LYNGSTRAND (Tarjoo jälleen kukkavihkoa.) Saanen toivottaa teille
onnea. --
ELLIDA (Ottaa kukat.) Tuhannet kiitokset. Tehkää hyvin ja istukaa
hetkiseksi, herra Lyngstrand. (Ellida, Arnholm ja Lyngstrand istuutuvat
lehtimajaan.)
ELLIDA. Tämä --- tämä minun syntymäpäiväni -- oli oikeastaan aiottu
salaisuudeksi, herra yliopettaja.
ARNHOLM. Niin, nähtävästi. Se ei ollut meitä syrjäisiä varten.
ELLIDA (Laskee kukkavihkon pöydälle.) Juuri niin. Ei meitä syrjäisiä
varten.
LYNGSTRAND. Saatte olla huoleti. Minä en virka siitä kellekään
kuolevaiselle.
ELLIDA. Sitä en suinkaan tarkoittanut. Mutta kuinka te nyt jaksatte?
Minusta näytätte entistä paremmalta.
LYNGSTRAND. Oh, minä uskon tästä pian paranevani. Ja kun sitten
tulevana kesänä pääsen ehkä Italiaan. --
ELLIDA. Ja pääsettehän te, sanovat tytöt.
LYNGSTRAND. Niin, sillä minulla on Bergenissä eräs hyväntekijä ja
suojelija. Ja hän on luvannut auttaa minua ensi vuonna.
ELLIDA. Miten olette hänen kanssaan joutunut tekemisiin?
LYNGSTRAND. Oh, siitä saan kiittää erästä onnellista sattumaa. Minä
olin nähkääs kerran merimiehenä eräässä hänen laivassaan.
ELLIDA. Todellakin? Siihen aikaan teitä huvitti merilläkulkeminen.
LYNGSTRAND. Ei, ei vähääkään. Vaan kun äitini kuoli, niin ei isä
sietänyt enään minua vetelehtimässä kotona. Ja niin läksin merille.
Sitten jouduimme kotimatkalla Englannin kanavassa haaksirikkoon. Ja se
oli onneksi minulle.
ARNHOLM. Kuinka niin?
LYNGSTRAND. Sillä siinä haaksirikossa sain tämän vammani. Tämän täällä
rinnassa. Olin näet liian kauan jääkylmässä vedessä, ennenkuin
pelastivat minut. Ja sittenhän minun täytyi heittää merimiehenammatti.
Ja se oli todellakin suuri onni.
ARNHOLM. Niinkö arvelette?
LYNGSTRAND. Niin. Sillä eihän vamma ole sen vaarallisempi. Ja nythän
minä saan ruveta kuvanveistäjäksi, joksi haluan kaikesta sydämestäni.
Ajatelkaahan, -- saada muovailla pehmeätä savea, joka taipuu niin
hienosti sormien välissä!
ELLIDA. Ja mitä te sitten aiotte muovailla siitä? Vedenhaltijoita ja
merenneitoja? Tai muinaisajan viikinkejä?
LYNGSTRAND. Ei, ei mitään niistä. Heti kun vaan siihen pystyn, koetan
luoda suuren teoksen. Kokonaisen ryhmäkuvan.
ELLIDA. No niin. Ja mitä se tulee kuvaamaan?
LYNGSTRAND. Jotakin, jonka minä itse olen elänyt.
ARNHOLM. Niin, niin -- pysytelkää vaan semmoisissa aiheissa.
ELLIDA. Mutta mitä se siis esittää?
LYNGSTRAND. Katsokaas, olen ajatellut, että siinä olisi ensinnäkin
nuori merimiehen vaimo. Hän nukkuu ja nukkuu niin kumman rauhattomasti.
Ja hän näkee unta. Luulenpa saavani hänet sellaiseksi, että heti huomaa
hänen näkevän unta.
ARNHOLM. Eikö mitään muuta?
LYNGSTRAND. Tietysti siihen tulee vielä toinenkin henkilö: hänen
miehensä, jolle vaimo on ollut uskoton tämän poissaollessa. Ja mies on
hukkunut.
ARNHOLM. Mitä sanotte?
ELLIDA. Onko hän hukkunut?
LYNGSTRAND. On, hukkunut merimatkalla. Vaan ihmeellisintä on, että hän
yhtäkaikki saapuu kotiin. Se tapahtuu yöllä. Ja nyt hän seisoo siinä
vuoteen vieressä ja tuijottaa vaimoonsa, likomärkänä, niinkuin hän oli
merestä nostettaissa.
ELLIDA (Vaipuu tuolin selkää vasten.) Onpa se eriskummallista. (Sulkee
silmänsä.) Oh, minä näen tuon kaiken ilmielävänä edessäni.
ARNHOLM. Mutta Herran nimessä! Te, herra -- herra -- sanoitte sen
olevan omasta elämästänne.
LYNGSTRAND. Aivan niin, minä olenkin sen nähnyt ja kokenut. Tavallaan
nähnyt.
ARNHOLM. Nähnyt että kuollut mies --?
