HILDE. Minä en koskaan enää tule sinne takaisin.
SOLNESS. Ette koskaan? Miksi Te sitten matkustitte hänen luotaan?
HILDE (puolittain vakavana, puolittain kujeillen). Oletteko Te taas
unohtanut, että ne kymmenen vuotta ovat lopussa?
SOLNESS. Oh, joutavia. Tapahtuiko Teille kotona jotakin haitallista?
No?
HILDE (täysin vakavana). Kyllä, _tuo_, täällä _sisälläni_, joka ajoi ja
suomitsi minut tulemaan tänne. Ja houkutteli ja veti tulemaan.
SOLNESS (kiihkeästi). Siinä se on! Siinä se nyt on, Hilde! Teissäkin
asuu peikko. Aivan kuin minussa. Sillä peikko, näettekö, -- _peikko_ se
on, joka kutsuu ulkopuolella olevia voimia. Ja silloin _täytyy_ ihmisen
taipua, -- tahtoi tahi ei.
HILDE. Minä luulen melkein, että olette oikeassa, rakentaja Solness.
SOLNESS (käyskentelee edestakaisin). Oi, maailmassa on niin
suunnattoman paljon paholaisia, joita ihminen ei näe, Hilde!
HILDE. Paholaisiako vielä?
SOLNESS (pysähtyy). Kilttejä paholaisia ja häijyjä paholaisia.
Kultatukkaisia ja mustapäitä. Kunpa ihminen vain tietäisi, vaaleatko
vai tummat ovat meihin tarttuneet! (Kiertelee sinne tänne huoneessa.)
Ho hoi, silloinpa ei olisi mitään hätää!
HILDE (seuraa häntä katseillaan). Tai jos ihmisellä olisi oikein
rehevä, uhkean terve omatunto. Niin että hän _uskaltaisi_, mitä
mieluimmin tahtoisi.
SOLNESS (pysähtyy kuvastinpöydän ääreen). Minä puolestani luulen, että
enimmät ovat siinä suhteessa yhtä raihnaistekoisia kuin minä.
HILDE. Saattaa olla mahdollista.
SOLNESS (nojailee pöytään). Saduissa -- Oletteko lukenut vanhoja
satukirjoja?