SOLNESS. On se. Varsinkin, jos ei ole siinä suhteessa tottunut
liikoihin.
ROUVA SOLNESS (lempeän moittivasti). _Voitko sinä_ sanoa niin, Halvard?
SOLNESS. Oh, en, en, rakas Aline. Minä pyydän anteeksi.
ROUVA SOLNESS. Ei mitään. -- Niin, tohtori, Tehän tulette siis sitten
takaisin, juomaan teetä kanssamme?
TOHTORI HERDAL. Kun olen vain käynyt sen sairaan luona, niin tulen.
ROUVA SOLNESS. Kiitoksia siitä.
(_Rouva Solness_ poistuu oikealle.)
SOLNESS. Onko Teillä kiire, tohtori?
TOHTORI HERDAL. Ei suinkaan.
SOLNESS. Saanko niin ollen puhua hiukan Teidän kanssanne?
TOHTORI HERDAL. Kyllä; varsin mielellänne.
SOLNESS. No istutaanpa sitten vähän. (Viittaa tohtoria asettumaan
keinutuoliin ja istahtaa itse nojatuoliin. Katsoo tutkivasti tohtori
Herdaliin.) Sanokaapas, -- huomasitteko Te mitään Alinessa?
TOHTORI HERDAL. Nytkö, kun hän oli täällä, tarkoitatte?
SOLNESS. Niin, minuun nähden. Huomasitteko Te mitään?
TOHTORI HERDAL (hymyillen). No, peijakas vie, -- eihän sitä voinut olla
huomaamatta, että Teidän vaimonne, -- hm --
SOLNESS. Hm?
TOHTORI HERDAL. -- että Teidän vaimonne ei pidä erikoisesti tuosta
neiti Foslista.
SOLNESS. Ettekö muuta. Sen minä olen itsekin huomannut.
TOHTORI HERDAL. Eikähän se ole kummakaan.
SOLNESS. Mikä?
TOHTORI HERDAL. Ettei hän ole aivan mielissään, että Teillä on alinomaa
seurassanne toinen nainen.
SOLNESS. Ei kyllä; siinä saatatte olla oikeassa. Ja samoin Alinekin.
Mutta se seikka, -- se ei nyt voi toisin olla.
TOHTORI HERDAL. Ettekö sitte voisi ottaa miehistä konttoristia?
SOLNESS. Ensimäisen hölmön, mitä eteen sattuu? Ei. kiitoksia, --
sellaisista minulle ei ole apua.
TOHTORI HERDAL. Mutta kun nyt Teidän vaimonne --? Niin heikko kuin hän
on --. Koska hän kerran ei siedä nähdä tätä?
SOLNESS. Niin; se on, Jumalan nimessä, yhdentekevää, -- olin vähällä
sanoa. Minun täytyy pitää Kaija Foslia. En voi käyttää siinä toimessa
muita kuin juuri häntä.
TOHTORI HERDAL. Ette ketään muita?
SOLNESS (lyhyesti). En; en ketään.
TOHTORI HERDAL (nykäisee tuolinsa lähemmäksi Solnessia). Kuulkaahan
nyt, rakas herra Solness. Saanko minä tehdä Teille erään tuttavallisen
kysymyksen?
SOLNESS. Olkaa hyvä.
TOHTORI HERDAL. Naisilla, -- niillä on, nähkääs, eräissä asioissa niin
peijakkaan tarkka vainu --
SOLNESS. Kyllä. Se on varsin totta. Mutta --?
TOHTORI HERDAL. No niin. Kuulkaa minua. Kun nyt vaimonne ei mitenkään
vai sietää tuota Kaija Foslia --?
SOLNESS. Niin mitä sitten?
TOHTORI HERDAL. -- eikö hänellä silloin ole joku -- sellainen pienen
pieni syy suureen vastenmielisyyteensä?
SOLNESS (katsoo tohtori Herdaliin ja nousee paikaltaan). Ohoo!
