ALBERTA. Jos tämä todellakin on totta —

ROUVA ARVIK. Tottako?

ALBERTA. — silloin me olemme kohdelleet häntä lurjusmaisesti.

ROUVA ARVIK. Täällä me sanomme, että me otamme muka hänen toivomuksensa

huomioon... Ei, hän se on ottanut meidän toivomuksemme huomioon!

HELENA (hyvin häpeissään). Mitä kaikkea olenkaan sanonut isälle?

ROUVA ARVIK. Entäs minä? Entäs minä?

ALBERTA. Eikä hän koskaan ole sanonut pahaa sanaa. Ei koskaan mitään

loukkaavaa. Vaikka hän tiesi — —

ROUVA ARVIK. Minä olen kaikkeen syypää, minä!

HELENA. Hyvä jumala, äiti, sinähän teit sen ilahduttaaksesi meitä!

ALBERTA. Mehän yllytimme sinua.

ROUVA ARVIK. Minä ajattelen muutakin kuin vain tätä!

HELENA. Vieläkö muuta?

ROUVA ARVIK. Minun liikeasioitani! Kuinka suuressa

kiitollisuudenvelassa olen siinäkin suhteessa hänelle! Hänen viisaista

neuvoistansa, hänen varoituksistansa. Silloinkin kun hän ei ollut

läsnä, ajattelin aina, mitä hän siihen sanoisi. Ja toimin sen mukaan.

(Liikutettuna). Enkä minä ole koskaan siitä kiittänyt häntä!

ALBERTA. Se ei ollut oikein tehty, äiti.

ROUVA ARVIK. Mutta kun minä olin niin tottunut siihen, etten ajatellut

sitä sen enempää?

HELENA. Mutta sittenkin —!

ROUVA ARVIK. Mutta yksi asia on vieläkin pahempi!

ALBERTA. Vieläkö pahempi?

ROUVA ARVIK. Minä tuskin voin sitä sanoakaan!

HELENA (pelokkaana). Mitä se on?

ROUVA ARVIK. Näitä lauluja, näitä ihania lauluja — nehän olisivat

voineet kelvata vaikka koulun lukukirjoihin! — Näitä lauluja en ole, en

ole...

MOLEMMAT. Mitä sinä et ole, äiti!

ROUVA ARVIK. En ole lukenut niitä... viiteen... toista vuoteen! Ehkäpä

enempäänkin! (Itkee).

HELENA. Siinä sinä todellakin olet tehnyt pahasti, äiti! (Itkee).

ALBERTA. Niin, minunkin täytyy sanoa, että siinä suhteessa sinä et ole

tehnyt oikein, äiti! Ei, sitä sinä et ole tehnyt. (Itkee).

ROUVA ARVIK. Oi, — viime yö oli aivan kauhea! Älkää sanoko enää mitään.

(Itkee).

HELENA. Eipä kumma... vaikka hän läksikin pois! (Itkee).

ALBERTA. Kuinka kaunista... ettei hän tehnyt sitä jo paljoa ennemmin!

ROUVA ARVIK. Niin mahdoton kuin minä olen!

HELENA. Oi, emmepä me ole sen parempia yhtään. (Kaikki itkevät).

Kun uusi viini kukkii · 第 54 / 64 题