SIGARD MESTARI (keskeyttää häntä merkinannolla ja lähestyy piispaa).
Kuinka nyt on laitanne, herra?
NIKOLAUS PIISPA. Hyvin, -- hyvin kyllä; käsiäni ja jalkojani kylmää.
SIGARD MESTARI (puoliääneen, muuttaen tuliastiaa likemmäksi). Hm, -- se
on alku loppuun.
NIKOLAUS PIISPA (tuskallisesti Viljamille). Olen sanonut, että
kahdeksan munkin pitää veisata ja rukoilla minun edestäni kappelissa
tänä yönä. Pidä heitä silmällä; heidän joukossaan on unisia veitikoita.
SIRA VILJAM (osottaa äänettä kappelia kohti, josta veisu yhä kuuluu
seuraavana aikana).
NIKOLAUS PIISPA. Niin paljon tekemättä, ja kuitenkin kaikki jättäminen!
Paljon tekemättä, Viljam!
SIRA VILJAM. Herra, ajatelkaa taivaallisia!
NIKOLAUS PIISPA. Minulla on aikaa; -- aamupuoleen, arvelee Sigard
mestari --
SIRA VILJAM. Herra, herra!
NIKOLAUS PIISPA. Antakaa minulle hiippa ja sauva! -- sinun on hyvä
sanoa minun tulee ajatella -- (eräs pappi tuo hänen anomansa). Niin,
pane lakki tuohon, se on liian raskas; anna minulle sauva käteen; kas,
nyt olen varustettu. Piispa! -- Paha henki ei nyt uskalla minuun
ruveta!
SIRA VILJAM. Haluatteko muuten jotakin?
NIKOLAUS PIISPA. En. Niin, sano minulle; -- Pietari, Antero
Skjalderbandin poika, -- kaikki puhuvat hänestä niin hyvää --
SIRA VILJAM. Hän on varmaan viatoin sielu.
NIKOLAUS PIISPA. Pietari, sinun pitää valvoman minun luonani siksi kuin
kuningas taikka herttua tulee. Menkää ulos toiset siksi, mutta olkaa
saatavissa.
(Kaikki paitse Pietari, menevät ulos oikealle.)
NIKOLAUS PIISPA (lyhyen äänettömyyden jälkeen). Pietari!
PIETARI (lähestyy). Herra?
NIKOLAUS PIISPA. Oletko koskaan nähnyt vanhan miehen kuolevan?
PIETARI. En koskaan.
NIKOLAUS PIISPA. Kaikki he pelkäävät; sen uskallan vannoa! Tuolla
pöydällä on iso kirja, sinetti päällä; anna se minulle. (Pietari tuo
kirjeen.) Se on äidillesi.
PIETARI. Äidilleni?
NIKOLAUS PIISPA. Sinä saat matkustaa pohjoiseen, Hoologalantiin, sitä
viemään. Olen kirjoittanut hänelle eräästä suuresta ja painavasta
asiasta; sinun isästäsi on tullut tietoja.
PIETARI. Hän taistelee Herran sankarina pyhässä maassa. Jos hän siellä
kaatuu, on hän kaatuva siunatulla maalla; sillä _siellä_ on joka
jalan-ala maata pyhää. Minä muistutan Jumalaa hänestä kaikissa
rukouksissani.
NIKOLAUS PIISPA. Rakastatko Antero Skjaldarbandia?
PIETARI. Hän on rehellinen mies; mutta toinen mies on olemassa, jonka
suuruudella äitini minua ikäänkuin imetti ja elätti.
NIKOLAUS PIISPA (nopeasti). Onko se Skule herttua?
PIETARI. Niin on, herttua, -- Skule Boordinpoika. Äitini tunsi hänet
nuorena. Herttua on varmaan etevin mies maassa!
NIKOLAUS PIISPA. Tuossa on kirje; lähde kohta sen kanssa pohjoiseen! --
Veisaavatko ne tuolla sisällä?
PIETARI. Veisaavat, herra.
