ROUVA ARVIK. Ei mitään muttaa! Se, mitä sinä olet meille tehnyt,
on anteeksi antamatonta. Me, jotka pidämme sinusta ja olemme niin
riippuvaisia sinusta. Pitäisihän sinun toki käsittää, miltä tämä talo
näytti ilman sinua. Me emme tienneet enää mitä tehdä! Me pyörimme
vain toistemme ympärillä, yksi itki tuolla, toinen täällä, aivankuin
olisimme ajelehtineet myrskyisellä merellä. Aivan avuttomina. Ja
vastatuulessa. Sillä täällä oli myrsky jo nousemassa. Palvelijoidenkin
puheista me saatoimme käsittää, mitä ihmiset tulisivat sanomaan. Häpeä,
ja millainen häpeä, kun vanha mies karkaa kotoaan, ja jättää vaimonsa
ja perheensä... Sellaista rajuilmaa ei kukaan meistä olisi voinut
kestää! Me olimme tottuneet liian hyvään.
ARVIK. Minähän tunnen sinut. Jos jokin asia kiusaa sinua, niin sinun
täytyy purkaa se valloilleen. Mutta sinä unohdat...
ROUVA ARVIK. Sinähän unohdat! Sinä unohdat, että sinun lapsesi ovat
täysikasvuisia! Ihmiset sanovat, kun vanha aviopari eroaa: "onneksi
lapset ovat täysikasvuisia". Mutta minä sanon, se on monta vertaa
pahempi. Lapset eivät ymmärrä mitä tapahtuu; tai he ymmärtävät vain
puolittain. Mutta täysikasvuiset lapset, he itkevät yhdessä hyljätyn
asianomaisen kanssa. He häpeävät, ikäänkuin se olisi tapahtunut heille
itselleen. Ja kun he vielä lisäksi rakastavat sekä isää että äitiä,
niin he joutuvat sellaisen epätoivon valtaan, että he yhdessä surevat
enemmän kuin kukaan yksin.