ADELHEID. Hän on täällä! sanot sinä. Tuskin minä voin uskoa sitä.
NEITSYT. Jos minä en oisi itse häntä nähnyt, epäilisin sitä minäkin.
ADELHEID. Sen Liebetraut'in saa piispa ihan kultaan puittaa; se mies on
tehnyt mestarityön.
NEITSYT. Niin kuin sanottu, minä näin hänet ratsastamassa linnaan; hän
istui papumus-ratsun selässä. Hevonen arasti tullessaan sillalle, eikä
tahtonut paikalta hievahtaa. Kansaa tulvasi joka haaralta, miehissä
katsomaan herran tuloa. Niitä huvittaa remautti hevosen epäkäytös.
Herraa he tervehtivät kaikilta puolin, ja hän kiitti kaikkia.
Herttaisen huoletonna ja ylväänä istui hän satulassa, ja vihdoin hän
sai kuin saikin hyvittelyllä ja uhkailulla sen ajaneeksi portista
sisään; hänen seurassaan tuli Liebetraut ja vähän huovia.
ADELHEID. Kuinka hän miellyttää sinua?
NEITSYT. Niin kuin minua tuskin on miellyttänyt mikään mies. Hän
vivahtaa tähän keisariin, viittaa Maksimilianin kuvaan, ikäänkuin hän
olisi tämän poika. Nenä vaan hiukkaa pienelämpi, muuten aivan niin
ystävälliset, vaalean-ruskeat silmät, aivan niin valkoinen, kaunis
tukka, ja vartaloltaan niin kuin nukke. Joku puolittain surullinen
juonne kasvoissa -- enkä tiedä -- minua vaan miellytti niin hyvin!
ADELHEID. Olen utelias, minä tahtoisin nähdä hänen.
NEITSYT. Se olisi herra juuri teille.
ADELHEID. Narrimainen hupakko!