ROUVA ARVIK (tulee hitaasti vasemmalta, astuu alas, seisahtuu hetkeksi,
käy sitten istumaan). Jollen olisi tätä tehnyt, niin silmäni eivät
suinkaan koskaan olisi avautuneet. Minussa on ollut ikäänkuin kaksi
ihmistä. Toinen, joka piti kiinni nuoruutemme runoista. Ja toinen,
joka pakeni niitä juostakseen koko maailman asioita. Se, joka pysyi
kauniisti runojen luona... hän se nyt istuu tässä ja suree.
Vilhelm! Vilhelm! jos tietäisit kuinka syvästi minä suren, niin et
olisi lähtenyt pois! Minä en käsitä, kuinka sinä hennoit! En minä voi
sitä oikein uskoakaan.
Runot? Missä ne ovat? Tosiaankin, minähän kätkin ne piiloon, kun kuulin
jonkun tulevan. Miksi sen tein?
(Nousee, lähtee niitä sisältä hakemaan. Ennenkuin hän pääsee sisään,
juoksee Marna oikealta vasemmalle niin kovaa kyytiä kuin suinkin. Ja
ennenkuin hän on poissa näkyvistä, tulee Alberta. Ja ennenkuin Alberta
on kadonnut, tulee Helena. Ja hänen jäljessään Hall).
ROUVA ARVIK (tulee takaisin vihko kädessä. Hän avaa sen, katsoo
ympärilleen, kuivaa silmiään ja alkaa hiljaa hyräillä):
"Nuor' olin hulivili"
(Se ei onnistu heti liikutuksen vuoksi. Mutta hän alkaa uudestaan.
Juuri kun se on onnistunut ja hän on hyräillyt pari säettä, tulee Marna
isänsä kanssa, ja toiset heidän jäljessään. He pysähtyvät. Sitten
toinen toisensa jälkeen hiipii varpaillaan oikealle ja poistuu. Arvik
jää yksin jäljelle).