ELLIDA. Oi niin, -- silmät! Silmät!
WANGEL. No, mutta Näkövuorella sanoit, että hän aina näyttäytyy sinulle
sellaisena kuin hän silloin oli erotessanne. Silloin kymmenen vuotta
takaperin.
ELLIDA. Sanoinko niin?
WANGEL. Sanoit.
ELLIDA. Hän näytti kai silloin jotenkin samanlaiselta kuin nyt.
WANGEL. Ei. Sinä kuvasit hänet aivan toisenlaiseksi toissailtana kotiin
palatessamme. Kymmenen vuotta sitten hänellä ei ollut partaa, sanoit.
Toisin hän oli puettukin. Ja rintasolki, jossa oli tuo helmi --?
Semmoista ei eilisellä miehellä ollutkaan.
ELLIDA. Ei, sitä hänellä ei ollut.
WANGEL (Katsoo tutkivasti häneen.) Ajattele siis hiukan, rakas Ellida.
Tahi ehkä et enään oikein muista, minkänäköinen hän silloin oli, kun
hän seisoi kanssasi Bratthammerilla?
ELLIDA (Muistellen, sulkee silmänsä hetkeksi.) En oikein selvästi. Ei,
-- tänään en sitä jaksa muistaa! Eikö se ole kummallista?
WANGEL. Eipä niinkään. Olet uudelleen nähnyt hänet elävänä edessäsi. Ja
uusi kuva varjoo tuon vanhemman, niin ettet sitä enään voi nähdä.
ELLIDA. Luuletko niin, Wangel?
WANGEL. Luulen. Ja se varjoo sinun sairaita mielikuviasikin. Siksi on
hyvä, että todellisuus kerran tuli.
ELLIDA. Hyvä? Sanotko, että se on hyvä?
WANGEL. Sanon, hyvä, että se tuli, -- siitä voi tulla sinun
parannuksesi.
ELLIDA (Istuu sohvaan.) Wangel, -- tule ja istu tänne viereeni. Minä
kerron sinulle kaikki ajatukseni.
WANGEL. Niin, tee se, rakas Ellida. (Istuu tuolille pöydän toiselle
puolen.)
ELLIDA. Oli oikeastaan suuri onnettomuus -- meille kummallekin -- että
juuri me jouduimme yhteen.
WANGEL (Säpsähtää.) Mitä sinä sanot!
ELLIDA. Niin. Onnettomuus se oli. Ja ymmärtäähän sen helposti. Eihän
siitä voinut syntyä muuta kuin onnettomuutta. Siitä millä tavoin me
jouduimme yhteen.
WANGEL. Mitä pahaa siinä sitten oli --?
ELLIDA. Kuule Wangel, -- turhaan me kauvemmin valehtelemme itsellemme
ja -- toisillemme.
WANGEL. Valehtelemmeko me, sanotko niin!
ELLIDA. Niin me valehtelemme. Tai ainakin me peitämme totuuden
toisiltamme. Sillä totuus -- puhdas -- väärentämätön totuus -- on
kuitenkin se -- että sinä tulit sinne meille ja -- ja ostit minut.
WANGEL. Ostit --! -- Sanotko sinä -- ostit!
ELLIDA. Oh, enhän minä ollut rahtuakaan sinua parempi. Minä suostuin
kauppaan. Myin itseni.
WANGEL (Katsoo häneen tuskallisesti.) Ellida, -- voitko todellakin
puhua tuolla tavalla?
ELLIDA. Muuta sanaa siitä ei voi käyttää! Kauppa se oli! Sinä et enään
kestänyt yksinäisyyttä kodissasi. Noudit itsellesi uuden vaimon --
WANGEL. Ja uuden äidin lapsilleni, Ellida.
ELLIDA. Ehkä sitäkin -- noin muun ohella. Vaikka -- sinä et vähääkään
tiennyt, olisiko minusta äidiksi. Olithan vaan nähnyt minut -- ja
puhunut kanssani pari kertaa. Sitten syttyi sinussa halu minuun ja
sinä --
WANGEL. Niin, sano sinä sitä vaan miksi tahdot.
ELLIDA. Ja minä puolestani --. Minä olin avuton ja neuvoton ja ihan
yksin maailmassa. Olihan luonnollista, että minä suostuin -- kun sinä
tarjosit minulle elinkautisen toimeentulon.
WANGEL. Minä en ajatellut toimeentuloasi, rakas Ellida. Minä kysyin
sinulta rehellisesti tahdoitko minun ja lasteni kanssa jakaa sen vähän,
jota omakseni sanon.
