellä juuri
koskaan.
HILDE (tullen lähemmäksi). Kuinka sanoitte? Ettekö Te lehahda
puutarhaan jok'ikinen päivä?
ROUVA SOLNESS (heikko hymy huulilla.) Minä en "lehahda" yleensä
minnekään. Nykyisin enää.
HILDE. Mutta ettekö kuitenkin silloin tällöin mene alas ihailemaan
kaikkea kaunista, mitä siellä on?
ROUVA SOLNESS. Se on tullut minulle niin vieraaksi, kaikki. Minua
melkein peloittaa sitä nähdä.
HILDE. Omaa puutarhaanne?
ROUVA SOLNESS. Minusta tuntuu, ettei se ole _minun_ enää.
HILDE. Oh, mitä _tuo_ on --?
ROUVA SOLNESS. Ei ei, se ei ole minun. Se ei ole sellainen kuin isän ja
äidin aikana. Ne ovat lohkaisseet niin surullisen paljon pois
puistosta, neiti Wangel. Ajatelkaas, -- ovat pirstoneet palstoiksi, --
ja rakentaneet taloja vieraille ihmisille. Ihmisille, joita minä en
tunne. Ja saattavat istua siellä ja katsella minua ikkunoista.
HILDE (kirkas ilme kasvoillaan). Kuulkaas, rouva Solness?
ROUVA SOLNESS. Niin?
HILDE. Saanko minä olla hetkisen tässä luonanne?
ROUVA SOLNESS. Kyllä, mielelläni, jos haluatte.
(_Hilde_ siirtää taburetin nojatuolin luokse ja istuutuu.)
HILDE. Ah, -- tässähän paistattelee päivää kuin kissa.
ROUVA SOLNESS (asettaa kätensä kevyesti _Hilden_ niskalle). On kilttiä,
että tahdotte olla _minun_ luonani. Minä luulin, että Te olitte menossa
sisään mieheni luokse.
HILDE. Mitä minä hänen luoksensa?
ROUVA SOLNESS. Auttamaan häntä, ajattelin.
HILDE. Kiitokset! Muuten ei hän olekaan sisällä. Hän on tuolla
työmiesten parissa. Mutta hän näytti niin häijyltä, etten uskaltanut
puhutella häntä.
ROUVA SOLNESS. Oh, pohjaltaan hän on niin lempeä ja helläsydäminen.
HILDE. Hän!
ROUVA SOLNESS. Te ette vielä tunne häntä oikein, Te, neiti Wangel.
HILDE (katselee lämpöisesti _rouva Solnessiin_). Oletteko nyt iloinen,
kun pian saatte muuttaa uuteen taloon?
ROUVA SOLNESS. _Pitäisihän_ minun olla iloinen. Sillä Halvardhan tahtoo
sitä --
HILDE. Oh, ei minun mielestäni juuri sen vuoksi.
ROUVA SOLNESS. Kyllä, juuri sen vuoksi, neiti Wangel. Sillä onhan
ainoastaan velvollisuuteni taipua _hänen_ tahtoonsa. Mutta monesti on
niin vaikeaa pakottaa itseään tottelevaisuuteen.
HILDE. Niin, _se_ on varmaan vaikeaa.
ROUVA SOLNESS. Sen saatte uskoa. Kun ei ole sen parempi ihminen kuin
minä, _niin_ --