LYNGSTRAND. Niin se on, neiti, olkaa varma siitä. Ei ainoastaan kaikki
se kunnia ja arvo, jota hän nauttii miehensä tähden. Sillä se on minun
mielestäni melkein vähemmänarvoista. Mutta se, että hän saa auttaa
miestänsä luomaan, -- että hän voi keventää hänen työtänsä tukemalla
häntä, palvelemalla häntä, hoitelemalla häntä huolellisesti ja
tekemällä hänelle elämän oikein suloiseksi. Sen pitäisi naisesta olla
niin äärettömän ihanaa, minun mielestäni.
BOLETTE. Ooh, te ette tiedä, miten itserakas olette!
LYNGSTRAND. Minäkö itserakas! Hyvä Jumala! Kunpa tuntisitte minua
hiukan paremmin, niin ette -- (Kumartuu lähemmäksi häntä.) Neiti
Wangel, -- kun minä kerran olen poissa -- ja eihän siihen ole enään
pitkälti --
BOLETTE (Katsoo häneen sääliväisesti.) Mutta älkää nyt uskotelko mitään
niin surullista.
LYNGSTRAND. Eihän se oikeastaan niin surullista ole.
BOLETTE. Mitä te sitten tarkoitatte?
LYNGSTRAND. Minähän matkustan kuukauden kuluttua. Ensin täältä. Ja
sitte etelämaihin.
BOLETTE. Ah, niinkö. Niin, niin.
LYNGSTRAND. Tahdotteko silloin muistella minua joskus, neiti?
BOLETTE. Mielelläni.
LYNGSTRAND (Iloisesti.) Lupaatteko sen minulle!
BOLETTE. Lupaan kyllä.
LYNGSTRAND. Pyhästi ja juhlallisesti, neiti Bolette?
BOLETTE. Pyhästi ja juhlallisesti (Toisella äänellä.) Mutta mitä te
sillä oikein tarkoitatte? Eihän se teitä auta mihinkään.
LYNGSTRAND. Kuinka voitte niin sanoa! Minusta olisi niin suloista
tietää, että te täällä kotona askaroitte minua muistellen.
BOLETTE. No, entä sitten?