ELLIDA. Niin, sinä kysyit. Mutta minun ei olisi kuitenkaan pitänyt
suostua! Ei mistään hinnasta minun olisi pitänyt suostua. Minun ei
olisi pitänyt myydä itseäni! Ennemmin ryhtyä halvimpaankin työhön --
tyytyä kurjimpaankin elämään vapaaehtoisesti -- ja omin ehdoin.
WANGEL (Nousee.) Ovatko siis ne viisi, kuusi vuotta, jotka olemme
yhdessä eläneet, olleet sinulle ihan arvottomat.
ELLIDA. Oi, älä suinkaan niin luule, Wangel! Minun on ollut sinun
luonasi niin hyvä olla kuin suinkin voi toivoa. Mutta minä en tullut
sinun kotiisi vapaaehtoisesti. Se on pääasia.
WANGEL (Katsoo häneen.) Et -- vapaaehtoisesti!
ELLIDA. En. Minä en lähtenyt kanssasi vapaaehtoisesti.
WANGEL (Hillitysti.) Ah -- nyt muistan -- tuon eilisen sanan.
ELLIDA. Siinä sanassa on kaikki kätkettynä. Se on luonut minulle valoa
pimeyteeni. Ja siksi minä sen nyt huomaankin.
WANGEL. Mitä sinä huomaat?
ELLIDA. Minä huomaan, että se elämä, jota me kaksi elämme -- ei ole
avioliitto.
WANGEL (Katkerasti.) Se on totta. Se elämä, jota me nyt vietämme, ei
ole avioliitto.
ELLIDA. Ei ole ennenkään ollut. Ei koskaan. Ei alusta pitäenkään
(Katselee miettien eteensä.) Ensimäisestä -- siitä olisi voinut tulla
ehjä ja oikea avioliitto.
WANGEL. Ensimäisestä? Mitä ensimäistä sinä tarkoitat?
ELLIDA. Minun avioliittoani -- hänen kanssaan.
WANGEL (Katselee häneen hämmästyneenä.) En ymmärrä sinua!
ELLIDA. Oi, rakas Wangel, -- älkäämme valehdelko toisillemme. Eikä
itsellemmekään.
WANGEL. Ei, -- älkäämme valehdelko! Vaan entä sitten?
ELLIDA. Niin, näetkös, -- me emme koskaan voi kiertää sitä tosiasiaa --
että vapaaehtoinen lupaus on täysin yhtä sitova kuin vihkimys.
WANGEL. Mutta mitä ihmettä --!
ELLIDA (Nousee kiivaasti.) Anna minun lähteä luotasi, Wangel!
WANGEL. Ellida --! Ellida --!
ELLIDA. Niin, niin. -- Anna minun vaan lähteä! Usko minua, -- muuta
neuvoa ei kuitenkaan ole. Muuta seurausta ei voi olla siitä, millä
tavoin me kaksi jouduimme yhteen.
WANGEL (Hillityltä tuskalla.) Näin kauvas meidän siis piti erota
toisistamme.
ELLIDA. Meidän täytyi. Muu ei ollut mahdollista.
WANGEL (Katsoo häneen raskasmielisesti.) En siis edes yhdyselämällämme
ole voittanut sinua. En koskaan -- koskaan, omistanut sinua
täydellisesti.
ELLIDA. Oi Wangel -- kunpa minä voisin rakastaa sinua niinkuin itse
sydämestäni soisin! Niin lämpimästi kuin sinä ansaitset! Mutta minä
tiedän hyvin: se tunne ei koskaan syty.
WANGEL. Siis eroa! Eroa, -- laillista eroa sinä tahdot?
ELLIDA. Ystäväni, sinä ymmärrät huonosti tarkoitukseni. En minä välitä
muodoista. Sillä ei asia minusta riipu noista ulkonaisista seikoista.
Minä tahdon, että me kaksi suostumme vapaaehtoisesti päästämään toinen
toisemme lupauksesta.
WANGEL (Katkerasti, hitaasti nyökäten.) Puramme taas kaupan -- niinkö.
ELLIDA (Vilkkaasti.) Niin! Puramme taas kaupan!
WANGEL. Entä sitten, Ellida? Entä sen jälkeen? Oletko ajatellut miten
meidän kummankin sitten käy? Minkälaiseksi sekä sinun että minun
elämäni sitten muodostuu?
ELLIDA. Se on yhdentekevä. Senjälkeen saa käydä kuinka tahansa.
Tärkeintä on kuitenkin se, jota sinulta pyydän ja rukoilen! Päästä
minut vaan lupauksestani! Anna minulle vapauteni takaisin!
WANGEL. Ellida, -- kauhean vaatimuksen sinä minulle asetat. Anna
minulle ainakin aikaa miettiä päätöstäni. Puhukaamme tarkemmin asiasta.
