SOLNESS (keskeyttää, nousee jälleen paikaltaan). No, niin niin, -- emme
nyt puhu siitä enää. (Kuljeksii edestakaisin, palaa äskeiselle
paikalleen ja pysähtyy pöydän ääreen. Katselee tohtoriin tyynesti
hymyillen). Te luulette kai saaneenne minun nyt oikein luisuvalle
pinnalle, tohtori?
TOHTORI HERDAL (hiukan harmissaan). Luisuvalle pinnalle? Tästäkään en
ymmärrä mitään, herra Solness.
SOLNESS. Sanokaa suoraan vain, sillä kyllä minä olen sen hyvin
huomannut.
TOHTORI HERDAL. Mitä Te sitten olette huomannut?
SOLNESS (hillitysti, verkkaisesti). Että Te aivan yksinkertaisesti
olette niin rauhallista miestä ja pidätte minua silmällä.
TOHTORI HERDAL. _Minä Teitä silmällä!_ Minkä kumman tähden minä
pitäisin?
SOLNESS. Sentähden, kun luulette, että minä --. (Kuohahtaen.) No, piru
vie, -- luulette minusta samaa kuin Alinekin luulee?
TOHTORI HERDAL. Ja mitä _hän_ sitten muka Teistä luulee?
SOLNESS (halliten jälleen itseään). Hän on alkanut luulla, että minä
olen sellainen -- noin -- sairas.
TOHTORI HERDAL. Sairas! Tekö! Siitä hän ei ole koskaan hiiskunut
minulle sanaakaan. Mikä Teitä sitten vaivaisi, hyvä ystävä?
SOLNESS (kumartuu yli tuolin selkänojan ja kuiskaa). Aline se luulee,
että minä olen hullu. _Niin_ luulee.
TOHTORI HERDAL (nousee paikaltaan). Mutta hyvä, rakas herra Solness --!
SOLNESS. Kyllä, niin totta kuin elän --! Sillä tavoin on asia. Ja sen
hän on pannut Teidänkin päähänne. Oh, minä voin vakuuttaa, tohtori,
minä huomaan sen _erinomaisesti_ Teistä. Sillä minä en annakaan
helposti vetää itseäni nenästä, tietkää se.
TOHTORI HEKDAL (katselee kummissaan Solnessiin). Koskaan, herra
Solness, -- koskaan ei ole sellaista ajatustakaan päähäni pälkähtänyt.
SOLNESS (hymyillen epäuskoisesti). Vai ei? Eiköhän tosiaan?
TOHTORI HERDAL. Ei, todentotta! Eikä varmaan vaimonnekaan päähän. Sen
minä uskon voivani vaikka vannoa.
SOLNESS. No, parasta on jättää valat. Sillä tavallaan, katsokaas, ehkä,
-- ehkäpä hänellä onkin syynsä luulla jotakin sellaista.
TOHTORI HERDAL. Ei. mutta, nyt minä --!
SOLNESS (keskeyttää huiskaisevalla kädenliikkeellä). Niin, niin, hyvä
tohtori, -- ei syvennytä enää tähän seikkaan. Parasta, että kukin pitää
_omat_ arvelunsa. (Yhtäkkiä hiljaisen iloisesti.) Mutta kuulkaahan nyt,
tohtori -- hm --
TOHTORI HERDAL. Niin?
SOLNESS. Kun Te siis ette luule, että minä olen -- noin -- sairas -- ja
hassu -- ja hourupäinen ja niin edespäin --
TOHTORI HERDAL. Niin mitä sitten, tarkoitatte?
SOLNESS. Niin täytynee Teidän ainakin kuvitella, että minä olen kovin
onnellinen mies?
TOHTORI HERDAL. Olisikohan se pelkkää kuvittelua?
SOLNESS (nauraen). Ei, ei, -- sehän on selvä! Jumala varjelkoon!
Ajatellakin nyt, -- kun on rakennusmestari Solness! Halvard Solness.
Vieläkö muuta.
TOHTORI HERDAL. Niin, minun täytyy tosiaan sanoa, että minusta tuntuu
kuin Teillä olisi ollut onni mukananne aivan uskomattomassa määrin.
SOLNESS (tukehuttaen raskasmielistä hymyään). Niin _on_. Minulla ei ole
syytä valittaa _sitä_.
TOHTORI HERDAL. Paloihan Teiltä ensin tuo vanha ruma rosvoluola. Ja se
oli tosiaan suuri onni.
SOLNESS (vakavasti). Se oli Alinen lapsuudenkoti, se, joka paloi. Älkää
unohtako _sitä_.
TOHTORI HERDAL. Hm, _hänelle_ se kyllä mahtoi olla raskas suru.
SOLNESS. Hän ei ole voittanut sitä vielä nytkään. Ei näiden kahden-,
kolmentoista vuoden päästäkään.
TOHTORI HERDAL. Se, mikä sitten tuli, oli hänelle ehkä pahin isku.
SOLNESS. Molemmat yhtä pahat.
TOHTORI HERDAL. Mutta _Te, -- Tehän_ pääsitte sillä tavoin vauhtiin.
Olitte alkanut köyhänä maalaispoikana, -- ja nyt olette täällä
ensimäinen mies alallanne. Niin, niin, herra Solness. Teillä on tosiaan
ollut onni matkassanne.
SOLNESS (katsoo arasti tohtori _Herdaliin_). Niin, mutta _sitäpä_ minä
juuri täällä nykyään niin kauheasti pelkään.
TOHTORI HERDAL. Pelkäätte? Sitä, että _Teillä_ on ollut onni
matkassanne?
SOLNESS. Aina ja alinomaa minua niin peloittaa, -- peloittaa. Sillä
kerranhan täytyy käänteen tulla, ymmärrättehän.
TOHTORI HERDAL. Oh, mitä turhia! Mistä se käänne tulisi?
SOLNESS (lujasti ja varmasti). Se tulee nuorisosta.
TOHTORI HERDAL. Pyh! Nuoriso! Ette suinkaan Te nyt vielä ole
virkaheitto, luulisin! Oh, ette ole! Te seisotte nyt niin vankalla
pohjalla kuin ehkä koskaan ennen.
SOLNESS. Käänne tulee. Minä aavistan sen, ja minä tunnen, että se
lähestyy minua. Yksi tai toinen alkaa vaatia: väisty syrjään tieltäni.
Ja sitten ryntäävät kaikki muut hänen perästään, ja uhkaavat ja
huutavat: tietä, -- tietä, -- tilaa meille. Niin, saattehan vaan nähdä,
tohtori. Kerran tulee nuoriso kolkuttamaan ovelle --
TOHTORI HERDAL (nauraen). Herra varjele, entäpä sitten?
SOLNESS. Entäkö sitten? Silloin on rakentaja Solness mennyttä miestä.
(Kolkutetaan vasemmalla puolella olevaan oveen. _Solness_ lyhähtää
kumaraan.) Mitä tuo oli? Kuulitteko mitä?
TOHTORI HERDAL. Joku koputtaa.
SOLNESS (kuuluvalla äänellä). Tulkaa sisään!
(Hilde Wangel_ tulee sisään eteisovesta. Hän on keskikokoinen,
notkea ja hienorakenteinen. Hiukan päivänpaahtama. Turistipuvussa,
helmukset koholle kiinnitetyt, matruusinkaulus levällään ja pieni
merimieshattu päässä. Reppu seljässä, hihnaan kääritty matkahuopa
ja pitkä vuoristosauva kädessä.)
HILDE WANGEL (menee ilosta kimaltavin silmin _Solnessia_ kohti). Hyvää
iltaa!