BOLETTE. En minäkään. Kaikkihan on sitä vastaan. Minä en näe muuta kuin
esteitä.
LYNGSTRAND. Voisihan tapahtua joku ihme. Joku onnenpotkaus tai
semmoinen. Sillä minä uskon että onni minua seuraa.
BOLETTE (Vilkkaasti.) Niin, eikö totta! Tehän uskotte sen!
LYNGSTRAND. Niin, siihen minä lujasti luotan. Ja sitten -- muutaman
vuoden kuluttua -- kun minä palaan kotiin kuuluisana kuvanveistäjänä ja
hyvissä varoissa, terveenä ja kukoistavana --
BOLETTE. Niin, niin! Toivokaamme että niin käy.
LYNGSTRAND. Siitä voitte olla varma. Kunhan vaan ajattelette
uskollisesti ja lämpimästi minua sill'aikaa kun olen kaukana etelän
mailla. Ja senhän olette äsken luvannut.
BOLETTE. Niin olen (Pudistaa päätänsä.) Mutta ei siitä kuitenkaan
mitään hyötyä ole.
LYNGSTRAND. Kyllä, Bolette neiti, ainakin on siitä se hyöty, että siten
edistyy minun taideteokseni paljoa helpommin ja nopeammin.
BOLETTE. Uskotteko sen todella?
LYNGSTRAND. Uskon, minä tunnen sen sisällisesti. Ja minusta sen pitäisi
olla teillekin niin virkistävää -- täällä syrjässä maailmasta -- että
salaisesti tiedätte ikäänkuin auttavanne minua luomistyössä.
BOLETTE (Katsoo häneen.) No, -- mutta te, te puolestanne?
LYNGSTRAND. Minä --?
BOLETTE (Katsoo puutarhaan päin.) Hys! Puhukaamme jostain muusta. Sillä
tuolta tulee yliopettaja.
(Yliopettaja Arnholm näkyy puutarhassa, tullen vasemmalta.
Pysähtyy puhelemaan Ballestedin ja Hilden kanssa.)
LYNGSTRAND. Pidättekö te vanhasta opettajastanne, neiti Bolette?
BOLETTE. Pidänkö minä hänestä --?
LYNGSTRAND. Minä tarkoitan miellyttääkö hän teitä?
BOLETTE. Miellyttääpä kyllä. Sillä hän on hyvä ystävänä ja
neuvonantajana. -- Ja hän auttaa aina missä vaan voi.
LYNGSTRAND. Mutta, eikö ole kummallista, ettei hän ole mennyt
naimisiin?
BOLETTE. Onko se teistä niin kummallista?
LYNGSTRAND. On, sillä onhan hän varakas mies, sanotaan.
BOLETTE. Kuuluuhan hän olevan. Hänen ei varmaankaan ole ollut helppo
löytää semmoista, joka hänestä huolisi, luulen.
LYNGSTRAND. Miksi niin?
BOLETTE. Hän on ollut melkein kaikkien nuorten tyttöjen opettajana,
jotka tuntee. Hän sanoo sen itse.
LYNGSTRAND. Mitä se haittaisi?
BOLETTE. Mutta, hyvänen aika, eihän voi mennä opettajansa kanssa
naimisiin!
LYNGSTRAND. Arvelette siis, ettei nuori tyttö voi rakastaa
opettajaansa?
BOLETTE. Ei senjälkeen kun on tullut täysi-ikäiseksi.
LYNGSTRAND. Ei mutta, -- sepä ihme!
BOLETTE (Varoittaen.) So, so, so!
(Ballested on koonnut kapineensa ja vie ne oikealle puutarhaan.
Hilde auttaa häntä. Arnholm nousee verannalle ja tulee huoneeseen.)
ARNHOLM. Hyvää huomenta, rakas Bolette. Hyvää huomenta herra -- herra
-- hm! (Näyttää tyytymättömältä ja nyökkää kylmästi Lyngstrandille,
joka nousee ja kumartaa.)
BOLETTE (Menee Arnholmin luo.) Hyvää huomenta, herra yliopettaja.
ARNHOLM. Miten täällä tänään voidaan?
BOLETTE. Kiitoksia, hyvin.
ARNHOLM. Äitipuolenne taitaa taaskin olla kylpemässä?