Ja suo toki itsellesikin aikaa ajatella mitä teet.
ELLIDA. Mutta eihän tässä ole enään aikaa tuhlata. Minunhan täytyy
saada vapauteni takaisin jo tänäpäivänä!
WANGEL. Minkätähden juuri tänään?
ELLIDA. Sentähden, -- että tänä yönä hän tulee.
WVANGEL (Säpsähtää.) Tulee! Hän! Mitä tekemistä tuolla tuntemattomalla
miehellä on tässä asiassa?
ELLIDA. Minä tahdon vapaana kohdata hänet.
WANGEL. Ja mitä -- mitä aiot sitten tehdä?
ELLIDA. Minä en tahdo puolustautua sillä, että olen toisen miehen
vaimo. En puolustautua sillä, että minulla ei ole valitsemisen varaa.
Sillä silloin ei asia tule ratkaistuksi.
WANGEL. Puhut valitsemisesta. Valitsemisesta, Ellida! Valitsemisesta
tässä asiassa!
ELLIDA. Niin, valita minun täytyy. Valita kahdesta toinen. Joko antaa
hänen lähteä yksin --. Tahi -- seurata häntä.
WANGEL. Ymmärrätkö itse, mitä puhut. Seurata häntä! Uskoa kohtalosi
hänen käsiinsä!
ELLIDA. Mutta uskoinhan minä kohtaloni sinunkin käsiisi. Ja lisäksi
arvelematta.
WANGEL. Olkoon niin. Mutta hän! Ventovieras! Mies, jota tuskin tunnet!
ELLIDA. Oh, sinä olit minulle kenties vielä tuntemattomampi. Ja
kuitenkin minä seurasin sinua.
WANGEL. Silloin sinä ainakin tiesit mikä elämä sinua odotti. Mutta nyt!
Nyt? Ajattelehan toki! Mitä tiedät sinä nyt? Et mitään sinä tiedä. Et
edes kuka -- tai mikä hän on.
ELLIDA (Katselee miettien eteensä.) Se on totta. Mutta se se juuri
onkin kammottavaa.
WANGEL. Niin, se on tosiaankin kammottavaa.
ELLIDA. Siksi minusta tuntuukin, että minun ikäänkuin täytyy alistua
siihen.
WANGEL (Katsoo häneen.) Siksikö, että sinusta on kammottavaa?
ELLIDA. Niin. Juuri siksi.
WANGEL (Tulee lähemmäksi.) Kuule Ellida, -- mitä sinä oikeastaan
tarkoitat kammottavalla?
ELLIDA (Miettien.) Kammottavaa -- on se, joka hirvittää ja viehättää.
WANGEL. Viehättää myös.
ELLIDA. Enin viehättää -- luulen.
WANGEL (Hitaasti.) Sinä olet meren sukua.
ELLIDA. Niin on kammottavakin.
WANGEL. Ja kammottava on taas sukua sinulle. Sinä sekä kammotat että
viehätät.
ELLIDA. Niinkö, Wangel?
WANGEL. Minä en sittenkään ole tuntenut sinua koskaan oikein. En
koskaan perinpohjin. Se alkaa minulle nyt selvitä.
ELLIDA. Siksi sinun täytyykin antaa minulle vapaus. Päästä minut
kaikista siteistä sinuun ja sinun omaisiisi! Minä en ole se, joksi
minua luulit. Nythän sen itsekin huomaat. Nyt voimme erota toisistamme
ymmärtäen toisemme -- ja vapaaehtoisesti.
WANGEL (Synkästi.) Se olisi ehkä paras meille kummallekin --. Mutta
minä en sittenkään voi! Sinä olet minulle kuin kammo, Ellida. Viehätys
-- sinussa on voimakkain.
ELLIDA. Sanotko niin?
WANGEL. Koettakaamme päästä tämä päivä päähän. Rauhallisesti punniten.
Minä en uskalla sinua tänään vapauttaa ja päästää. Minulla ei ole lupaa
siihen. Sinun itsesi vuoksi minulla ei ole lupaa siihen, Ellida. Minä
käytän oikeuttani ja velvollisuuttani suojella sinua.
ELLIDA. Suojella? Millä sinä minua suojelet? Eihän mikään ulkonainen
vaara tai väkivalta minua uhkaa. Syvemmällä se on se kammottava,
Wangel. Se on vetovoima minun omassa mielessäni. Ja mitä sinä sille
voit?
WANGEL. Minä voin tukea ja vahvistaa sinua taistelemaan sitä vastaan.
ELLIDA. Niin, -- jos minä tahtoisin taistella.
WANGEL. Sinä et tahdo siis?
ELLIDA. Oi, sitähän minä juuri en tiedä.