(Seuraava aamu. Sama huone. Elisabeth kastelee kukkia. Pastori istuu
kiikkutuolissa ja polttaa piippua.)
PASTORI. Sinun täytyy pitää Maijua paremmin silmällä. Ei antaa hänelle
liian paljon vapautta. Eikä milloinkaan jättää häntä yksin nuorten
miesten kanssa. Ei millään ehdolla.
ELISABETH. Mutta sitä on melkein mahdoton välttää. Ja kun hän kumminkin
piakkoin on lähetettävä ulos maailmaan.
PASTORI. Mihinkä sitten?
ELISABETH. Noo jatko-opistoon, arvelen, niinkuin Hannakin. Johan siitä
viime vuonna oli puhetta. Etkö muista?
PASTORI. Ehkä! Mutta nyt ovat asiat kääntyneet toisin. Minulla ei ole
varaa kustantaa häntä jatko-opistoon. Hannankin täytyy keskeyttää--
ajattelin juuri mainita sinulle siitä.
ELISABETH. Hannanko keskeyttää? Mutta sehän on mahdotonta. Nyt, kun
hänellä on vaan vuosi jäljellä.
PASTORI. No niin,--vuosi jäljellä! Mutta mitä se häntä oikeastaan
hyödyttää? Opettajan paikkaa hän tuskin saa--kilpailu on jo siksi
suuri. Ja muussa tapauksessa ei hän niillä tiedoillaan tee juuri
mitään.
ELISABETH. Hanna raukka! Kuinka hän mahtaa tulla tästä pahoilleen.
PASTORI. Hm--ikävä kyllä.--Vaan minkä sille voi?
ELISABETH. Niin ahkera kuin hän on ollut ja niin suurella halulla kuin
hän on koettanut edistyä.
PASTORI. Ahkera hän on, sen kyllä myönnän, mutta lahjoja--niitä häneltä
puuttuu.
ELISABETH. Mistä sen tiedät? Et siitä koskaan ole selkoa ottanut.
PASTORI (kohottaa olkapäitään). Näkeehän sen.
ELISABETH. Minä luulen aivan päinvastoin. Enkä tiedä--mutta minusta on
suorastaan väärin pakoittaa häntä nyt lopettamaan--ja jättämään kaikki
kesken.
PASTORI. Minkä sille voi? Minulla ei ole varaa, niinkuin jo sanoin. Ja
velkaa en tahdo tehdä, se on vastoin prinsiippiäni.