SOLNESS. Minä koettelen.
(Siirtää tuolinsa lähemmäksi _Hildeä_.)
HILDE. No antaa tulla nyt, _Solness_.
SOLNESS (tuttavallisesti). Ettekö Tekin, Hilde, usko, että on muutamia
erityisiä, valittuja ihmisiä, jotka ovat saaneet armon ja vallan ja
voiman toivoa jotakin, haluta jotakin, _tahtoa_ jotakin -- niin
sitkeästi ja niin -- niin horjumattomasti -- että he lopulta sen
_saavat_. Ettekö Te niin usko?
HILDE (määrittelemätön ilme silmissään). Jos niin on asian laita,
saadaan kerran nähdä -- olenko minä niitä valittuja.
SOLNESS. _Yksinään_ ei ihminen niin suuria saa aikaan. Oh, ei,
apulaiset ja palvelijat, -- niiden siinä täytyy olla mukana, heidänkin,
että siitä jotakin tulisi. Mutta hepä eivät tule koskaan itsestään.
Heitä täytyy oikein hellittämättä kutsua. Sisäisesti, ymmärrättehän.
HILDE. Mitä apulaisia ja palvelijoita ne ovat?
SOLNESS. No, siitä voimme puhua toisena kertana. Pysykäämme nyt tässä
tulipalo-asiassa.
HILDE. Ettekö luule, että se tulipalo olisi tullut ilmankin, vaikka Te
ette olisi sitä toivonut?
SOLNESS. Jos talo olisi ollut vanhan Knut Brovikin oma, niin kuunaan se
ei olisi palanut _hänelle_ näin sopivasti. Siitä minä olen aivan varma.
Sillä hän ei osaa kutsua apulaisia, eikä palvelijoitakaan. (Nousee
rauhattomana paikaltaan.) Nähkääs nyt, Hilde, -- minä se siis kuitenkin
olen syynä siihen, että molemmat pikkupojat saivat maksaa sen
hengellään. Ja enkö minä ole syynä siihenkin, ettei Alinesta tullut
_sitä_, joka hänestä olisi pitänyt tulla ja voinut tulla. Ja joksi hän
enimmin halusi.
HILDE. Niin, mutta kun ne nyt ovatkin ne apulaiset ja palvelijat, jotka
sen --?
SOLNESS. Kuka apulaisia ja palvelijoita kutsui? Sen tein _minä_! Ja
silloin ne tulivat ja alistuivat minun tahtooni. (Yhä levottomampana.)
Sitä se on, mitä kunnon ihmiset sanovat eräiden hyväksi onneksi. Mutta
minäpä sanon teille, minä, miltä se onni maistaa. Se on niinkuin suuri
nahkaton läiskä tuossa rinnassa. Ja ne apulaiset ja palvelijat nylkevät
nahkakappaleita toisten ihmisten ruumiista tukkiakseen _minun_
haavaani! -- Mutta se haava ei parane kuitenkaan. Ei koskaan, --
koskaan! Oi, jos Te tietäisitte, kuinka sitä joskus kalvaa ja kirvelee.
HILDE (katsoo tarkkaavasti _Solnessiin_). Te olette sairas, rakentaja
Solness. Sangen sairas, melkein luulen.
SOLNESS. Sanokaa: _Hullu_! Sillä sitähän tarkoitatte.
HILDE. Ei, en luule, että teidän järjessänne on juuri vikaa.
SOLNESS. _Missäs_ sitten? Sanokaa.
HILDE. Haluaisinpa tietää, ettekö Te ole syntynyt maailmaan hintelällä
omallatunnolla varustettuna.
SOLNESS. Hintelä omatunto? Mikä peijakas se on?
HILDE. Tarkoitan että Teillä on omatunto kovin heikkotekoinen. Niin
arkarakenteinen. Ei siedä kouraisua. Ei nostaa ja kantaa sitä, mikä on
raskasta.
SOLNESS (murahdellen). Hm! Minkälaisen pitäisi sitten omantunnon
mielestänne olla, jos saan kysyä?
HILDE. Teillä soisin omantunnon olevan toisenlaisen -- oikein
rotevatekoisen.
SOLNESS. Mitä? Rotevatekoisen? Ja onko Teillä sitten rotevatekoinen
omatunto?
HILDE. Kyllä, sen uskon. Niin olen ainakin huomannut.
SOLNESS. Se ei liene ollut varsin kovassa kokeessakaan.
HILDE (värähtävä nykäys suupielessä). Oh, ei ollut niinkään helppoa
lähteä isän luota, josta minä pidän niin hirveästi.