NIKOLAUS PIISPA. Kahdeksan vahvaa miestä, kurkut kuin pasuunat,
tietääkseni täytyy sen jotakin auttaa?
PIETARI. Herra, herra, minä rukoilisin itse!
NIKOLAUS PIISPA. Minulla on liian paljon tekemättä, Pietari. Elämä on
liian lyhyt; -- sitä paitse on kuningas kyllä anteeksi antava, kun hän
tulee -- (kutistuu kokoon tuskissaan).
PIETARI. Te kärsitte varmaan?
NIKOLAUS PIISPA. En kärsi; mutta korvani soivat; silmissäni vilkkuu ja
välähtelee --
PIETARI. Taivaalliset kellot soivat teitä kotia; -- välke silmissänne
on valo alttarikynttilöistä, jotka Jumalan enkelit ovat sytyttäneet
teille.
NIKOLAUS PIISPA. Varmaan se niin on; -- ei ole mitään hätää, kun eivät
vaan herkene rukoilemasta tuolla sisällä. -- Hyvästi, lähde heti
kirjeen kanssa.
PIETARI. Eikö minun ensin pidä --?
NIKOLAUS PIISPA. Ei, mene; minä en pelkää olla yksin.
PIETARI. Onnellista yhtymistä siis, kuin taivaalliset kellot kerta
äännähtävät minullekin, (menee ulos oikealle.)
NIKOLAUS PIISPA. Taivaalliset kellot, -- niin, sellaista on niin helppo
sanoa, kun seisoo kahdella terveellä jalallaan. -- Niin paljon
tekemättä! Mutta paljo jää kuitenkin elämään minun jälkeeni. Minä
lupasin herttualle sieluni autuuden kautta antaa hänelle Trond papin
tunnustuksen, jos sen saisin käsiini; -- hyvä, etten ole sitä saanut.
Jos hän olisi varma, niin hän joko voittaisi tai kaatuisi; silloin
tulisi toinen heistä mahtavammaksi mieheksi, kuin koskaan Norjassa on
elänyt. Ei, ei, -- sitä, jota _minä_ en voinut saavuttaa, sitä ei pidä
kenenkään saavuttaman. Epävarmuus on paras; niin kauan kuin se painaa
herttuata, vainovat he molemmat toisiansa, miten vaan voivat; kaupunkia
poltetaan, viljamaita hävitetään, -- ei kumpanenkaan voita toisen
tappion kautta -- -- (kauhistuneena) Armoa, sääliä! Minähän se olen,
joka olen syyllinen -- minä, joka ensi hetkestä saatin kaikki alkuun!
(rauhoittuen) Niin, niin, niin! mutta nyt tulee kuningas, -- häntäpä se
enemmin koskee, -- kyllä hän anteeksi antaa -- rukouksia ja messuja
pitää luettaman; ei ole hätää ollenkaan; -- olenpa piispa, enkä ole
koskaan ketään surmannut omalla kädelläni. -- Hyvä on, että Trond papin
tunnustus ei tullut; pyhimykset ovat minun puolellani, he eivät tahdo
kiusata minua lupaustani rikkomaan. -- Kuka kolkuttaa ovella? Herttua
se mahtaa olla! (hieroo iloissaan käsiään) Hän aikoo kerjätä
todistuksia kuninkaanoikeuteen, -- eikä minulla ole mitään todistuksia
hänelle antaa!
(Inga Varteigin rouva tulee sisään; hän on puettu murhepukuun,
kaapuun ja huntuun.)
NIKOLAUS PIISPA (kutistuu pelosta). Kuka se on?
INGA. Eräs vaimo Varteigistä Borgasysselistä, kunnianarvoisa herra.
NIKOLAUS PIISPA. Kuninkaan äiti!
INGA. Siksi minua kerran mainittiin.
NIKOLAUS PIISPA. Menkää, menkää! En minä neuvonut Hookonia erottamaan
teitä luotansa!
INGA. Minkä kuningas tekee, on hyvin tehty; enkä sen vuoksi tule teidän
luoksenne.
NIKOLAUS PIISPA. No minkä vuoksi sitten?