ARNHOLM. Mutta eihän se oikeastaan ollut muuta, kuin mitä oli
odotettavissa --
ELLIDA (Säpsähtää ja tuijottaa häneen.) Odotettavissa?
ARNHOLM. Niin -- ainakin minusta näyttää.
ELLIDA. Odotettavissa -- että joku tulee ihmisten ilmoille
merenpohjasta --! Ja tuommoisesta syystä!
ARNHOLM. Mitä ihmettä! Tuon kaistapäisen herrasmiehen merimiesjuttuko
teitä noin --?
ELLIDA. Rakas Arnholm, hän ei ehkä sittenkään ole niin kaistapäinen.
ARNHOLM. Tuo juttu kuolleesta merimiehestäkö teidät noin säikäytti!
Minä kun luulin --
ELLIDA. Mitä te luulitte?
ARNHOLM. Minä tietysti luulin, että kaikki oli teidän puoleltanne vain
pientä peliä ja -- että teitä koko ajan kiusasi vain se huomio, että
miehenne ja hänen lapsensa elävät omaa perhe-elämäänsä, josta te olette
kokonaan suljettu pois.
ELLIDA. Ei, ei! Olkoon sen laita miten tahansa. Enhän voi vaatia, että
mieheni eläisi yksinomaan minua varten. Minulla ei ole oikeutta siihen.
ARNHOLM. Mutta minusta teillä sentään pitäisi olla se oikeus.
ELLIDA. Ehkä. Mutta minulla ei kuitenkaan ole sitä. Ja elänhän minä
itsekin omaa elämääni, josta nuo muut ovat poissuljetut.
ARNHOLM. Te! (Hiljemmin.) Tarkoitatteko, että --? Te -- te -- ettette
oikeastaan pidä miehestänne?
ELLIDA. Oi pidän, pidän! Kaikesta sielustani olen ruvennut pitämään
hänestä! Ja juuri sentähden tämä on niin kauheata, -- niin
selittämätöntä, -- suorastaan käsittämätöntä --!
ARNHOLM. Uskokaa huolenne minulle! Teettehän sen, rouva Wangel?
ELLIDA. Rakas ystäväni, minä en voi. En nyt ainakaan. Toiste ehkä.
BOLETTE (Tulee verannalle ja menee puutarhaan.) Nyt isä tulee
konttorista. Emmekö siirtyisi kaikki saliin?
ELLIDA. Tehkäämme se!
(Wangel, toisessa puvussa, tulee Hilden kanssa vasemmalta.)
WANGEL. Kas niin! Tässä olen, ja valmiina vaikka mihin. Nytkös maistuu
lasi raikasta.