BOLETTE. Ei, hän on omassa huoneessaan.
ARNHOLM. Voiko hän huonosti?
BOLETTE. En tiedä. Hän on lukinnut ovensa.
ARNHOLM. Hm -- vai niin.
LYNGSTRAND. Rouva Wangel taisi eilen pahasti säikähtyä sitä
amerikkalaista.
ARNHOLM. Mitä te siitä tiedätte?
LYNGSTRAND. Minä kerroin rouvalle, että olin nähnyt hänet ilmielävänä
puutarhan aidan takana.
ARNHOLM. Niinkö.
BOLETTE (Arnholmille.) Te istuitte varmaan isän kanssa myöhään yöhön?
ARNHOLM. Niin, jotenkin myöhään. Me puhuimme vakavista asioista.
BOLETTE. Saitteko tilaisuuden sanoa sanan minunkin puolestani?
ARNHOLM. En, rakas Bolette. En saanut. Hän oli niin syventynyt erääseen
toiseen asiaan.
BOLETTE (Huokaa.) Niin, -- niin hän aina on.
ARNHOLM (Katsoo merkitsevästi häneen.) Mutta tänäänhän me molemmat
keskustelemme tarkemmin siitä asiasta. -- Missä teidän isänne nyt on?
Ehkei hän ole kotona?
BOLETTE. On. Hän on varmaankin konttorissaan. Kyllä minä haen hänet.
ARNHOLM. Ei kiitos. Älkää vaivatko itseänne. Minä menen mieluummin
hänen luokseen.
BOLETTE (Kuulostaa vasemmalle päin.) Odottakaa herra yliopettaja.
Luulen, että isä tuleekin tuolta portaista. Aivan oikein. Hän on
varmaankin ollut häntä katsomassa.
(Tohtori Wangel tulee vasemmanpuolisesta ovesta.)
WANGEL (Ojentaa Arnholmille kätensä.) Rakas ystävä, -- oletteko jo
täällä? Sepä hyvä että tulitte näin varhain. Sillä tahtoisin mielelläni
vielä puhua kanssanne.
BOLETTE (Lyngstrandille.) Menemmekö me puutarhaan Hilden luo?
LYNGSTRAND. Kernaasti minun puolestani, neiti (Hän ja Bolette menevät
alas puutarhaan ja sieltä ulos puiden välitse.)
ARNHOLM (Seuraa heitä katseillaan, kääntyy Wangeliin.) Tunnetteko
lähemmin tuota nuorta miestä?
WANGEL. En, en lainkaan.
ARNHOLM. Minusta ei ole hyvä, että hän niin paljon seurustelee
tyttärienne kanssa.
WANGEL. Seurusteleeko hän? En ole sitä niin pannut merkille.
ARNHOLM. Sitä teidän minun mielestäni tulisi pitää hiukan silmällä.
WANGEL. Kyllä niin, olette oikeassa. Mutta Jumala paratkoon, mitä on
minun miesparan tekeminen? Tytöt ovat nyt kerran tottuneet itse
pitämään huolen itsestään. Eivätkä he kärsi muistutuksia minulta eikä
Ellidalta.
ARNHOLM. Eikö häneltäkään?
WANGEL. Ei. Ja enhän minä oikeastaan voi vaatiakaan, että hän
sekaantuisi semmoisiin asioihin. Siihen hän ei ole luotu (Keskeyttäen.)
Mutta eihän meidän tästä pitänyt puhua. Sanokaapas -- oletteko
senjälkeen ajatellut asiaa. Kaikkea sitä, josta teille puhuin?
ARNHOLM. En ole muuta ajatellutkaan siitä asti kun yöllä erosimme.
WANGEL. Ja mitä teidän mielestänne tässä olisi tehtävä?
ARNHOLM. Rakas tohtori, minusta te lääkärinä sen paremmin tiedätte kuin
minä.
WANGEL. Ooh, kunpa tietäisitte, miten vaikeata lääkärin on arvostella
oikein sairasta, jota hän niin paljon rakastaa! Ja tämähän ei
sitäpaitsi ole mitään tavallista sairautta. Tässä ei auta mikään
tavallinen lääkäri, -- eikä mitkään tavalliset lääkkeet.
