GÖTZ (panee kypäränsä ja miekkansa pöydälle). Avatkaa mun haarniskani
ja antakaa mulle jakku! Pikku mukavuus tehnee mulle hyvää. Veli Martti,
oikein sinä sanoit -- Te olette pitänyt meitä vireissä, Weislingen.
WEISLINGEN (mitään vastaamatta astuksii edes taas).
GÖTZ. Olkaa hyvällä tuulella! Tulkaa, riisukaa asunne! Missä teidän
vaatteenne on? Minä toivon, ett'ei mitään ole hukkautunut. (Muutamalle
huovilleen). Kysykää hänen palvelijoiltaan ja avatkaa taakka ja
katsokaa, ett'ei siitä mitään mene hukkaan! Minä voisin vaikka lainata
teille omistanikin.
WEISLINGEN. Antakaa minun olla näin, kaikki tyyni on yhdentekevää.
GÖTZ. Voisin teille antaa kelpo siistin ja siron puvun; tosin se on
vaan aivinainen. Minulle se on käynyt liika ahtaaksi. Se päällä minä
olin armollisen herran, Pfalz-kreivin[11] häissä, juuri sillä erää, kun
teidän piispanne kävi niin myrkylliseksi minua vastaan. Kaksi viikkoa
sitä ennen olin minä häneltä pari laivaa nujertanut Main-joella. Ja
minä astun Frans von Sickingenin kanssa Heidelbergissa Hirvi-ravintolan
portaita ylös. Ennen kuin päästään vallan ylös, on joku välikannas ynnä
rautainen pikku nojake sen ympärillä; siinä seisoi piispa ja antoi
Frans'ille kättä, joka meni siitä ohi, ja pistipä minulle myös, joka
tulin juuri perästä. Minä sydämessäni nauroin, ja menin siitä Hanau'n
maakreivin luo, joka oli mulle hyvin suosiollinen herra, sekä sanoin:
Piispa antoi minulle kättä, vaan minä lyön vetoa, ett'ei hän minua
tuntenutkaan. Tämän kuuli piispa, sillä minä tahallani puhuin kovasti,
ja tuli uhkamielisenä meidän luoksemme ja sanoi: Hyvä, ainoasti kun
minä en teitä tuntenut, ojensin minä teille käteni. Siihen minä
vastasin: Herra, minä hyvästi huomasin, että te ette tuntenutkaan
minua, ja tässä te saatte kätenne takaisin. Silloin pikku mieheltä
tulehtui kaula vihasta punottamaan kuin keitetty äyriäinen, ja hän
juoksi vierus-huoneeseen, Pfalz-kreivi Ludvigille ja Nassau'n
ruhtinaalle valittamaan sitä ilkkua. Ja se on usein jälestäpäin meitä
hauskuttanut.
WEISLINGEN. Minä soisin, että te jättäisitte minut yksin olemaan.
GÖTZ. Mitenkä niin? Minä pyydän teitä, olkaa iloissanne! Tehän olette
minun hallussani, ja valtaani min' en käytä väärin.
WEISLINGEN. Siitä minä en ole hätäillytkään. Se on teidän
ritarinvelvollisuutenne.
GÖTZ. Ja te hyvin tiedätte, että se velvollisuus on minulle pyhä.
WEISLINGEN. Minä olen vankina; tuo muu on minulle yhtäkaikki.
GÖTZ. Teidän ei sietäisi puhua niin. Aatelkaa, jos oisitte ruhtinasten
kanssa tekemisissä, ja ne kytkisi teidät syvään tyrmään, kahleissa
virumaan, ja vartijan täytyisi viheltämällä karkoittaa uni pois teidän
silmistänne --
(Huovit tuovat vaatteita).
WEISLINGEN (riisuutuu ja pukeutuu).
(Kaarle tulee).
KAARLE. Hyvää huomenta, Isä!
GÖTZ (suutelee pojuttaan). Hyvää huomenta, poika! Kuinka te olette
eläneet sill'aikaa?
