HILDE. No, mutta mitä sitten --?
SOLNESS. Peljästyminen oli täristänyt Alinea niin kauhean kovasti.
Tulipalon hälinä, -- pako talosta -- suin päin, -- ja keskellä
jäätävän-kylmää yötä --. Sillä täytyihän heidät kantaa ulos
sellaisinaan, niinkuin he vielä olivat vuoteessa. Sekä hän itse että
pikkuiset.
HILDE. Eivätkö ne kaksi sitten sitä kestäneet?
SOLNESS. Kyllä, _ne_ kestivät sen. Mutta Aline sairastui kuumeeseen. Ja
se meni maitoon. Sillä hän tahtoi välttämättä imettää niitä. Sillä se
oli hänen velvollisuutensa, sanoi hän. Ja meidän molemmat pikku
poikamme, ne -- (pusertelee käsiään) ne -- oih!
HILDE. Ne eivät kestäneet _sitä_?
SOLNESS. Niin, ne _eivät_ sitä kestäneet! _Se_ riisti ne meiltä.
HILDE. Se mahtoi olla teistä kauhean kovaa.
SOLNESS. Kauheaa minustakin. Mutta kymmenen kertaa kovempaa Alinesta.
(Puristaa kätensä nyrkkiin sisäisestä salatusta raivosta.) Oh, että
sellaista saa tapahtua tässä maailmassa! (Lyhyesti ja lujasti.) Siitä
päivästä alkaen, jolloin ne kadotin, olen rakentanut kirkkoja peräti
vasten mielin.
HILDE. Ehkette mielellänne sitäkään kirkontornia siellä meidän
puolessa?
SOLNESS. En. Tiedän sanoa, että minä olin sangen iloinen ja tuntui
kevyeltä, kun olin saanut sen käsistäni pois.
HILDE. Sen _minäkin_ tiedän.
SOLNESS. Ja nyt minä en rakenna enää koskaan -- koskaan mitään
sellaista! En enempää kirkkoja kuin niiden tornejakaan!
HILDE (nyökäyttää verkalleen päätänsä). Ainoastaan taloja, joissa
ihmiset voivat asua..
SOLNESS. Koteja ihmisiä varten.
HILDE. Mutta sellaisia koteja, joissa on korkeat tornit ja viirit
huipussa.
SOLNESS. Mieluimmin sellaisia. (Alkaa puhua keveämmällä sävyllä.) Niin,
katsokaas, -- kuten sanottu, se tulipalo se auttoi minut siivilleni.
Rakennusmestarin alalla, nimittäin.
HILDE. Miksi ette sano itseänne oikeaksi arkkitehdiksi, niinkuin
muutkin?
SOLNESS. En ole opiskellut tarpeeksi perinpohjaisesti, joten en sitä
ole. Mitä osaan, olen enimmäkseen itse mietiskellyt ja keksinyt.
HILDE. Mutta siivillenne te pääsitte?
SOLNESS. Tulipalon jälkeen, niin. Melkein koko puiston paloittelin
huvilapalstoiksi. Ja siellä sain rakennella aivan miten itse tahdoin.
Ja sitten edistyin tietysti vinhaa vauhtia.
HILDE (katselee tutkivasti Solnessia). Te mahdatte olla tavattoman
onnellinen mies, te, jolla on tällaista.
SOLNESS (synketen). Onnellinen? Puhutteko _Tekin_ sillä tavoin?
Niinkuin kaikki muutkin.
HILDE. Kyllä, sillä mielestäni teidän pitäisi olla. Kun Te vain
voisitte olla ajattelematta noita kahta pikkulasta, niin --
SOLNESS (verkalleen) Niitä kahta, -- niistä ei ole helppo päästä
erilleen Hilde.
HILDE (hiukan epävarmasti). Ovatko ne yhä niin kovasti haittana? Niin
pitkät, pitkät ajat myöhemmin?
SOLNESS (katsoo tiukasti Hildeen, vastaamatta). Onnellinen mies. Te
sanoitte.
HILDE. Hm. mutta _ettekö_ Te sitä ole, -- muussa suhteessa?
SOLNESS (katselee yhä edelleen Hildeä silmiin). Kun minä kerroin Teille
tästä tulipalosta --
HILDE. Niin?
SOLNESS. Eikö siinä ollut eräs erityinen ajatus, johon Teidän huomionne
voi kiintyä?
HILDE (miettii ympäri päänsä). En. Mikä ajatus se sitten olisi ollut?
SOLNESS (hillityn painokkaasti). Ainoastaan sen tulipalon avulla minä
sain tilaisuuden rakentaa koteja ihmisille. Kodikkaita, lämpöisiä,
valoisia koteja, joissa isä ja äiti ja lapsiliuta saattoivat elää siinä
turvallisessa ja iloisessa tiedossa, että on ylen suuri onni elää
maailmassa. Ja varsinkin onni, että on toistensa oma -- kaikissa,
suurissa ja pienissä asioissa.
HILDE (innokkaasti). Niin, mutta eikö se Teille ole suuri onni, että Te
voitte luoda sellaisia ihania koteja?
SOLNESS. Entä tuo hinta, Hilde! Kauhea hinta, jonka _minä_ sain maksaa
_päästäkseni_ niitä rakentamaan.