ARNHOLM. Miten hänen laitansa tänään on?
WANGEL. Kävin juuri hänen luonaan ja hän tuntui minusta sangen
tyyneltä. Mutta kaikkien hänen mielialojensa takana on jotain salattua,
josta minun on mahdoton päästä selville. Ja hän on niin muuttuvainen,
-- niin epävakainen, -- niin äkillisesti vaihteleva.
ARNHOLM. Se kai johtuu hänen sairaaloisesta mielentilastaan.
WANGEL. Ei yksin siitä. Pohjaltaan se on hänessä synnynnäistä. Ellida
on meriväkeä, siinä koko juttu.
ARNHOLM. Mitä te sillä tarkoitatte, herra tohtori?
WANGEL. Ettekö ole pannut merkille, että nuo ihmiset tuolla aavan meren
ääressä ovat kuin eri kansaa? On ikäänkuin he eläisivät meren omaa
elämää. Heissä huomaa aaltoilemisen -- ja luoteen ja vuoksen -- niin
ajatuksissa kuin tunteissa. Ja sitten he eivät koskaan kotiudu muuanne.
Oi, olisihan minun sitä pitänyt ennen ajatella. Olihan suorastaan rikos
Ellidaa vastaan, että tempasin hänet sieltä ulapalta, ja istutin tänne
sisämaahan.
ARNHOLM. Oletteko tullut siihen päätökseen?
WANGEL. Olen, ja siinä yhä vahvistun. Mutta minunhan olisi pitänyt se
ennakolta tietää. Ja oikeastaan minä sen tiesinkin. Mutta en ottanut
sitä tarpeeksi huomioon. Sillä nähkää, minä rakastin häntä niin
suuresti! Siksi ajattelin etusijassa vaan omaa itseäni. Niin
anteeksiantamattoman itsekäs olin silloin!
ARNHOLM. Hm, -- jokainen mies on varmaankin hieman itsekäs semmoisissa
asioissa. Muuten en ole koskaan huomannut teissä sitä vikaa, tohtori
Wangel.
WANGEL (Kulkee levottomana lattialla.) Oh, kyllä, kyllä! Ja vielä
jälkeenkinpäin olen ollut itsekäs. Olenhan minä häntä niin paljon,
paljon vanhempi. Minun olisi pitänyt olla hänelle isänä -- ja oppaana
samalla. Olisi pitänyt koettaa parastani kehittääkseni hänen henkistä
elämäänsä. Mutta siitä, Jumala paratkoon, ei ole koskaan tullut mitään.
Sillä, nähkääs, minulla ei ole ollut kylliksi tarmoa siihen! Tahdoin
mieluummin pitää hänet juuri sellaisena kuin hän oli. Mutta sitten
hänen tilansa huononi huononemistaan, ja minä vain vaivasin päätäni
enkä tiennyt mitä tehdä. (Hiljempää.) Siksi minä tuskissani kirjoitin
teille ja pyysin teitä tulemaan luoksemme.
ARNHOLM (Katsoo hämmästyneenä häneen.) Mitä sanotte! Sentäbdenkö te
kirjoititte?
WANGEL. Sentähden. Mutta älkää siitä välittäkö.
ARNHOLM. Mutta, Herran nimessä, rakas tohtori, -- mitä hyötyä te
minusta odotitte? En käsitä.
WANGEL. Ette, se on hyvin ymmärrettävissä. Sillä minä olin joutunut
väärille jäljille. Luulin että Ellida aikoinaan oli ollut rakastunut
teihin. Että hän vieläkin salaisesti oli hiukan teihin kiintynyt. Että
hänelle kenties tekisi hyvää saada nähdä teidät ja puhua kanssanne
lapsuuden kodistaan ja entisistä ajoista.
ARNHOLM. Tarkoititte siis vaimoanne, kun kirjoititte, että täällä minua
joku odotteli ja -- ja kenties kaipasikin!
WANGEL. Niin, ketäs muuta?
ARNHOLM (Kiireesti.) Niinpä niin, ketäs muuta, olette oikeassa. Mutta
minä en sitä älynnyt.
WANGEL. Hyvin luonnollista, kuten jo sanoin. Olinhan kokonaan väärillä
jäljillä.