KAARLE. Hyvin kiltisti, isä! Täti sanoo, että min' oon hyvin kiltti.
GÖTZ. Vai niin!
KAARLE. Onko sulla mitään tuomisia mulle?
GÖTZ. Tällä kertaa ei.
KAARLE. Min' oon oppinut paljon, niin.
GÖTZ. Oho!
KAARLE. Saanko sulle kertoa hurskaasta lapsesta?
GÖTZ. Aterian perästä.
KAARLE. Osaan minä vielä enemmän.
GÖTZ. No mitä sitten?
KAARLE. Jaxthausen on eräs kylä ja linna Jaxt-joen varrella, kuulunut
kaks' sataa vuotta Berlichingen-herroille, niin kuin perintö ja oma.
GÖTZ. Tunnetko sinä herra Berlichingenin?
KAARLE (katsoa tuijottaa vaan).
GÖTZ (itsekseen). Hän ei, poloinen poika, pelkältä oppisuudeltaan näe
tuntea omaa isäänsä. -- Kellenkäs kuuluu Jaxthausen?
KAARLE. Jaxthausen on eräs kylä ja linna Jaxt-joen varrella.
GÖTZ. En minä sitä kysynyt. -- Minä tunsin kaikki tiet, solat ja
kaalamot, ennen kuin tiesin, mikä tämä joki, kylä ja linna on nimeltä.
-- Onko äiti kyökissä?
KAARLE. On, isä! Hän keittää porkkanoita ja lammaspaistia.
GÖTZ. Tiedätkö sinä vielä senkin, Hannu keittomestari?
KAARLE. Ja mulle on täti paistanut jälkinamuksi yhden omenan.
GÖTZ. Etkö sinä voi sitä koviltaan syödä?
KAARLE. Paistettu maistuu hyvemmälle.
GÖTZ. Niin, sulla pitää aina olla jotain erikoista -- Weislingen! minä
tulen kohta teidän luoksenne takaisin. Pitäähän minun käydä
tervehtimässä rouvaani. Tule mukaan, Kaarle!
KAARLE. Kuka se on tämä mies?
GÖTZ. Tervehdi häntä! Pyydä, että hän oisi iloissaan!
KAARLE. He', mies, tässä kättä! Olepas iloissasi, ruoka on pian valmis!
WEISLINGEN (nostaa poikaa ylös pitkäksi ja suutelee). Onnellinen lapsi,
joka ei tunne mitään pahaa, muuta kuin minkä soppa viipyy liika
pitkään. Suokoon Jumala teille paljon iloa pojastanne, Berlichingen!
GÖTZ. Missä on paljon valoa, siinä on varjo sitä sankempi -- kuitenkin,
olisi minulle tervetullut sen toivotuksen täyttö. Meidän pitää käväistä
katsomassa, mitenkä siellä jaksetaan. (He lähtevät).
WEISLINGEN. Oi että minä heräjäisin, ja että kaikki olisi kokonaan
unta! Berlichingenin hallussa! sen josta minä töin tuskin olin
irtautunut, jonka muistoa minä koetin karttaa kuin tulta, -- sen
hallussa, jonka minä toivoin lopulta voittavani vallan! Ja hän -- se
vanha, hurskas-sydäminen Götz! Pyhä jumala, kuinka, oi, kuinka tämä
kaikki on päättyvä? Uudestaan tuotuna, Adelbert, sinä, tähän saliin,
jossa me poikasina kisata tepastettiin -- kun sinä rakastit häntä,
hänessä riipuit kuin omassa sielussasi! Ken voi lähestyä häntä ja
vihata? Ah, minä olen täällä niin tyhjän mitätön! Onnelliset ajat, te
olette olleet ja menneet, kun vielä se vanha Berlichingen istui täällä
kamiinin ääressä, kun me hänen ympärillänsä ilakoitiin keskenämme ja
rakastettiin toinen toistamme, kuin enkelit. Kuinka tuskissaan nyt
mahtaa olla piispa ja kaikki minun ystäväni! Minä tiedän, että koko maa
ottaa osaa minun kovan-onnen kohtaukseeni. Mitä siitä! Voivatko he
minulle antaa, mitä minä koetan tavoittaa?[12]
GÖTZ (tuopi putelin viiniä ynnä pikareita). Kunnes ruoka valmistuu,
ryypätään yhdessä joku sarkka. Tulkaa nyt tänne istumaan ja olkaa kuin
kotonanne! Ajatelkaa, että te nyt vielä kerran olette Götz'in luona.