LYNGSTRAND. No niin, minä en tietysti tarkoita että olisin sen oikein
näkemällä nähnyt. En, ulkonaisesti, ymmärrättekö, mutta joka
tapauksessa --
ELLIDA (Elävästi, jännityksellä.) Kertokaa minulle mitä siitä tiedätte.
Tästä on minun saatava selko.
ARNHOLM (Hymyilee.) Niin, tässähän on jotakin teille, siinä kun on
meren tunnelmaa.
ELLIDA. Miten se siis tapahtui, herra Lyngstrand?
LYNGSTRAND. Niin, kun me silloin olimme kotimatkalle lähdössä eräästä
kaupungista -- Halifax oli muistaakseni sen nimi -- täytyi meidän
jättää muuan matruuseistamme sinne sairashuoneeseen. Hänen sijalleen
pestattiin eräs amerikkalainen. Tämä uusi pursimies --
ELLIDA. Tuo amerikkalainen?
YNGSTRAND. -- Niin; hän sai kerran kapteenilta lainaksi suuren pinkan
vanhoja sanomalehtiä, joita hän myötäänsä luki ja selaili, --
oppiakseen norjaa, kuten hän sanoi.
ELLIDA. Entä sitten?
LYNGSTRAND. Sitten eräänä iltana oli kauhea myrsky. Koko miehistö oli
kannella, paitsi tuo amerikkalainen ja minä. Hän oli nyrjäyttänyt
jalkansa, eikä päässyt paikaltaan. Minä olin myös sairaana ja makuulla.
No, siinä hän taas istui lukemassa jotain vanhaa lehteä --
ELLIDA. No! Entä sitten?
LYNGSTRAND. Mutta lukiessaan hän yht'äkkiä älähtää. Minä katson häneen:
hän on kalmankalpea kasvoiltaan. Ja sitten hän rutistaa sanomalehden
kokoon, ja rupeaa repimään sitä tuhansiksi kappaleiksi. Vaan sen hän
teki hiljaa, aivan hiljaa.
ELLIDA. Eikö hän sanonut mitään? Eikö mitään?
LYNGSTRAND. Ei heti. Mutta hetken perästä hän sanoi ikäänkuin
itsekseen: Mennyt toiselle. Toiselle miehelle minun poissaollessani.
ELLIDA (Sulkee silmänsä ja sanoo hiljaa:) Sanoiko hän niin?
LYNGSTRAND. Sanoi. Ja ajatelkaahan, -- sen hän sanoi ihan selvällä
norjankielellä. Sen miehen oli helppo oppia vieraita kieliä, sen minä
sanon.
ELLIDA. Entä sitten? Mitä muuta tapahtui?
LYNGSTRAND. Niin, sitten tulee kaikista kummallisin, jota en voi
ikänäni unohtaa. Sillä hän lisäsi, ja senkin yhtä hiljaa: Mutta minun
hän on ja minun hän on oleva. Ja minua hänen täytyy seurata, vaikka
minun merenpohjasta olisi noustava häntä noutamaan.
ELLIDA (Kaataa itselleen vettä lasiin. Hänen kätensä vapisee.) Huh,
miten helteistä täällä on tänään.
LYNGSTRAND. Ja sen hän sanoi sellaisella tahdonvoimalla, että minusta
tuntui kuin voisi hän tehdäkin sen.
ELLIDA. Ettekö tiedä, mihin tuo mies on joutunut?
LYNGSTRAND. Hän ei varmaankaan ole enään hengissä, hyvä rouva.
ELLIDA (Kiivaasti.) Mistä sen päätätte?
LYNGSTRAND. Mehän jouduimme sittemmin haaksirikkoon. Minä pääsin isoon
veneeseen kapteenin ja viiden muun miehen kanssa. Perämies meni
pikkuveneeseen. Siinä oli myös amerikkalainen ja eräs kolmas.
ELLIDA. Ja heistä ei ole kuulunut mitään sen koommin?
LYNGSTRAND. Ei, rouva, ei niin mitään. Hyväntekijäni kirjoitti
siitä aivan äskettäin. Mutta juuri sentähden olen saanut niin
vastustamattoman halun luoda tästä aiheesta taideteoksen. Tuo uskoton
merimiehen vaimo on niin elävänä edessäni. Ja sitten kostaja, joka on
hukkunut ja merestä kuitenkin nousee vaimonsa vuoteen viereen. Minä
näen selvästi heidät molemmat.
ELLIDA. Minä myöskin (Nousee.) Tulkaa, -- menkäämme sisään. Taikka
tuonne rantaan Wangelin luo! Minusta täällä on niin tukahduttavan kuuma
(Menee pois lehtimajasta.)
LYNGSTRAND (On niinikään noussut.) Minä puolestani kiitän ja sanon
jäähyväiset. Minähän tulin vain nimipäiväonnittelulle.
ELLIDA. No, kuten tahdotte (Ojentaa hänelle kätensä.) Hyvästi ja
kiitoksia kukista. (Lyngstrand tervehtii ja poistuu puutarhan portista
vasemmalle.)
ARNHOLM. (Nousee ja menee Ellidan luo.) Näen että se koski teihin
syvästi, rakas rouva Wangel.