ROUVA SOLNESS. Tarkoitatko -- sen tähden, että _hän_ tuli tänne?
SOLNESS (salaten mielensä). Tarkoitan tietysti -- sitten, kun muutamme
uuteen taloon.
ROUVÄ SOLNESS (ottaa päällysvaippansa). Uskotko sinä sellaista,
Halvard? Että tulee parempi sitten?
SOLNESS. En suinkaan minä uskomatta voi olla. Ja totta kai _sinäkin_
sen uskot?
ROUVA SOLNESS. Minä en usko yhtään mitään tuosta uudesta talosta.
SOLNESS (masentunein mielin). On tosiaankin ikävä kuulla tällaista.
Sillä etupäässä sinua vartenhan minä sen rakensin. (Tahtoo auttaa
päällysvaippaa vaimonsa ylle.)
ROUVA SOLNESS (vetäytyy hänestä erilleen). Oikeastaan sinä teet liian
paljon minun tähteni.
SOLNESS (huomattavasti kiihtyneenä). Ei ei, niin sinä et saa sanoa,
Aline! Minä en siedä kuulla suustasi sellaista!
ROUVA SOLNESS. No, sitten minä en enää sillä tavoin sano, Halvard.
SOLNESS. Mutta minä vain _pidän_ pääni. Saathan nähdä, että sinulle
tulee hyvä olla siellä uudessa rakennuksessa.
ROUVA SOLNESS. Herra Jumala, -- hyvä minulle --!
SOLNESS (innokkaasti). Kyllä! Aivan varmaan! Luota _siihen_ vain. Sillä
siellä -- sinne tulee niin tavattoman paljon sellaista, joka muistuttaa
sinua omasta, entisestä --
ROUVA SOLNESS. Jossa isä ja äiti asuivat. -- Ja joka paloi -- kaikki.
SOLNESS (hiljaisella äänellä). Niin, niin, Aline-parka! Se oli kauhea
isku sinulle, se.
ROUVA SOLNESS (alkaen yhtäkkiä katkerasti valittaa). Rakenna miten
paljon tahansa. Halvard. -- minulle et voi enää koskaan rakentaa mitään
kotia!
SOLNESS (astelee yli permannon). No, no, ei sitten. Jumalan nimessä,
puhuta enää tästä.
ROUVA SOLNESS. Eihän meillä muutenkaan ole tapana siitä puhua. Sinähän
syrjäytät sen aina --
SOLNESS (pysähtyy jyrkästi ja katsoo vaimoonsa). Minäkö? Miksi minä
muka niin tekisin? Syrjäyttäisin?
ROUVA SOLNESS. Oi, minä ymmärrän sinut aivan hyvin, Halvard! Sinähän
tahtoisit minua niin säästää. Ja tahtoisit puolustaakin minua! --
Mikäli suinkin voit.
SOLNESS (ällistynein silmin). _Sinuako!_ Sinusta, -- itsestäsikö sinä
puhut, Aline?
ROUVA SOLNESS. Niin, minusta kai täytyy nyt puheen olla.
SOLNESS (väkistenkin itsekseen). _Tämäkin_ vielä!
ROUVA SOLNESS. Sillä se vanha rakennus -- sen sai nyt käydä miten
tahansa. Herra Jumala, -- kun nyt kerran onnettomuus tuli, niin se
tuli, --
SOLNESS. Niin, siinä olet oikeassa. Minkäpä ihminen onnettomuudelle
voi, -- sanotaan.
ROUVA SOLNESS. Mutta se kauhea, jonka tulipalo toi mukanaan --! Se se
on! -- Se juuri se on!
SOLNESS (kiivaasti). Ei pidä ajatella _sitä_, Aline!
ROUVA SOLNESS. Mutta juuri sitä täytyy ajatella. Ja saada puhella
siitä, viimeinkin. Sillä minä tunnen, että minä en jaksa enää sitä
kantaa. Ja etten minä koskaan voi antaa sitä itselleni anteeksi --!
SOLNESS (huudahtaen). Itsellesi --?
ROUVA SOLNESS. Niin, sillä minullahan oli silloin velvollisuuksia
kahdelle taholle. Sekä sinua että pikkuisia kohtaan. Minun olisi
pitänyt tehdä itseni kovaksi. Ei antaa pelon saada sellaista valtaa
itsessäni. Eikä surunkaan, että koti minulta paloi. (Vääntelee
käsiään.) Oi, jos minä sen vain olisin _voinut_, Halvard!
SOLNESS (hiljaa, järkkyneenä, mennen lähemmäksi vaimoaan). Aline, --
sinun täytyy luvata minulle, että sinä et enää koskaan ajattele niitä
asioita. -- Lupaa minulle se kerrankin!
ROUVA SOLNESS. Herra Jumala, -- lupaa! Luvata, voihan ihminen luvata
mitä hyvänsä --
SOLNESS (pusertelee käsiään ja kävelee edestakaisin). Oh, tämä vie
aivan epätoivoon! Ei koskaan ainoaa auringonsädettä! Ei
valonpilkahdusta kotiin!