Emme ole hyvään aikaan istuneet yksissä, emme hyvään aikaan yhdestä
puolin lasia kallistaneet. (Tarjoo). Kilai! Iloisen sydämen malja!
WEISLINGEN. Ne ajat ovat olleet ja menneet.
GÖTZ. Jumala paratkoon! Tosin hauskempia päiviä kuin joita nautimme
Raja-kreivin hovissa emme enää saa viettää, kun me vielä nukuttiin
yhdessä ja kahden kesken vaellettiin siellä ja täällä. Minä ilolla
muistelen omaa nuoruuttani. Juohtuuko enää mieleenne, kuinka
minä närkästytin sitä puolalaista, jonka kiiltovoideltuja ja
kutrikiharoituja hivuksia minä vahingossa tulin hihallani sotkeneeksi?
WEISLINGEN. Se tapahtui pöydässä, ja hän tavoitti teitä veitsellä.
GÖTZ. Jonka minä koreasti löin pois sillä erää, ja paikalla te olitte
hänen kumppaniensa korvuksissa. Me pysyttiin aina vilpittömästi yhdestä
puolin, niin kuin urhoolliset ja kunniantuntoiset pojat, ja niiksi
meidät tunnusti jokainen. (Kaataa lasiin ja tarjoo). Kastor ja
Polluks![13] Se teki minun sydämelleni aina niin hyvää, kun meitä
Raja-kreivi min nimitti.
WEISLINGEN. Würzburg'in piispa oli sen nimen antanut meille ensin.
GÖTZ. Hän oli oppinut herra ja sen ohessa niin ihmis-rakas. Minä häntä
muistan niin kauvan kuin elän, kun hän meitä niin sydämellisesti
hyväili, ylisti meidän yksimielisyyttämme ja kiitti onnelliseksi sitä
ihmistä, joka on ystävänsä kaksois-veli.
WEISLINGEN. Ei puhuta enää siitä!
GÖTZ. Miks' ei? Työn ja toimen perästä en minä tiedä suloisempaa kuin
muistella entisiä elämän kohtia. Ah! kun minä taas ajattelen, kuinka me
yhdessä kestettiin ilon ja surun päivät, niin kaikessa pidettiin toinen
toisestamme, ja kuinka minä silloin luotin, että sitä se on oleva koko
meidän elämämme ikä! Eikö minulle ollut se ihan ainoa lohdutus, kun
minulta tämän käden ampuivat Landshut'in piirityksessä, ja sinä minua
vaalit sekä paremmin kuin veli ikään pidit minusta hellää huolta?
Silloin minä toivoin, että Adelbert on vastaisuudessa oleva minun oikea
käteni! Ja nyt --
WEISLINGEN. Oh!
GÖTZ. Jos vainen sinä olisit minua seurannut silloin, kun minä sulle
esitin, että yhdessä olisi lähdetty Brabant'iin, niin olisi kaikki
tyyni jäänyt entiselleen! Siihen aikaan pauloitti sinua se onneton
hovi-elämä, ja tuo joutavointa ja liehakointa naisten kanssa. Minä
sanoin sulle aina, kun sinä herkesit niiden turhamaisten, rivojen
hulttiotarten keskuuteen, ja laversit niille eripuraisista
avioliitoista, vietellyistä tyttäristä, sen kolmannen naikkosen
karkeasta hipiästä, tai mitä muuta ne mielellään kuuntelevat: --
Sinusta, sanoin minä, tulee hirtehinen, Adelbert!
