ROUVA ARVIK. Mitä minä unohdan? Sanoppa mitä minä unohdan!
ARVIK. Että minä olen tässä. Että minä en olekkaan matkustanut.
ROUVA ARVIK (vaikenee, tointuu). Sinähän oletkin täällä! Sinä et
olekkaan lähtenyt! Sinä olet täällä! (Hän purskahtaa sekä nauruun että
itkuun). Sehän on totta! Sinä et ole lähtenyt, vaan olet täällä! —
Missä minun järkeni on?
Ja kuinka kärsivällinen sinä aina olet. Aina kiltti ja hyvä. Sinä
rakas, oma armaani! (Hän syleilee häntä ja pitää hänestä kiinni ja
suutelee häntä joka lauseen välissä). Kuinka paha minä taaskin olen
ollut sinulle. Ja kuinka iloinen, aivan pyörällä päästäni!
Mutta miten tämä kaikki on tapahtunut? Sano! (Hän suutelee häntä).
ARVIK. Minä palasin takaisin maihin. En voinut lähteä.
ROUVA ARVIK. Sinä et voinut! Sitähän minä juuri ajattelinkin: voisin
antaa pääni pantiksi, ettei hän voi lähteä!
Ja kuitenkin sinulla on niin mahdoton vaimo kuin minä.
ARVIK (katsoo häntä silmiin). Katsoppas, juuri se, että sinä olet niin
mahdoton —!
ROUVA ARVIK. Kiitos! Tuhat miljoonaa kertaa!
ARVIK. Vähempi ei tietystikään riitä.
ROUVA ARVIK. Niin, on aivan kauheaa kuinka minä liioittelen. Ja sen
ovat lapset perineet minulta.
ARVIK. Ehkäpä he kuitenkin olisivat tinkineet jonkun miljoonan. Ovathan
lapset niin paljon täydellisempiä!
ROUVA ARVIK. Sinä veitikka!
(Samassa tulee pikentti ja pari palvelustyttöä oikealta kantaen kukin
puoleltaan suurta komeaa rautavuodetta ja vuodevaatteita. He kulkevat
vasemmalle. Vuoteen perässä astuvat Marna ja Alberta käsikynkässä.
Heidän jäljessään Helena ja Hall käsikynkässä).
ARVIK (syleilee hymyillen vaimoaan. Tarjoo hänelle käsivartensa. He
astuvat toisten jäljessä kolmantena parina).
Esirippu.