ROUVA SOLNESS. Tämähän _ei_ ole mikään koti, Halvard.
SOLNESS. Ei; sinäpä sen sanoit. (Raskaasti.) Ja Jumala tietää etkö ole
siinäkin oikeassa, ettei meille tule parempaa uudessakaan talossa.
ROUVA SOLNESS. Sitä ei tule koskaan. Yhtä tyhjää. Yhtä autiota _siellä_
niinkuin _täälläkin_.
SOLNESS (kiivaasti). Mutta minkä ihmeen vuoksi me sitten sen
rakensimme? Voitko sen minulle sanoa?
ROUVA SOLNESS. En; siihen saat itse vastata.
SOLNESS (katsoo syrjästä ja epäluuloisesti vaimoonsa). Mitä sinä sillä
tarkoitat, Aline?
ROUVA SOLNESS. Mitäkö minä tarkoitan?
SOLNESS. Niin, hitto soi --! Sinä sanoit sen niin merkillisesti.
Niinkuin sinulla olisi siinä jokin sala-ajatus.
ROUVA SOLNESS. Ei, minä vakuutan sinulle -- todellakin.
SOLNESS (menee lähemmäksi). Oh, koreat kiitokset, -- minä tiedän kyllä,
mitä tiedän. Ja minä sekä näen että kuulen, Aline. Ole sinä varma
siitä!
ROUVA SOLNESS. Mutta mitä nyt? Mitä ihmettä?
SOLNESS (asettuu vaimonsa eteen). Etkö sinä muka keksi salattua,
kätkettyä ajatusta kaikkein viattomimmassakin sanassa, mitä minä sanon?
ROUVA SOLNESS _Minäkö_? Mitä puhut? Minäkö keksin?
SOLNESS (nauraa). Hahahaa, se onkin ymmärrettävää, tietysti, Aline! Kun
saat kitua saman katon alla sairaan miehen kanssa --
ROUVA SOLNESS (kovin huolestuneena). _Sairaan_ kanssa? Oletko sinä
sairas, Halvard!
SOLNESS (purkaen tuskaansa). Puolihassun miehen sitten! Heikkopäisen!
Sano minua miksi haluat.
ROUVA SOLNESS (tavoittelee tuolin selustaa ja vaipuu istumaan).
Halvard, -- Jumalan tähden, mitä tämä --!
SOLNESS. Mutta te erehdytte kumpikin, sekä sinä että tohtori. Minun
laitani ei ole niin. (Kävelee edestakaisin permantoa pitkin _Rouva
Solness_ katselee häntä tuskallisin silmin. Sitten menee _Solness_
vaimonsa luokse.)
SOLNESS (rauhallisesti). Pohjaltaan ei minua vaivaa yhtään mikään.
ROUVA SOLNESS. Niin, eikö totta! Mutta mikä sinulla sitten on --?
SOLNESS. Se on se, että minä olen monta kertaa nääntyä tämän kauhean
velkakuorman alle --
ROUVA SOLNESS. Velkakuorman? Mutta ethän sinä ole velkaa kenellekään,
Halvard!
SOLNESS (hiljaa, liikutettuna). Loputtomasti velkaa sinulle, --
sinulle, -- sinulle. Aline.
ROUVA SOLNESS (nousee hitaasti ylös). Mitä tässä on alla? Sano se kohta
suoraan.
SOLNESS. Ei, ei siinä mitään alla ole! Minä en ole koskaan tehnyt
sinulle pahaa. En ainakaan tieten taiten. Ja kuitenkin -- tuntuu siltä
kuin minua painaisi ja murskaisi rikos.
ROUVA SOLNESS. Rikos, _minuako_ vastaan?
SOLNESS. Pahimmin sinua kohtaan.
ROUVA SOLNESS. Niinpä -- sinä olet kuitenkin sairas, Halvard.
SOLNESS (raskaasti). Kaiketikin. Tai jotakin sen tapaista. (Katsoo
oikean puolimmaiseen oveen, joka nyt aukenee.) No, nyt tulee valoa.
(_Hilde Wangel_ tulee sisään. Hän on muutellut eräitä
pikkuseikkoja puvussaan. Helmukset ovat lasketut suoriksi.)
HILDE. Hyvää huomenta, rakennusmestari!
SOLNESS (nyökäyttää päätänsä). Hyvin nukkunut?
HILDE. Erinomaisesti, ihanasti! Aivan kuin kehdossa. Ah, olen
ojennellut itseäni ja lekotellut kuin -- kuin prinsessa!
SOLNESS (hieman hymyillen). Siis voitte oikein hyvin.
HILDE. Se on tietty.
SOLNESS. Ja olette kai untakin nähnyt?
HILDE. Aivan. Mutta se oli pahaa.
SOLNESS. Niinkö?
HILDE. Niin, sillä näin unta, että putosin alas hirveän korkean vuoren
jyrkänteeltä. Ettekö te näe joskus sellaista unta?