HILDE. Se on kauhean jännittävää -- kun niin syöksyy yhä alas, alas.
SOLNESS. Minusta se tuntuu aivan jäätävältä.
HILDE. Vedättekö te jalat ylös allenne silloin, kun sitä kestää?
SOLNESS. Vedän, niin korkealle kuin saan.
HILDE. Niin teen minäkin.
ROUVA SOLNESS (ottaa päivänvarjonsa). Nyt minun täytyy tästä lähteä
kaupungille, Halvard. (_Hildelle_.) Ja sitten minä koetan tuoda yhtä ja
toista, jota te ehkä voitte tarvita.
HILDE (tahtoo heittäytyä hänen kaulaansa). Voi, rakas, rakas rouva
Solness! Kuinka kiltti Te olette! Hirveän kiltti --
ROUVA SOLNESS (torjuen, vetäytyy irti Hildestä). Kaukana siitä. Sehän
on ainoastaan minun velvollisuuteni. Ja siksi minä teen sen niin
mielelläni.
HILDE (ärtyneenä, suipistaen suutaan). Muuten arvelen, että minä
voinkin lähteä ulos kaduille, -- näissä somistuksissa, joita olen nyt
pukuuni saanut. Vai _enkö_ voi sitten?
ROUVA SOLNESS. Suoraan sanoen, luulenpa, että yksi ja toinen vilkuisi
Teihin hiukan kummakseen.
HILDE (puhaltaa välinpitämättömästi). Pyh! Eikö muuta? Sehän on pelkkää
hauskaa, se.
SOLNESS (koettaen salata pahaa tuultaan). Niin, mutta ihmiset voisivat
luulla, että _Tekin_ olette hullu, ymmärrättekös.
HILDE. Hullu? Onko tässä kaupungissa sitten niin paljon hulluja?
SOLNESS (osoittaa sormellaan otsaansa). Tässä näette ainakin yhden.
HILDE. _Te_, rakentaja Solness!
ROUVA SOLNESS. Oh! Mutta kuules nyt, rakas, hyvä Halvard!
SOLNESS. Ettekö te _sitä_ ole vielä huomannut?
HILDE. En, sitä en todellakaan ole tehnyt. (Aprikoi hetkisen ja
hymyilee hienosti.) Kyllä, ehkä kuitenkin yhdessä seikassa.
SOLNESS. Siinä sen nyt _kuulit_, Aline.
ROUVA SOLNESS. Ja mikä se seikka sitten on, neiti Wangel.
HILDE. Oh, sitä minä en sano.
SOLNESS. Sanokaa nyt.
HILDE. Koreat kiitokset, -- _niin_ hullu en minä ole.
ROUVA SOLNESS. Kun sinä ja neiti Wangel jäätte yksin, niin kyllä hän
sen sanoo, Halvard.
SOLNESS. Vai, -- niinkö _luulet_?
ROUVA SOLNESS. Varmaankin. Sillä sinähän olet hänet tuntenut niin
hyvin. Aina siitä saakka kuin hän oli vielä lapsi, -- kerroit.
(Poistuu vasemmalla olevasta ovesta.)
HILDE (hetkisen vaiti oltuaan). Eikö teidän vaimonne suorastaan _voi_
minua _sietää_?
SOLNESS. Oletteko te hänessä mitään sellaista huomaavinanne?
HILDE. Ettekö Te itse sitten voinut _sitä_ huomata?
SOLNESS (vältellen). Aline on tullut niin kovin ihmisaraksi näinä viime
vuosina.
HILDE. Onko hän sellainenkin?
SOLNESS. Mutta jos Te vain saisitte oppia häntä oikein tuntemaan --.
Niin, sillä hän on kiltti -- ja niin hyvä -- ja kunnollinen
pohjaltaan --
HILDE (kärsimättömästi). Mutta kun hän kerran sitä on, -- kuinka
saattaa hän ryhtyä puhumaan tällaista: velvollisuudesta!
SOLNESS. Velvollisuudesta?
HILDE. Niin, sanoipa hän lähtevänsä kaupungille ostaakseen jotakin
minulle. Siksi, että se on hänen _velvollisuutensa_, -- hän sanoi. Oh,
minä en jaksa kärsiä tuollaista ilkeää, rumaa sanaa!
SOLNESS. Miksikä ette sitten?
HILDE. En, siksi, että se kuuluu niin kylmältä ja teräkkäältä ja
pistävältä. Velvollisuus -- velvollisuus -- velvollisuus. Eikö
Teistäkin tunnu siltä? Että se ikäänkuin pistää?
SOLNESS. Hm, en ole tullut sitä niin tarkoin ajatelleeksi.
HILDE. Niin se on! Ja kun hän on kerran niin kiltti, -- kuten Te
sanotte hänen olevan, -- niin miksi piti hänen mainita sellaista?
SOLNESS. Mutta, hyvä Jumala, mitä hänen sitten olisi pitänyt sanoa?
HILDE. Hän olisi voinut sanoa, että hän halusi tehdä sen siksi, että
hän piti kovasti minusta. Jotakin sellaista olisi hän voinut sanoa.
Jotain oikein lämpöistä ja sydämellistä, ymmärrättehän.
SOLNESS (katsoen Hildeen). _Sillä_ tavoinko _Te_ sitä tahtoisitte?
HILDE. Juuri sillä tavoin.
(Käyskentelee edestakaisin, pysähtyy kirjakaapin eteen
ja katselee kirjoja.)
HILDE. Teillä on vankasti kirjoja täällä.
SOLNESS. Oh, jonkun verran on tullut hankituksi.
HILDE. Luetteko Te oikein kaikkia noita kirjoja?
SOLNESS. Ennen muinoin koettelin. Entä Te, luetteko kirjoja?
HILDE. En toki! Johan nyt -- en enää. Sillä minä en löydä niistä
selvyyttä kuitenkaan.
SOLNESS. No juuri samoin on minunkin laitani.
(_Hilde_ kiertelee huoneessa, pysähtyy pienen pöydän ääreen,
avaa piirustussalkun ja selailee piirustuksia.)
HILDE. Tekö olette piirustanut kaikki nämä?
SOLNESS. En, ne on tehnyt eräs nuori mies, joka minulla on täällä
apuna.
HILDE. Joku, jonka Te itse olette opettanut?
SOLNESS. No, niin, kyllä kai hän on jotain minultakin oppinut.
HILDE. (asettuu istumaan). Sitten hän mahtaakin olla kovin taitava?
(Katselee hetkisen erästä piirustusta.) Eikö olekin taitava?