HILDE. Mutta eikö sitä sitten voi mitenkään saada mielestä pois?
SOLNESS. Ei. Sillä päästäkseni rakentamaan koteja muille täytyi minun
luopua, -- luopua ainaiseksi itse omasta kodista. Tarkoitan: saamasta
kotia lapsiparvelle. Ja myöskin isälle ja äidille.
HILDE (varovasti). Mutta täytyikö Teidän siitä luopua? Ainaiseksi
sanoitte?
SOLNESS (nyökkää verkalleen). Sen maksoi se onni, josta ihmiset
juttelevat! (Hengittää raskaasti.) Se onni, -- hm, -- sitä onnea ei
annettu halvalla, Hilde.
HILDE (samaan sävyyn kuin äskenkin). Mutta eikö sitä asiaa enää voisi
korjata?
SOLNESS. Ei koskaan maailmassa! Ei koskaan. Sekin on tulipalon seuraus.
Ja myöskin Alinen sairauden sittemmin.
HILDE (katsoo _Solnessiin_ epämääräisin ilmein). Ja kuitenkin Te
laaditte noita lastenkamareita.
SOLNESS (vakavasti). Ettekö ole koskaan huomannut, Hilde, että kaikki
mahdoton -- ikäänkuin houkuttelee, kutsuu Teitä?
HILDE (aprikoitsee asiaa). Mahdotonko? (Vilkkaasti). Kyllä! Onko
Teidänkin laitanne niin?
SOLNESS. Kyllä, niin on.
HILDE. Niinpä on sitten pikku peikkoa _Teissäkin_?
SOLNESS. Miksi peikkoa?
HILDE. Miksi Te sitten sellaista nimittäisitte?
SOLNESS (nousee). Niin, ehkäpä olette oikeassa. (Kiivaasti.) Mutta eikö
minusta _tulisi_ peikko, -- kun minulle aina ja alinomaa käy kaikessa
näin! Aivan kaikessa!
HILDE. Kuinka tarkoitatte?
SOLNESS (hilliten sisäistä järkkymystään). Huomatkaa nyt, Hilde, mitä
Teille sanon. Kaikki, mitä minä saavutin toimimalla, rakentamalla,
luomalla jotakin kauneutta, lämpöistä ja turvallista kodikkuutta
tarkoittavaa, -- jopa jotain suurenmoistakin -- (puristaa kätensä
nyrkkiin.) Oh, eikö sitä ole kauhea ajatellakin --!
HILDE. _Mikä_ se niin kauhea on?
SOLNESS. Että minun täytyy nyt kaikkea sitä alinomaa mitata ja punnita.
Maksaa siitä. Ei rahalla. Vaan ihmisonnella. Eikä pelkästään omalla
onnellani. Vaan muidenkin. Niin, niin, huomaatteko sen, Hilde! _Sen_ on
minun taiteilijalinnani maksanut minulle -- ja muille. Ja jok'ainoa
päivä täytyy minun täällä nähdä, että se hinta maksetaan puolestani yhä
uudestaan. Ja yhä uudestaan, -- samaa kiertoa!
HILDE (nousee ja katselee päätänsä kääntämättä yhä _Solnessiin_). Nyt
Te ajattelette varmaankin _häntä_.
SOLNESS. Kyllä. Lähinnä Alinea. sillä hänelläkin oli elämäntehtävä.
Aivan yhtä hyvin kuin minullakin omani. (Vapisevin äänin.) Mutta hänen
elämäntehtävänsä, sen täytyi pilautua, sen täytyi pirstoutua,
murskautua, -- että _minun_ tehtäväni pääsisi eteenpäin jonkinlaiseen
suureen voittoon. Sillä, kuulkaapas, Alinellakin -- hänelläkin oli
rakentajan lahjat.
HILDE. Hänelläkin? Rakentajan?
SOLNESS (pudistaa päätänsä). Ei talojen eikä tornien tai viirien, --
taikka muun sellaisen, mitä minä täällä harjoittelen --
HILDE. Niin, mutta _minkä_ sitten?
SOLNESS (hellästi liikutettuna). Lahjat rakentaa pieniä lapsensieluja,
Hilde. Rakentaa lapsensieluja sellaisiksi, että niistä varttuisi
sopusuhtaisia ja muodoiltaan jaloja ja kauniita. Että niistä nousisi
soleita, täysikasvuisia ihmisiä. _Siihen_ Alinella oli taipumukset. --
Ja kaikki se, se on nyt tuossa! Käyttämättä -- ja käyttämättä
ainaiseksi. Eikä hyödyksi mihinkään maailmassa! -- Aivan kuin sorakasa
tulipalon perästä.
HILDE. Niin, mutta vaikka nyt niin olisikin --?
SOLNESS. Se _on_ niin. Se on. Minä tiedän sen.
HILDE. Niin, mutta _Te_ ette toki ole siihen millään tavoin syynä.
SOLNESS (luo häneen katseensa ja nyökäyttää hitaasti päätänsä). Siinäpä
se onkin, se suuri ja kauhea kysymys. Siinä piilee se epäilys, joka
kalvaa minua aina, -- yötä ja päivää.