SOLNESS. Niin, oletetaan, että minä olisin siihen syynä. _Jollakin_
tavalla nimittäin.
HILDE. Tekö! Syynä tulipaloon!
SOLNESS. Kaikkeen. Aivan kaikkeen. -- Ja kuitenkin kai -- aivan
viattomasti.
HILDE (katsoo huolestuneena _Solnessiin_). Oh, rakentaja Solness. --
kun Te tuollaista voitte puhua, niin Tehän olette -- sairas kuitenkin.
SOLNESS. Hm, -- en tule koskaan maailmassa oikein terveeksi _siinä_
suhteessa.
(_Ragnar Brovik_ avaa varovasti vasenta nurkkaovea.
_Hilde_ kävelee jälleen edestakaisin.)
RAGNAR (nähdessään _Hilden_). Oh --. Anteeksi, herra Solness -- (aikoo
vetäytyä takaisin ovesta)
SOLNESS. Ei ei, tulkaa vain. Niin siitä tulee selvä.
RAGNAR. Niin kyllä, -- se olisi hyvä!
SOLNESS. Isänne ei voi paremmin, kuulin täällä.
RAGNAR. Isäni menee nopeasti menojaan. Ja siksi pyydän Teitä hartaasti.
-- kirjoittakaa pari hyvää sanaa puolestani johonkin piirustuksistani!
Jotakin isän lukea ennenkuin hän --
SOLNESS (kiivaasti). Te ette saa puhua minulle enää noista
piirustuksistanne!
RAGNAR. Oletteko niitä katsellut?
SOLNESS. Kyllä, -- olen katsellut.
RAGNAR. Ja niistä ei ole mihinkään? Eikä _minusta_ ole mihinkään?
SOLNESS. (karttelevasti). Jääkää Te vain tänne, Ragnar, Te saatte
kaikki niinkuin itse tahdotte. Niin voitte naida Kaijan. Elää huolia
vailla. Ehkä onnellisinakin. Kun ette vain ryhdy rakentelemaan.
RAGNAR. Niin, niin, sitten minun täytyy mennä kotiin ja sanoa se
isälle. Sillä minä lupasin sen hänelle. _Täytyykö_ minun sanoa isälleni
tällaista juuri ennen hänen kuolemaansa?
SOLNESS (sieluntuskissaan). Oh, sanokaa hänelle, -- sanokaa mitä
tahdotte, minusta nähden! Parasta, ettette sano hänelle mitään.
(Purkaen välittömästi.) Minä en voi menetellä muutoin kuin nyt
menettelen, Ragnar.
RAGNAR. Saanko sitten ottaa mukaan piirustukset?
SOLNESS. Kyllä, ottakaa ne, -- ottakaa vain! Ne ovat tuossa pöydällä.
RAGNAR (menee pöydän luokse). Kiitoksia.
HILDE (laskee kätensä piirustussalkulle). Ei, ei antaa niiden olla.
SOLNESS. Miksikä niin?
HILDE. Sillä _minäkin_ tahdon katsella vähän niitä.
SOLNESS. Mutta Tehän _olette_ jo -- (_Ragnarille_.) No, jättäkää ne nyt
sitten tänne.
RAGNAR. Mielelläni.
SOLNESS. Ja menkää heti kotiin isänne luokse.
RAGNAR. Niin, kai minun täytyy.
SOLNESS (aivan kuin epätoivon vallassa). Ragnar, -- Te ette saa vaatia
minulta mitään sellaista, jota minä en _voi_! Kuuletteko. Ragnar!
Teette _saa_!
RAGNAR. En, en. Anteeksi -- (kumartaa ja poistuu).
(_Hilde_ menee kuvastimen luo ja istuutuu sitä lähelle tuolille.)
HILDE (katsoo vihastuneena _Solnessiin_). Nyt Te teitte oikein pahoin.
SOLNESS. Niinkö _Teidänkin_ mielestänne?
HILDE. Niin, oikein rumasti ja pahoin teitte. Ja kova ja häijy ja julma
teko se oli.
SOLNESS. Te ette ymmärrä, minkälaista _minun_ on.
HILDE. Sittenkin --. Ei, Te ette saa olla sellainen. Te.
SOLNESS. Sanoittehan itse äsken, että ainoastaan _minun_ piti saada
rakentaa.
HILDE. Niin voin kyllä _minä_ sanoa. Mutta ette _Te_.
SOLNESS. Minä kai parhaiten. Minä, joka olen niin kalliisti paikkani
ostanut.