WEISLINGEN. Vaan mitä varten tuota kaikkea?
GÖTZ. Soispa Jumala, että minä tuon voisin unhottaa, tai että tuo olisi
toisin! Etkö sinä ole niin vapaa, niin jalosukuinen kuin ikään
Saksanmaassa ollaan, riippumaton, ainoasti keisarin alamainen, ja sinä
viitsit kyyristellä vasallien[14] vallan alla? Mitä sinä välität
piispasta? Kunko on sinun naapurisi? Ettäkö saattaisi sinua loukata?
Eikö sinulla ole käsiä ynnä ystäviä, että voisit vuorostasi taas häntä
loukata? Että sinä niin halvaksi arvaat vapaan ritarin arvon, ritarin,
jok' ei riipu kestään muusta, kuin Jumalasta, keisaristaan ja omasta
itsestään! Että sinä alennat itsesi ensimäiseksi liikavieraaksi
muutaman itsepäisen, kateellisen papin hoviin!
WEISLINGEN. Sallikaa nyt minun puhua!
GÖTZ. Mitä sulla on sanomista?
WEISLINGEN. Sinä katsot ruhtinaita sillä silmällä, kuin susi paimenta.
Ja kuitenkaan, tarvitseeko sinun haukkua niitä siitä, että he huoltavat
oman väkensä ja omien maittensa parasta? Ovatko he hetkeäkään turvassa
väkivaltaisilta ritareilta, jotka epä-oikeudessaan hyökkäävät heidän
alamaistensa niskaan, kaikilla teillä, hävittävät heidän kylänsä ja
linnansa? Kun taas, toiselta puolen, meidän kalliin keisarimme maat
ovat tuon perivihollisen[15] väkipuuskille alttiina, ja hallitsija
pyytää apua säädyiltä, ja nämä hädin tuskin voivat omaa elämäänsä
varjella: niin eikö se ole ihan hyvä henki, joka heidän mieleensä on
juohduttanut keinoja, mitenkä Saksanmaa on tyynnytettävä, oikeutta ja
lakia viljeltävä, että jokainen, sekä suuri että pieni, pääsisi
nauttimaan rauhan siunausta? Ja sinä, Berlichingen, ajattelet pahaa
meistä, sen tähden, että me niiden suojaan asetumme, joiden apu on
meitä lähellä, kun sitä vastaan tuo etäinen majesteetti ei voi edes
omaa itseään suojella.
GÖTZ. Niin, niin, minä ymmärrän. Weislingen! Jospa ruhtinaat
olisivatkin semmoisia, kuin joiksi te niitä selitätte, niin meillä
kaikilla olisi, mitä kaivataankin: Lepoa ja rauhaa! Niin, minä hyvin
uskon! Sitä toivoo joka ryöstölintu, saalista nauttiakseen kaikessa
mukavuudessa. -- Hyvinvointia jokaisen! Jospa he ainoastaan siitä
syystä heillensä kasvattaisivat harmaita hapsia! Ja meidän keisariamme
petkuttavat törkeällä tavalla. Hän tarkoittaa hyvää ja tahtoisi
mielellään tehdä korjauksia. Sitä lyytä saapuu joka päivä aina uusi
paturi, ja tuumii, yks' yhtä, toinen toista. Ja kun herra äkkiä
käsittää jotain ja hänen tarvitsee ainoastaan puhua, pannakseen
tuhansia käsiä liikkeille, niin hän ajattelee, että kaikkikin on yhtä
äkisti ja helposti suoritettavissa. Sitten tulee asetus asetuksen
perästä, ja unhottuu toinen toisen takia; ja onko kyseessä vaan mitä
kuta, joka käy ruhtinasten erä-alaan, vasta he ovatkin kiireissään, ja
kerskuvat valtakunnan rauhalla ja turvallisuudella, hamaan siihen
saakka, kunnes he ovat saaneet kaikki pienet jalkainsa alle. Minä
vannon monen sydämessään kiittävän Jumalaa, että keisarille vertoja
vetää Turkkilainen.
