BOLETTE (Wangelille.) Viemmekö saliin vettä ja marjamehua? Täällä käy
varmaan pian liian lämpimäksi.
WANGEL. Niin, tehkää se, tyttöseni. Toimittakaa meille vettä ja
marjamehua. Ja ehkä vähän konjakkiakin.
BOLETTE. Konjakkia myös?
WANGEL. Hiukan vaan. Jos jotakuta haluttaisi.
BOLETTE. Kyllä toimitan! Hilde, viehän nyt tuo matkalaukku konttoriin
(Bolette menee saliin ja sulkee oven mennessään. Hilde ottaa
matkalaukun ja menee puutarhan lävitse rakennuksen taakse vasemmalle.)
ARNHOLM. (On katseellaan seurannut Bolettea.) Siinä on todellakin
kelpo --. Niin, teillä on nyt kaksi reipasta tyttöä talossanne.
WANGEL (Istuutuu.) Niin, eikö olekin?
ARNHOLM. Varsinkin Bolettea täytyy minun oikein ihmetellä -- ja Hildeä
myös. Mutta entäs te itse, rakas tohtori, aiotteko te jäädä tänne koko
eliniäksenne?
WANGEL. Siihenhän tuo jäänee. Ja täällähän minä olen syntynyt ja
kasvanut. Täällä elänyt onnellisena vaimoni kanssa, hänen kanssaan,
joka niin pian meidät jätti. Hänen, jonka tekin tunsitte, kun olitte
täällä viimeksi.
ARNHOLM. Niin -- niin.
WANGEL. Ja nyt elän jälleen onnellisena toisen vaimoni rinnalla. Niin,
minun täytyy sanoa, että lopultakin olen ollut onnen suosikki.
ARNHOLM. Mutta toinen avioliittonne on lapseton?
WANGEL. Meille syntyi pikku poika kaksi -- puolenkolmatta vuotta
sitten, mutta hänestä ei ollut pitkää iloa. Lapsi kuoli neljän, viiden
kuukauden vanhana.
ARNHOLM. Eikö vaimonne ole kotona tänään?
WANGEL. Kyllä kai hän kohta tulee. Hän on uimatiellään. Niin, hän käy
uimassa joka päivä tähän aikaan. Oli ilma millainen tahansa.
ARNHOLM. Onko hän sairas?
WANGEL. No, ei juuri sairaskaan. Vaikka onkin ollut kovin hermostunut
näinä viime vuosina. Tarkoitan, aina silloin tällöin. Enkä ole päässyt
selville, mikä häntä oikeastaan vaivaa. Mutta meressä-olo, se on
hänelle suorastaan elämänehto. Hän ei viihdy maalla.
ARNHOLM. Sen muistan vielä niiltä ajoin.
WANGEL (Tuskin huomattavasti hymyillen.) Niin tehän tunsitte Ellidan jo
silloin, kun olitte opettajana Skjoldvikissä.
ARNHOLM. Tunsin. Hän kävi usein pappilassa. Ja sitäpaitse tapasin hänet
aina kun kävin majakassa hänen isänsä luona.
WANGEL. Se aika tuolla meren ääressä on painanut häneen leimansa. Tämän
puolen ihmiset eivät suorastaan käsitä häntä. Ne sanovatkin häntä
"merenneidoksi".
ARNHOLM. Todellakin?
WANGEL. Niin. Ja juuri sentähden. -- Puhukaa nyt hänen kanssaan noista
vanhoista ajoista, rakas Arnholm. Se vaikuttaisi häneen niin
erinomaisen hyvää.
ARNHOLM (Katsoo epäillen häneen.) Onko teillä todella syytä siihen
luuloon?
WANGEL. On niinkin.
ELLIDAN ÄÄNI (Kuuluu oikealta puutarhasta.) Oletko siellä, Wangel?
WANGEL (Nousten.) Olen, kultaseni.
(Rouva Ellida Wangel tulee lehtimajan luona olevain puiden välitse,
suuri leveä huivi hartioilla ja märät hiukset hajallaan olkapäillä.
Yliopettaja Arnholm nousee.)
WANGEL (Hymyilee ja ojentaa kätensä häntä kohti.) Kas tässähän tulee
meidän merenneitomme!
ELLIDA (Kiirehtii rappusia ylös ja tarttuu hänen käsiinsä.) Jumalan
kiitos, että näen sinut jälleen! Koska sinä tulit?
WANGEL. Vast'ikään. Hetkinen sitten. (Osoittaa Arnholmia.) Mutta etkö
tervehdi vanhaa tuttavaamme?
ELLIDA (Ojentaa Arnholmille kätensä.) No siinähän te vihdoinkin olette!
Tervetuloa! Ja anteeksi, etten ollut kotosalla. --