HILDE. On varmaan! Hän on tavattoman etevä.
SOLNESS. Luuletteko sen huomaavanne piirustuksista?
HILDE. Pyh, -- variksenvarpaita! Mutta kun hän kerran on ollut Teidän
opissanne, niin --
SOLNESS. Oho, _senkö_ vuoksi --. Niitä on paljon, jotka ovat olleet
minulla opissa. Ja heikkoja heistä on _silti_ tullut.
HILDE (katselee _Solnessiin_ ja pudistelee päätänsä). Ei, vaikka surma
perisi, minä en ymmärrä, että te voitte olla niin tuhma.
SOLNESS. Tuhma? Olenko minä sitten niin kovin tuhma?
HILDE. Kyllä, sitä te todella olette. Että te viitsitte uhrata aikaanne
opettaaksenne noita nuoria nulikoita, se minua --
SOLNESS (hätkähtää). Entä sitten? Ja miksi se ei kelpaisi?
HILDE (nousee, puolittain vakavasti, puolittain hymyillen). Hyi
sellaista; ei toki, rakentaja! Mitä _se_ toimittaa! Kenelläkään muulla
kuin Teillä ei pitäisi olla lupaa rakentaa. Teidän pitäisi saada tehdä
sitä aivan yksin. Tehdä itse kaikki. Nyt sen saitte kuulla.
SOLNESS (tahtomattaankin huudahtaen). Hilde --!
HILDE. No niin?
SOLNESS. Mistä ihmeestä te olette johtunut sitä ajattelemaan?
HILDE. Onko se Teidän mielestänne pähkähassu ajatus?
SOLNESS. Ei. ei _silti_. Mutta nytpä sanon teille jotakin.
HILDE. No niin?
SOLNESS. Minä täällä -- alinomaa -- hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä
-- haudon yhä sitä samaa ajatusta.
HILDE. Niin, se nyt minusta on varsin ymmärrettävää, se.
SOLNESS (katselee hieman pälyvästi _Hildeen_). Ja sen kai Te jo olette
huomannut?
HILDE. En, en tosiaan.
SOLNESS. Mutta kun Te -- sanoitte uskovanne, että minä olin noin --
päästä vialla? Noin, eräässä seikassa --?
HILDE. Oh, minä ajattelin silloin aivan toista.
SOLNESS. Mitä toista sitten?
HILDE. Mitäpä siitä, olkoon se yhdentekevää.
SOLNESS (astelee yli permannon). Niin, niin, -- miten vain tahdotte.
(Pysähtyy ulkoneman aukkoon). Tulkaahan tänne, niin näytän teille
jotakin.
HILDE (menee lähemmäksi). Mitä sitten?
SOLNESS. Näettekö, tuolla puutarhassa --?
HILDE. Niin, mikä siellä?
SOLNESS (osoittaa ulos). Aivan tuon suuren kivenlouhospaikan
yläpuolella --?
HILDE. Tuo uusi talo, sitäkö tarkoitatte?
SOLNESS. Niin, rakenteilla oleva talo. Jo melkein valmis.
HILDE. Siinä on tavattoman korkea torni, mikäli näen.
SOLNESS. Telineet vielä ympärillä.
HILDE. Onko se teidän uusi talonne?
SOLNESS. On.
HILDE. Se, johon te pian muutatte?
SOLNESS. Niin.
HILDE (katsoo _Solnessiin_). Onko siinäkin talossa lapsenkamareita?
SOLNESS. Kolme, niinkuin täällä.
HILDE. Eikä lapsia.
SOLNESS. Ei tulekaan.
HILDE (suu puolittain hymyssä). Hm. eikös ollutkin niinkuin jo
aavis --!
SOLNESS. Aavistitte, että?
HILDE. Että Te olette -- hiukan -- hullu kuitenkin.
SOLNESS. Tätäkö asiaa Te ajattelitte.
HILDE. Niin, noita lapsenkamareita, tuolla, jossa olin yötä.
SOLNESS (alentaen ääntänsä). Meillä _on ollut_ lapsia. -- Alinella ja
minulla.
HILDE (katsoo jännityksessä _Solnessiin_). On _ollut_ --!
SOLNESS. Kaksi pikku poikaa. Molemmat he olivat saman ikäisiä.
HILDE. Kaksoiset siis.
SOLNESS. Niin, kaksoiset. Siitä on nyt yksitoista -- kaksitoista
vuotta.
HILDE (hellävaroen). Ja ne molemmat ovat siis --? Niitä kaksoisia ei
Teillä ole enää?
SOLNESS (sisäisesti liikutettuna). Meillä oli ne ainoastaan noin
kolmisen viikkoa. Tahi tuskin sitäkään. (Välittömästi huudahtaen.) Oi,
Hilde, miten sanomattoman hyvä on, että tulitte tänne! Sillä nyt
viimeinkin olen saanut jonkun, jonka kanssa voin puhua!
HILDE. Ettekö sitten voi tehdä sitä -- _hänenkin_ kanssaan?
SOLNESS. En tästä asiasta. En sillä tavoin kuin minä tahdon ja minun
_täytyy_. (Raskaasti). Enkä monesta muustakaan.
HILDE (hillitysti). _Sitäkö_ Te vain tarkoititte, kun sanoitte, että
tarvitsitte minua?
SOLNESS. Lähinnä kai _sitä_. Eilen nimittäin. Sillä tänään en tiedä
enää aivan varmaan -- (keskeyttäen puheensa). Mutta, tulkaa tänne
istumaan. Asettukaa tuohon sohvaan, -- niin näette puutarhaan. (_Hilde_
istuutuu sohvan kulmaan. _Solness_ vetää tuolin lähemmäksi _Hildeä_.)
Haluatteko Te sitä kuulla?
HILDE. Kyllä, minä kuuntelen Teitä kovin mielelläni.
SOLNESS (istuutuu). Sittenpä minä kerron Teille kaikki.
HILDE. Nyt näen minä sekä puutarhan että Teidät, rakentaja Solness.
Kertokaa siis minulle! Heti!
SOLNESS (osoittaa kulma-ikkunaa). Tuolla mäellä, tuolla, -- jossa
näitte äsken tuon uuden rakennuksen --
HILDE. Niin?
SOLNESS. -- siellä asuimme, Aline ja minä, ensimäiset vuotemme. Sillä
siellä oli siihen aikaan vanha talo, joka oli ollut hänen äitinsä oma.
Ja sen saimme äidin kuoleman jälkeen. Ja koko tuon suuren puiston
saimme.
HILDE. Oliko siinäkin talossa torni?
SOLNESS. Ei tornin rahtuakaan. Se oli suuri, ruma puulaatikko ulkoa
katsoen. Mutta kuitenkin sievä ja kodikas sisältä.
HILDE. Revittekö Te tuon vanhan ramun pois?
SOLNESS. Ei. Se paloi meiltä.
HILDE. Kaikkineen?
SOLNESS. Niin.
HILDE. Oliko se Teille suuri onnettomuus?
SOLNESS. Miten sen ottaa. Rakennusmestarina minä pääsin vauhtiin sen
tulipalon avulla.
HILDE. No, entä --?