MARIA. Nytpä sinä et olekaan tarkkaavainen! -- ja oli terve. Ja poika
paransi kuninkaita ja keisareita, sekä tuli niin rikkaaksi, että hän
voi rakentaa suuren luostarin.
ELISABETH. En voi käsittää, missä mieheni viipyy. Jo viisi vuorokautta
ollut poissa, ja hän toivoi, että hän niin pian saa suorittaneeksi sen
yrityksensä.
MARIA. Siitä olen minä jo kauvan ollut tuskassa. Jos minulla olisi
mies, joka noin yhtenään antautuisi vaarallisiin puuhiin, niin minä
kuolisin jo ensimäisenä vuonna.
ELISABETH. Minä kiitän Jumalaa siitä, että hän minut on kyhännyt
taneammasta aineesta.
KAARLE. Vaan miks' isän täytyy lähteä ratsastamaan, jos siellä on niin
vaara tarjona?
MARIA. Se on hänen oma hyvä tahtonsa niin.
ELISABETH. Kyllä hänen täytyy, rakas Kaarle!
KAARLE. Miksi?
ELISABETH. Etkös muista, kun hän viimeksi kävi ratsastamassa, mitenkä
hän sieltä sinulle toi vehnäs-tuomiset?
KAARLE. Tuokos hän nytkin?
ELISABETH. Niin minä luulen. Näepäs, silloin oli eräs räätäli
Stuttgart'ista, mainio joutsimies, joka oli Köln'in kilpa-ammunnassa
voittanut parhaan palkinnon.
KAARLE. Kuinka paljon?
ELISABETH. Sata taaleria. Mut sitten eivät ruvenneetkaan räätälille
maksamaan niitä rahoja.
MARIA. Eikö tuo ollut ruma teko niiltä, Kaarle?
KAARLE. Rumia ihmisiä?
ELISABETH. Niin se räätäli tuli isäsi luo ja päästäkseen rahainsa
perille, pyysi auttamaan. Ja silloin hän lähti ratsastamaan ja otti
Kölniläisistä parisen kauppamiestä kiini ja kiusasi niitä niin kauvan,
kunnes he antoivat pois sen rahasumman. Etkö sinäkin oisi lähtenyt
ratsastamaan?
KAARLE. En! siellä täytyy ajaa sankan, sankan metsän läpi, joss' on
mustilaisia ynnä noita-akkoja.
ELISABETH. On tuo oikea poika, pelkää noita-akkoja.
MARIA. Vainenkin sinä teet paremmin, Kaarle, jos elelet aikojasi
linnassasi hurskaana, kristillisenä ritarina.[10] Oman kontunsa
piirissä on jokaisella tilaisuus tehdä hyvää. Rehellisimmätkin ritarit
kuitenkin matkaan-saavat retkillänsä epä-oikeutta enemmän, kuin
oikeutta.
ELISABETH. Sisko, siinä et tiedä, mitä puhut. Soispa vaan Jumala, että
tämä meidän poikanen aikaa myöten miehistyy urhoollisemmaksi eikä
väisty Weislingeniä, joka niin pattomaisesti menettelee minun miestäni
vastaan!
MARIA. Ei tuomita, Elisabeth. Veljeni on kovin katkeroitunut, sinä
myös. Minä olen koko tässä asiassa enemmän sivusta-katsoja sekä sitä
lyytä voin olla kohtuullisempi.
ELISABETH. Ei sitä miestä sovi puolustaa.
MARIA. Se mitä minä hänestä olen kuullut on minua aina viehättänyt.
Eikö yksin oma miehesikin kertonut hänestä niin paljon herttaista ja
hyvää! Kuinka onnellinen oli heidän nuoruutensa ollut, kun he olivat
yhdessä elelleet Rajakreivin hovipoikina!
ELISABETH. Jouti se olla niin. Mutta sanos mulle, mitä kuunaan on
saattanut hyvää piillä ihmisessä, joka salavehkeilee parhainta,
uskollisinta ystäväänsä vastaan, myöpi itsensä minun mieheni vihollisia
palvelemaan, ynnä koettaa väärillä, halpamaisilla kuvauksilla
viekoitella omalle puolelleen meidän kelpo keisariamme, joka meitä
kohtaan on niin armollinen.
KAARLE. Isä! Isä! Tornivahti puhaltaa toitahusta: Helei, portti auki!
ELISABETH. Nyt hän tulee saaliinensa.
Yksi ratsumies tulee.
RATSUMIES. Ollaan metsästetty! Ollaan saalistettu! Jumalan rauha, jalot
rouvat!
ELISABETH. Onko teillä Weislingen?
RATSUMIES. Hän ja kolme ratsumiestä.
ELISABETH. Mitenkä se niin kävi, että te olitte, näin pitkään silmää
näyttämättä?
RATSUMIES. Me väijyttiin häntä Nürnberg'in ja Bamberg'in välillä, hän
ei vaan tahtonut tulla, ja kumminkin me tiettiin, että hän oli sillä
matkalla. Vihdoin vakoiltiin hänestä vihi: hän olikin syrjäytynyt vähän
ja istui rauhallisena Schwarzenberg'in kreivin pakeilla.
ELISABETH. Sen he myös mielellään tahtoisivat yllyttää minun miestäni
vastaan.
RATSUMIES. Minä ilmoitin heti löytösen herralle. Ylös! ja me
ratsastettiin oitis Haslach'in metsään. Ja sielläpäs oli ilveellistä:
Siinä yöllä kun niin ratsastetaan, ikään yksi lampuri on paimenessa, ja
viis' sutta suimistaksen laumaan ja hurtostaa vihmakasti. Sillä nauroi
herra ja sanoi: Onnea, kelpo toverit! Onnea kaikkialle ynnä meille
myös! Ja meitä kaikkia riemastutti tuo onnellinen enne. Niin jo ottaap'
siihen tulee Weislingen, ratsastaa neljän huovin kanssa.
MARIA. Sydän väräjää minun rinnassani.
RATSUMIES. Niin kuin herra oli käskenyt, minä ja minun toverini
takerruimme häneen, jotta oltiin, kuin yhteen kasvettunut nujakka, niin
ett'ei hän kuontunut nousemaan, ei hievahtamaan, ja herra ja Hannu
hyökkäsi huovien niskaan ja vannotti niillä oikein uskollisuus-valan.
Yksi luiskahtipas karkuun.
ELISABETH. Olen utelias. Joutuvatko he pian, että minä saisin nähdä
hänet?
RATSUMIES. Ne ratsastaa laaksoa ylöspäin. Neljännes-tunnissa ne joutuu
tänne.
MARIA. Hän lienee aivan alakuloinen.
RATSUMIES. Kyllä hän näyttää synkältä.
MARIA. Hänen hahmonsa tuimelee haikeasti minun sydäntäni.
ELISABETH. Ah, mitä sitten! -- Minun pitää heti laittaa ateria.
Kaikitenkin te isootte jokainen.
RATSUMIES. Oikein rehellisesti.
ELISABETH. Ota kellarin avain ja ha'e sitä parasta viiniä! He ovat
siks' ansainneet. (Pois).
KAARLE. Minä lähtisin yhdessä, Täti!
MARIA. Tule vaan, poika! Kahden pois.
RATSUMIES. Tuost' ei tule isäänsä; muuten se nyt lähtis' yhdessä
talliin! (Pois).