ARNHOLM. Minun tähteni? Olisiko se --?
ELLIDA. Teidän tietysti. Emme me tavallisesti näin juhli. Uh miten
tukahduttavan kuuma on täällä katon alla! (Menee puutarhaan.) Tulkaa
tänne! Täällä tuntuu edes heikko tuulenhenki. (Istuu lehtimajaan.)
ARNHOLM (Menee jälessä.) Minusta puhaltelee jotenkin raittiisti.
ELLIDA. Niin teistä, joka olette tottunut pääkaupungin helteiseen
ilmaan. Siellähän kuuluu olevan kerrassaan kauheata kesäisin.
WANGEL (On myös tullut puutarhaan.) Hm, rakas Ellida, nyt saat pitää
vähän aikaa yksin seuraa vanhalle ystävällemme.
ELLIDA. Onko sinulla toimia?
WANGEL. Minä pistäyn konttorissa. Ja sitten minun täytyy myös vähän
pukeutua. Vaan siinä en kauvaa viivy.
ARNHOLM (Istuutuu lehtimajaan.) Älkää minun tähteni hätäilkö, rakas
tohtori. Vaimonne ja minä saamme kyllä ajan kulumaan.
WANGEL (Nyökäyttää päätään.) Niin, niin, siitä olen varma. Siis
näkemiin! (Menee puutarhan poikki vasemmalle.)
ELLIDA (Lyhyen äänettömyyden jälkeen.) Eikö teistäkin täällä ole hyvä
istua?
ARNHOLM. On, erinomaisen hyvä.
ELLIDA. Tätä lehtimajaa sanotaan minun majakseni. Sillä minä tämän
teetin. Tahi oikeammin Wangel -- minun tähteni.
ARNHOLM. Ja täällä te tavallisesti istutte?
ELLIDA. Niin, melkein kaiket päivät.
ARNHOLM. Kaiketi tyttöjen seurassa?
ELLIDA. Ei. He oleskelevat verannalla.
ARNHOLM. Entä Wangel?
ELLIDA. Oh, Wangel kulkee edestakaisin tätä väliä. Milloin hän on
täällä minun kanssani, milloin taas lasten luona.
ARNHOLM. Tekö olette niin asettanut?
ELLIDA. Luulen että niin on paras meille kaikille. Voimmehan helposti
puhutella toisiamme, -- jos meillä joskus sattuu olemaan jotain
sanottavaa.
ARNHOLM (Istuu hetken ajatuksissaan.) Kun viimeksi näin teidät --
tuolla Skjoldvikissä, tarkoitan -- hm, -- siitä on jo kauvan ---
ELLIDA. Ainakin kymmenen vuotta, siitä kun olitte siellä.
ARNHOLM. Niin, niille paikoin. Mutta kun muistelen teitä niiltä ajoin,
jolloin asuitte siellä majakassa pakanatyttönä, niinkuin vanha
pastorimme sanoi, koska isänne hänen mielestään oli antanut teille
laivanimen tavallisen kristillisen ristimänimen sijaan --
ELLIDA. Niin, entä sitten?
ARNHOLM. Silloin en ikinä olisi uskonut, että kerran tapaisin teidät
täällä rouva Wangelina.
ELLIDA. Ei, silloinhan ei Wangel ollut vielä, -- silloin eli vielä
tyttöjen ensimäinen äiti. Heidän oikea äitinsä, tarkoitan. --
ARNHOLM. Niin, niin. Mutta vaikkei niin olisi ollutkaan. -- Vaikka
Wangel olisikin ollut vapaa kuin lintu, niin en ikänä olisi saanut
päähäni, että teistä molemmista tulisi aviopari.
ELLIDA. En minä liioin. En kuuna päivänä -- siihen aikaan.
ARNHOLM. Onhan Wangel hyvä. Niin rehellinen hän on. Niin sydämellisen
hyväntahtoinen kaikkia kohtaan --
ELLIDA (Lämpimästi ja sydämellisesti.) Se on totta. Niin hän on!
ARNHOLM. -- mutta minusta te olette kuitenkin niin kokonaan erilaiset.
Te olette niin kaukana toisistanne kuin taivas maasta.
ELLIDA. Niin --, sekin on totta.
ARNHOLM. Mutta miten Herran nimessä siis saattoi käydä näin?
ELLIDA. Oh, rakas Arnholm, älkää kysykö sitä minulta. En kuitenkaan
voisi sitä teille selittää, ja jos voisinkin, niin ette koskaan
käsittäisi siitä rahtuakaan.