HILDE. Kylläkin, -- jollain jota Te sanotte kotoiseksi onneksi -- ja
muulla sellaisella.
SOLNESS. Ja päällepäätteeksi sieluni rauhalla.
HILDE (nousee paikaltaan). Sielunne rauhalla! (Sydämellisesti.) Niin,
niin, siinä olette oikeassa! -- Rakentaja-raukka. -- Tehän
kuvittelette, että --
SOLNESS (naurahtaen hiljaista, omituista kurkkunaurua). Istukaa nyt
jälleen tuohon, Hilde. Niin kerron Teille hullunkurisen asian.
HILDE (jännityksessä istahtaa jälleen). No niin?
SOLNESS. Se kuuluu naurettavalta seikalta. Sillä koko juttu koskee vain
pientä savupiipun halkeamaa, näettekös.
HILDE. Niinkö, eikö muuta?
SOLNESS. Ei aluksi.
(_Solness_ siirtää tuolinsa lähemmäksi _Hildeä_ ja istuutuu.)
HILDE (kärsimättömänä iskee polveensa). Se savupiipun halkeama siis!
SOLNESS. Minä olin huomannut sen halkeaman jo kauan, kauan ennenkuin
tuli pääsi irti. Joka kerta, kun kävin ullakolla, katsoin oliko se
siinä vielä.
HILDE. Ja se oli?
SOLNESS. Oli, sillä kukaan muu ei siitä tiennyt.
HILDE. Ettekä Te puhunut siitä kenellekään?
SOLNESS. En: en puhunut.
HILDE. Ettekä aikonut savupiippua korjatakaan?
SOLNESS. Aioin kyllä, -- mutta siitä ei tullut mitään. Joka kerta kun
aioin siihen ryhtyä, tuntui aivan kuin jokin käsi olisi työntynyt
väliin. En vielä tänään, ajattelin. Huomenna kyllä. Ei siitä tullut
mitään.
HILDE. Mutta miksi Te sitten sillä tavoin kuhnustelitte?
SOLNESS. Siksi, että päässäni pyöri omituisia tuumia. (Pitkään ja
hillitysti.) Sen pienen mustan halkeaman avulla, joka oli savupiipussa,
saatoin minä ehkä päästä siivilleni -- rakentajana.
HILDE (tähystää eteensä). Se mahtoi olla jännittävää.
SOLNESS. Melkein vastustamatonta. Suorastaan voittamatonta. Sillä
silloin näytti se minusta niin helpolta ja yhdentekevältä. Minä
tahdoin, että sen piti tapahtua talviseen aikaan. Vähää ennen
päivällistä. Minun piti muka olla ulkona ajeluttamassa hiukan Alinea
pukkireellä. Palvelijat kotona, he olivat muka lämmittäneet kovasti
uuneja.
HILDE. Tietysti, sillä olihan sellaisena päivänä kova pakkanen?
SOLNESS. Aivan viiltävä -- niinkuin tavallisesti siihen aikaan, ja
palvelijat tahtoivat, että Alinella piti olla oikein hyvä ja lämmin
kotiin palatessa.
HILDE. Sillä tietysti _hän_ on yleensä viluinen.
SOLNESS. Sitä hän on, ja sitten piti meidän nähdä savu kotimatkalla.
HILDE. Ainoastaan savu?
SOLNESS. Ensin savu. Mutta kun me tulimme muka puistoportille, niin
koko vanha talo-rämä loimusi jo liekkien vallassa. Sillä tavoin minä
sitä ajattelin.
HILDE. Mutta, hyvä Jumala, ettei sen pitänyt tapahtua juuri sillä
tavoin!
SOLNESS. Niin, ihmetelkääpä sitä, Hilde.
HILDE. Mutta kuulkaahan, rakennusmestari Solness. Oletteko nyt tosiaan
aivan varma, että tuli pääsi irti siitä pienestä savupiipun
halkeamasta?
SOLNESS. En laisinkaan, päinvastoin. Minä olen aivan varma siitä, ettei
savupiipun halkeamalla ollut mitään syytä koko tulipaloon.
HILDE. Mitä kummaa!
SOLNESS. Saatiin täysin selville, että tuli pääsi irti eräässä
vaatekonttoreista, -- aivan toisessa päässä taloa.
HILDE. Mutta mitä te sitten loruilette tuosta haljenneesta
savupiipusta!
SOLNESS. Saanko puhua hiukan enemmän Teidän kanssanne, Hilde?