ARNHOLM. Ja te sanotte olevanne itsekäs!
WANGEL. Oi, olihan minun hyvitettävä niin suuri rikos. En voinut
mielestäni jättää käyttämättä mitään keinoa, joka hiukankin voisi hänen
tilaansa lieventää.
ARNHOLM. Miten te oikeastaan selitätte sen voiman, jolla tuo
muukalainen Ellidaa hallitsee?
WANGEL. Hm, -- rakas ystävä -- siinä lienee jotain, joka ei ole
selitettävissä.
ARNHOLM. Jotakin, joka itsestään on selittämätöntä, tarkoitatte? Aivan
selittämätöntä?
WANGEL. Ainakin toistaiseksi.
ARNHOLM. Uskotteko sitten sellaisia voimia olevan?
WANGEL. En usko enkä ole uskomatta. Minä vaan en tiedä. Siksi jätän sen
ratkaisematta.
ARNHOLM. Mutta selittäkääpäs minulle muuan seikka. Tuo hänen
ihmeellinen, kammottava väitteensä lapsen silmistä --?
WANGEL (Innokkaasti.) No, tuota juttua silmistä minä en usko! En tahdo
uskoa mitään sellaista. Sen täytyy olla pelkkää mielikuvitusta. Ei
mitään muuta.
ARNHOLM. Tarkastitteko tuon miehen silmiä eilen, kun hänet näitte?
WANGEL. Tietysti.
ARNHOLM. Ettekö havainnut mitään yhtäläisyyttä?
WANGEL (Vältellen.) Hm, -- hyvänen aika, mitenkä nyt vastaisin? Ei
ollut enään ihan valoisakaan kun hänet näin. Ja sitäpaitsi oli Ellida
jo edeltäpäin puhunut niin paljon tuosta yhtäläisyydestä. -- En tiedä,
kykeninkö katsomaan häneen ennakkoluulottomasti.
ARNHOLM. Niin, niin, mahdollista kyllä. Mutta entä se toinen ilmiö?
Että tuska ja levottomuus valtasi hänet juuri silloin, kun tuo vieras
mies oli kotimatkalla?
WANGEL. Nähkääs, -- se on sekin jotain, jota hän vasta toispäivästä
lähtien on alkanut kuvitella. Ei se tullut noin yht'äkkiä -- jollain
varmalla hetkellä -- niinkuin hän nyt väittää. Mutta kun hän kuuli
tuolta nuorelta Lyngstrandilta, että Johnston eli Friman -- tai mikä
hänen nimensä lie, -- että hän oli tänne tulossa kolme vuotta sitten --
maaliskuussa, -- hän nähtävästi uskoo, että tuo levottomuus tarttui
häneen juuri samassa kuussa.
ARNHOLM. Eikö sitten ollut niin laita?
WANGEL. Ei suinkaan. Olihan siitä merkkejä jo kauvan ennen sitäkin.
Totta kyllä se puhkesi -- satunnaisesti -- juuri maaliskuussa kolme
vuotta sitten jokseenkin valtavasti esiin --
ARNHOLM. Siis kuitenkin --!
WANGEL. Niin, mutta se on helposti selitettävissä siitä tilasta --
raskaudesta, -- jossa hän silloin oli.
ARNHOLM. Siis merkki merkkiä vastaan.
WANGEL (Vääntää käsiään.) Ja kun en voi häntä auttaa! Kun en tiedä
mitään neuvoa! Kun en keksi mitään keinoa --!
ARNHOLM. Ettekö voisi vaihtaa asuinpaikkaa, muuttaa toiselle
paikkakunnalle. Että hän pääsisi oloihin, joissa hän paremmin
viihtyisi.
WANGEL. Rakas ystävä -- ettekö luule minun koettaneen sitäkin keinoa!
Olen ehdottanut, että muuttaisimme Skjoldvikiin, mutta hän ei tahdo.
ARNHOLM. Eikö sitäkään?
WANGEL. Ei, sillä hän ei luule siitä olevan mitään apua. Ja voihan hän
ollakin oikeassa.
ARNHOLM. Hm, -- niinko luulette?