TOHTORI HERDAL. Älkää nyt panko pahaksenne. Mutta _eikö_ hänellä ole?
SOLNESS (lyhyesti ja jyrkästi). Ei.
TOHTORI HERDAL. Ei pienintäkään syytä?
SOLNESS. Ei minkäänlaista muuta kuin oma epäluulonsa.
TOHTORI HERDAL. Tiedän, että Te olette tuntenut yksiä ja toisia naisia
elämässänne.
SOLNESS. Kyllä, olenhan.
TOHTORI HERDAL. Ja pitänytkin eräistä heistä melkoisesti.
SOLNESS. Aivan, sekin on totta.
TOHTORI HERDAL. Mutta tämä, mitä neiti Fosliin tulee --? Tässä ei siis
ole mitään sellaista alla?
SOLNESS. Ei. Ei yhtään mitään -- _minun_ puoleltani.
TOHTORI HERDAL. Mutta entä hänen?
SOLNESS. Sitä ei Teillä mielestäni ole lupa minulta kysyä, tohtori.
TOHTORI HERDAL. Me alotimme pakinamme puolisonne vainusta.
SOLNESS. Kyllä, sen teimme. Ja mitä siihen tulee --. (Alentaa
ääntänsä.) Alinen vainu, kuten sanoitte, -- se on tavallaan kestänyt
kokeensa.
TOHTORI HERDAL. Kas niin, -- _siinäpä se oli_!
SOLNESS (asettuu jälleen istumaan). Tohtori Herdal, -- nyt kerron
Teille erään kummallisen tarinan. Jos nimittäin haluatte sitä
kuunnella.
TOHTORI HERDAL. Minä kuuntelen mielelläni kaikkea kummallista.
SOLNESS. No hyvä, _Te_ muistatte kai, että minä otin Knut Brovikin ja
hänen poikansa luokseni työhön, -- siihen aikaan kuin ukon asiat
menivät niin takapajulle.
TOHTORI HERDAL. Sen minä tiedän jossakin määrin.
SOLNESS. Sillä he ovat pohjaltaan sangen pystyviä miehiä, nuo kaksi,
ymmärrättekös. Heillä on kykyä, kummallakin omalla tavallaan. Mutta
sitten pisti pojan päähän mennä kihloihin. Ja sitten, luonnollisesti,
piti hänen mennä naimisiin, -- ja alkaa itse rakentaa. Sillä kaikkihan
ne ajattelevat sitä, ne nuoret.
TOHTORI HERDAL (naurahtaen). Niin, heillä nyt on se paha tapa, että
haluavat yhteen.
SOLNESS. No niin; mutta se ei mitenkään sopinut _minulle_, sillä
minähän tarvitsin itse Ragnaria. Ja hänen isäänsäkin. Hän osaa näet
erinomaisesti laskea kuormitukset ja kuutiosisällykset, -- ja kaiken
muun penteleen, näettekös.
TOHTORI HERDAL. Kyllä: ja kai sekin asiaan kuuluu.
SOLNESS. Kuuluu kyllä. Mutta Ragnar, hänen piti ja hän aikoi alkaa omin
päin. _Siinä ei mikään_ auttanut.
TOHTORI HERDAL. Mutta kuitenkin hän jäi Teidän toimistoonne.
SOLNESS. Niin; nyt sen saatte kuulla. Eräänä päivänä tuli hän, Kaija
Fosli, heidän luokseen asialle. Ei ollut käynyt koskaan ennen täällä.
Ja kun minä huomasin, miten tavattoman hullaantuneet he olivat
toisiinsa, pälkähti aivoissani yhtäkkiä ajatus: jos voisin saada Kaijan
tänne konttoriin, niin ehkä Ragnarkin jäisi tänne luokseni.
TOHTORI HERDAL. Se oli varsin käsitettävää.