ARNHOLM. Hm. -- (Vähän hiljemmin.) Oletteko uskonut miehellenne jotain
minua koskevaa? Tarkoitan tietysti tuota turhaa yritystä -- johon
kerran annoin herkkäuskoisuuteni vietellä itseni.
ELLIDA. En. Kuinka sitä epäilettekään! En ole maininnut sanallakaan
siitä, mitä tarkoitatte.
ARNHOLM. Sepä hyvä. Minusta vaan tuntui hiukan kiusalliselta
ajatellessani, että --
ELLIDA. Olkaa huoleti. Miehelleni olen vaan kertonut, niinkuin totta
onkin, että minä pidin teistä paljon ja että te silloin olitte paras ja
uskollisin ystäväni.
ARNHOLM. Kiitoksia siitä. Vaan sanokaapas -- miksi ette kertaakaan
kirjoittanut minulle sen jälkeen, kun lähdin sieltä?
ELLIDA. Minä arvelin, että teistä tuntuisi tuskalliselta saada kirjeitä
henkilöltä, joka -- joka ei voinut toteuttaa toiveitanne. Sehän olisi
ollut vain kiusallisten muistojen herättämistä ja sitä en tahtonut.
ARNHOLM. Hm. -- Niin, niin, siinä voitte olla oikeassa.
ELLIDA. Mutta miksi ette itse koskaan kirjoittanut?
ARNHOLM (Katsoo häneen ja hymyilee puoleksi nuhtelevasti.) Kuinka?
Minäkö olisin alottanut? Tehnyt itseni epäluulonalaiseksi? Olisitte
voinut vielä uskoa, että yritän jotain uutta keinoa. Ja sellaisen
jyrkän vastauksen jälkeen?
ELLIDA. Niin, niin. Kyllähän minä senkin ymmärrän. -- Ettekö enää sen
jälkeen ole ajatellut jotain naista?
ARNHOLM. En koskaan. Minä olen pysynyt muistoilleni uskollisena.
ELLIDA (Puoleksi leikillä.) Oh, heittäkää vanhat, surulliset muistot.
Minusta teidän pitäisi nyt vaan pyrkiä onnelliseen avioliittoon.
ARNHOLM. Sen pitäisi tapahtua sangen pian. Sillä muistakaa, rouva
Wangel, -- minä olen jo, häpeä sanoa, täyttänyt seitsemänneljättä.
ELLIDA. No niin, sitä suurempi syy kiirehtiä. (Vaikenee hetkeksi. Sanoo
senjätkeen vakavasti ja hillityllä äänellä.) Mutta kuulkaa, rakas
Arnholm, -- nyt ilmoitan teille erään asian, jota en silloin olisi
saanut sanotuksi edes henkeni kaupalla.
ARNHOLM. Ja mikä se on?
ELLIDA. Silloin kun te teitte -- tuon turhan yrityksen, kuten itse
sanoitte -- silloin en voinut vastata teille toisin kuin vastasin.
ARNHOLM. Sen tiedän. Teillä oli vain ystävän tunteet minua kohtaan.
Tiedän sen kyllä.
ELLIDA. Vaan te ette tiedä, että sieluni ja kaikki ajatukseni olivat
sillä kertaa kiintyneet toiseen.
ARNHOLM. Silloin?
ELLIDA. Niin, juuri silloin.
ARNHOLM. Vaan sehän on mahdotonta. Te erehdytte ajasta. Tuskin te
silloin vielä tunsittekaan Wangelia.
ELLIDA. Minä en puhu Wangelista.
ARNHOLM. Ette Wangelista? Mutta siihen aikaan, -- siellä syrjäisessä
Skjoldvikissä. -- En muista ainoatakaan ihmistä, johon siellä olisitte
voinut kiintyä.
ELLIDA. Ette, ette. Sen kyllä uskon. Sillä se kaikki olikin niin hullun
mieletöntä.
ARNHOLM. Ettekö voi kertoa siitä tarkemmin.
ELLIDA. Siinähän on kylliksi, kun tiedätte, etten silloin ollut vapaa.
Ja nyt sen tiedätte.
ARNHOLM. Ja jos olisitte silloin ollut vapaa?
ELLIDA. Niin mitä?
ARNHOLM. Olisinko silloin saanut toisenlaisen vastauksen kirjeeseeni?
ELLIDA. Mistä sen tietäisin? Saihan Wangel toisenlaisen vastauksen.