WEISLINGEN. Te katsotte asiaa omalta kannaltanne.
GÖTZ. Niin tekee jokainen. Kysymys on siitä, kummalla puolen valo ja
oikeus on, ja teidän piilotienne karttavat vähintäänkin päivää.
WEISLINGEN. Teidän kelpaa puhua, minä olen vanki.
GÖTZ. Jos teidän omatuntonne on puhdas, niin te olette vapaa. Mutta
kuinka oli sen maanrauhan laita? Minä vielä muistan, kun minä
kuusitoistavuotisena poikana olin Raja-kreivin muassa valtiopäivillä.
Mitä suurta suuta siellä ruhtinaat pitivät, ja niistä kaikista
hengen-miehet pahiten? Teidän piispanne paasasi keisarille korvat
täyteen, ikään kuin hänelle, miten ihmeellä! olisi oikeuden-tunto
kasvanut sydämeen; ja nyt hän itse nujertaa minulta ratsuripojan,
aikana, kun meidän riitamme oli sovittu, ja min'en osannut aavistaa
mitään pahaa. Eikö kaikki meidän välimme ole tasattu? Mitä hänellä on
minun käskyläiseni kanssa tekemistä?
WEISLINGEN. Tuo on tapahtunut hänen tietämättään.
GÖTZ. No miksi hän ei sitten laske poikaa irti?
WEISLINGEN. Se ei ole käyttäytynyt niin kuin olisi pitänyt.
GÖTZ. Eikö niin kuin sen olisi pitänyt? Valani kautta, se on tehnyt,
niin kuin pitikin, niin totta kuin se on teidän ja piispan tieten
otettu kiini. Luulettenko te, että minä vasta tänäpänä tulen maailmaan,
jotta min'en pysty oivaltamaan, mitä tuo kaikki tähtää?
WEISLINGEN. Te olette epäluuloinen ja sitä lyytä teette meille väärin.
GÖTZ. Weislingen, pitääkö minun puhua suuni puhtaaksi? Aattelen, että
minä olen teille silmätikkuna, niin pieni kuin olenkin, samoin ikään
Sickingen ja Selbitz, sen takia että me tosiaan olemme lujasti
päättäneet ennen kuolla kuin suostua kiittämään ilmasta, muita kuin
Jumalaa, tai suostua pyhittämään uskollisuuttamme ja palvelustamme,
muille kuin keisarille. Siellä he kiertävät ja kaartavat mustaamassa
minua Hänen Majesteettinsa, ystäväinsä ja minun naapurieni luona,
ja vaanivat oikeuden-aihetta minua vastaan. Pois tieltä he
tahtovat raivata minut, millä kurin tahansa. Sen vuoksi te minun
käskyläis-poikani vangitsitte, kun tiesitte, että minä olin lähettänyt
sen vakoilemaan, ja sen vuoksi poika ei muka käyttäynyt niin kuin olisi
pitänyt, kun se ei ruvennut kavaltamaan minua teille. Ja sinä,
Weislingen, olet heidän kätyrinsä.
WEISLINGEN. Berlichingen!
GÖTZ. Ei sanaakaan enää siitä! Minä olen vihainen mies päättömille
selvityksille; niillä vaan petetään itseänsä tai toista ja enimmiten
kumpaakin.
KAARLE. Pöytään nyt, isä!
GÖTZ. Suloinen sanoma! -- Tulkaa! Minä toivon, että minun nais-väkeni
hauskuttaa teitä. Ennen te olitte nais-ihailija, neitoset tiesivät
kertoa teistä. Tulkaa! (Pois).
* * * * *
Piispan palatsi Bamberg'issa.
_Ruokasali_.