WANGEL. Ja sitäpaitsi, -- kun tarkemmin ajattelen, -- en tosiaankaan
tiedä, kuinka voisin sen tuuman toteuttaa. Sillä olisihan sellaiseen
soppeen muuttaminen melkein rikos tyttöjä vastaan. Pitäähän heidän elää
sellaisessa paikassa, jossa on edes jotain toivoa saada heidän
tulevaisuutensa kerran turvatuksi.
ARNHOLM. Turvatuksi? Ajatteletteko jo sitä seikkaa?
WANGEL. Herra nähköön, -- tuleehan minun sitäkin ajatella! Mutta --
toiselta puolen taas -- velvollisuuteni sairasta Ellida-raukkaa kohtaan
--! Oh, rakas Arnholm, -- minä olen tosiaankin -- monessa suhteessa --
kuin kahden tulen välissä!
ARNHOLM. Boletten tähden teidän kenties ei tarvitse olla niin
huolissanne -- (Keskeyttäen.) tahtoisinpa tietää minne hän -- minne he
ovat menneet? (Menee avoimen oven luo ja katsoo ulos.)
WANGEL (Kulkee pianoa kohti.) Oi, uhraisinpa vaikka mitä -- noiden
kolmen tähden. -- Kun vaan tietäisin miten -- (Ellida tulee vasemmasta
ovesta.)
ELLIDA (Reippaasti Wangelille.) Alä mene aamupäivällä kaupungille!
WANGEL. En, en menekään. Minä jään kotiin sinun luoksesi. (Osoittaa
Arnholmia, joka lähenee.) Mutta etkö tervehdi ystäväämme?
ELLIDA (Kääntyy.) Kas, tekö täällä, herra Arnholm! (Ojentaa hänelle
kätensä.) Hyvää huomenta!
ARNHOLM. Hyvää huomenta, rouva Wangel. Ette siis olekaan tänään
kylpemässä niinkuin tavallista?
ELLIDA. En, en, en! Siitä ei tänään tule mitään. Mutta ettekö istu
hetkiseksi?
ARNHOLM. En, kiitoksia, -- en nyt. (Katsoo Wangeliin.) Lupasin mennä
tyttöjen luo puutarhaan.
ELLIDA. Herra ties, tapaatteko heitä puutarhassa. Minä en koskaan tiedä
heidän olopaikastaan.
WANGEL. Kyllä he ovat varmaankin lammikolla.
ARNHOLM. Enköhän minä pääse heidän jäljilleen. (Nyökäyttää päätään,
menee verannan kautta puutarhaan.)
ELLIDA. Wangel, mitä kello on?
WANGEL (Katsoo kelloaan.) Se on nyt hiukan yli yhdentoista.
ELLIDA. Hiukan yli. Ja kello yksitoista -- puoli kaksitoista tänä yönä
tulee laiva. Oo, kunhan kaikki olisi ohi!
WANGEL (Menee lähemmäksi häntä.) Rakas Ellida -- yhtä asiaa sinulta
kysyisin.
ELLIDA. Mitä asiaa?
WANGEL. Toissailtana -- tuolla Näkövuorella -- sanoit, että näinä
kolmena viime vuonna usein olet nähnyt hänet ilmielävänä edessäsi.
ELLIDA. Niin, niin olen. Usko minua.
WANGEL. No, millaisena sinä hänet näit?
ELLIDA. Millaisenako hänet näin?
WANGEL. Tarkoitan, -- miltä hän sinusta näytti, kun olit hänet
näkevinäsi?
ELLIDA. Mutta, rakas Wangel, -- tiedäthän jo itse, minkä näköinen hän
on.
WANGEL. Oliko hän sen näköinen myös sinun mielikuvissasi.
ELLIDA. Oli, sennäköinen hän oli.
WANGEL. Juuri sellainen, jommoisena hänet eilen illalla näit edessäsi.
ELLIDA. Niin, juuri sellainen.
WANGEL. No, minkätähden sinä et siis häntä heti tuntenut?
ELLIDA (Säpsähtää.) Enkö tuntenut?
WANGEL. Et. Sanoit jälestäpäin itse, ettet heti tietänyt kuka tuo
vieras mies oli.
ELLIDA (Hämmästyneenä.) Luulen todella, että olet oikeassa! Eikö se ole
merkillistä, Wangel? Ajattele, että minä en heti häntä tuntenut!