ARNHOLM. Mitä siis hyödyttää kertoa siitä, ett'ette ollut vapaa?
ELLIDA (Nousee ikäänkuin tuskan ja levottomuuden ajamana.) Täytyyhän
minun jollekin uskoa salaisuuteni. Ei, ei. Istukaa te vaan.
ARNHOLM. Miehenne siis ei tiedä siitä mitään?
ELLIDA. Minä tunnustin hänelle jo alussa, että sydämeni oli kerran
ollut kiintynyt toiseen. Enempää hän ei tahtonut tietää. Ja sen jälkeen
emme ole kajonneet koko asiaan. Eikähän se muuta ollut, kuin sulaa
hulluutta. Ja menihän se sitten ohi. Niin minä tarkoitan, --
tavallansa.
ARNHOLM (Nousee.) Ainoastaan tavallansa? Eikö kokonaan?
ELLIDA. Kyllä, kyllä! Voi, rakas Arnholm. Te ette sittenkään ymmärrä
sitä. Ja sehän onkin niin käsittämätöntä. En tiedä miten voisin sen
teille selittää. Te vaan luulisitte minua sairaaksi. Taikka kerrassaan
hourupäiseksi.
ARNHOLM. Mutta hyvä rouva Wangel, -- nyt teidän todellakin täytyy puhua
suunne puhtaaksi.
ELLIDA. No niin. Minä koetan. Kuinka te, järkimies, selitätte sen
seikan että -- (Katsoo ulos, keskeyttää.) Puhutaan sitten myöhemmin,
tuossa tulee joku vieras. (Lyngstrand tulee puutarhaan vasemmalta.
Kukka napinlävessä ja silkkinauhoihin ja papereihin kiedottu kukkavihko
kädessä. Seisahtuu, viivyttelee empivän näköisenä verannan luona.)
ELLIDA (Lehtimajasta.) Etsittekö meidän tyttöjä, herra Lyngstrand?
LYNGSTRAND (Käännähtää.) Oh, sielläkö te olettekin, rouva? (Tervehtii
ja tulee lähemmäksi.) En. En neitejä. Vaan teitä itseänne, rouva
Wangel. Lupasittehan että saisin tulla tervehtimään teitä --.
ELLIDA. Tietysti. Olette aina tervetullut!
LYNGSTRAND. Tuhansia kiitoksia. Ja kun sattui niin onnellisesti, että
teillä tänään on juhlapäivä.
ELLIDA. Tekin sen tiedätte?
LYNGSTRAND. Tiedän. Ja sentähden rohkenen ojentaa teille tämän. --
(Kumartaa ja ojentaa kukkavihkon.)
ELLIDA (Hymyilee.) Mutta, hyvä herra Lyngstrand, eikö olisi oikeinta,
että antaisitte kauniit kukkanne herra Arnholmille itselleen? Sillä
hänhän se kuitenkin on --
LYNGSTRAND (Katsoo epävarmasti toisesta toiseen.) Anteeksi -- mutta
minä en tunne tätä vierasta herraa. Tämä on vain. -- Minä tulen
syntymäpäivän johdosta.
ELLIDA. Syntymäpäivän? Olette erehtynyt, herra Lyngstrand. Emme vietä
kenenkään syntymäpäivää tänään.
LYNGSTRAND (Hymyilee lempeästi.) Oh, minä kyllä tiedän. Vaikka en
luullut sitä niin salaiseksi.
ELLIDA. Mitä te tiedätte?
LYNGSTRAND. Että nyt on rouvan syntymäpäivä.
ELLIDA. Minun?
ARNHOLM. (Katsoo kysyvästi häneen.) Tänäänkö? Ei suinkaan?
ELLIDA (Lyngstrandille.) Kuinka olette tullut siihen luuloon?
LYNGSTRAND. Hilde neitihän sen ilmaisi. Minä nähkää pistäysin täällä jo
aikaisemmin. Ja silloin kysäsin neideiltä miksi he ovat koristaneet
talon kukkasilla ja miksi lippu on liehumassa?
ELLIDA. No?
LYNGSTRAND. Ja silloin Hilde neiti vastasi: tänään on äidin
syntymäpäivä.
ELLIDA. Äidin --! Vai siten.
ARNHOLM. Ahaa! (Hilde ja Arnholm katsovat merkitsevästi toisiinsa.) No,
koska tämä nuori herra sen kerran tietää -- rouva Wangel, niin --