SOLNESS. Mutta minä en hiiskunut ainoaakaan sanaa siitä -- sillä
kertaa. Minä seisoin vain ja katsoin neitiin -- ja toivoin oikein
hellittämättä, että saisin hänet tänne. Sitten puhelin minä hetkisen
hänen kanssaan ystävällisesti sitä ja tätä, aivan tavallisista
asioista. Ja sitten hän meni pois.
TOHTORI HERDAL. No, entä sitten?
SOLNESS. Mutta seuraavana päivänä, tuossa iltapuolella, kun ukko Brovik
ja Ragnar olivat menneet kotiin, silloin tuli Kaija takaisin tänne
luokseni ja käyttäytyi kuin minä olisin tehnyt hänen kanssaan
sopimuksen.
TOHTORI HERDAL. Sopimuksen. Mistä asiasta?
SOLNESS. Juuri _siitä_, jota minä olin ainoastaan itsekseni ja
mielessäni toivonut. Mutta josta minä en ollut virkkanut yhtään ainoaa
sanaa.
TOHTORI HERDAL. Se oli koko omituista.
SOLNESS. Niin, eikö ollut? Ja nyt tuli neiti kysymään, mitä hän täällä
tekisi. Ja saisiko hän alottaa kohta seuraavana aamuna. Ja muuta siihen
tapaan.
TOHTORI HERDAL. Ettekö luule hänen tehneen sitä saadakseen vain olla
sulhasensa seurassa?
SOLNESS. Niin ajattelin minäkin ensin. Mutta ei, asia ei ollut _sillä_
tavoin. Hänestä Kaija ikäänkuin luisui erilleen, -- kohta, kun oli
ehtinyt tänne luokseni.
TOHTORI HERDÄL. Luisui Teidän puoleenne?
SOLNESS. Aivan täydellisesti. Olen huomannut, että hän tuntee, kun
katson takaa häneen. Hän värisee ja vavahtaa, kun minä vain joudun
hänen läheisyyteensä. Mitäs Te _sellaisesta_ arvelette?
TOHTORI HERDAL. Hm, -- sen nyt kyllä voi selittää.
SOLNESS. Niin, mutta entä se toinen seikka? Se, että hän luuli minun
puhuneen jotakin sellaista, jota minä olin ainoastaan _toivonut_ ja
tahtonut -- aivan vaiti. Omissa ajatuksissani. Itsekseni. Mitäs siitä
sanotte? Voitteko Te sellaisen selittää, tohtori Herdal?
TOHTORI HERDAL. En, siihen yritykseen en puutu.
SOLNESS. Sen minä jo arvasinkin. Siksi minä en ole siitä koskaan ennen
tahtonut puhuakaan. -- Mutta ajan pitkään se käy minulle kirotun
kiusalliseksi, ymmärrättekö. Täällä minun täytyy olla alinomaa,
ikäänkuin minä --. Ja sehän on synti häntä kohtaan, raukkaa.
(Kiivaasti.) Mutta minä en muuta _voi_! Sillä jos _hän_ karkaa minun
luotani, -- niin menee myöskin Ragnar matkaansa.
TOHTORI HERDAL. Ja Te ette ole puhunut vaimollenne, miten tämän asian
laita oikeastaan on?
SOLNESS. En.
TOHTORI HERDAL. Minkä ihmeen tähden Te ette sitä tee?
SOLNESS (katsoo tohtori _Herdaliin_ lujasti ja sanoo hillitysti).
Sentähden, että minusta tuntuu ikäänkuin -- ikäänkuin jonkinlaiselta
terveelliseltä itseni kiduttamiselta, se nimittäin, että annan Alinen
tehdä itselleni vääryyttä.
TOHTORI HERDAL (pudistaen päätään). Tästä minä en ymmärrä tuon
taivaallista.
SOLNESS. Niin, katsokaas, -- sillä se on hiukan kuin loppumattoman,
suunnattoman velan lyhennystä.
TOHTORI HERDAL. Velan vaimollenne?
SOLNESS. Niin. Ja sehän keventää mieltä. Saa hengähtää edes hetkisen,
ymmärrättekö?