ROUVA ARVIK. Eilen! Eilen! Mitä kaikkea minä en sanonutkaan eilen? Kun
en vielä ymmärtänyt koko asiaa. Yöllä hänen tyynynsä kertoi minulle,
että olen hyljännyt hänet! Hyljännyt hänet teidän tähtenne, lapset;
taloustoimien vuoksi; noiden kurjien liikeasioiden vuoksi. Minä hoidin
niitä yhä kasvavalla innolla — sellainen voi aivan nousta päähän —;
minä opetin myös Marnaa, hänellä on todellakin suuret taipumukset.
Oi, lapset, minä hylkäsin hänet — eikä se ollut hänelle hyväksi.
Hylkäsin hänet kuin vanhan talon, josta me muutamme pois ja suljemme
ovet saadessamme uuden. Minä unohdin, että me olimme eläneet ja
leikkineet yhdessä.
Mutta hänen ajatuksensa olivat vielä kiinni entisessä. Hän ei voinut
unohtaa; sillä hän on runollinen luonne.
ALBERTA. Eikö hän sanonut mitään?
ROUVA ARVIK. Kyllä. Mutta minä en ymmärtänyt häntä.
HELENA. Etkö sinä ymmärtänyt —?!
ROUVA ARVIK. En. Sillä hän ei puhunut suoraan. Hän ei valittanut,
ei vaatinut mitään. Hän oli liian hienotunteinen. Hän laski siitä
vain leikkiä. Hän keksi kaikenlaista pilaa ja teki jos jonkunlaisia
viittauksia, joita minun olisi pitänyt ottaa varteen. Mutta tehän
tiedätte millainen minä olen. En voi syventyä kuin yhteen asiaan
kerrallaan, vain siihen, mikä kulloinkin on minulla käsillä ja jonka
tahdon saattaa perille.
ALBERTA (hymyillen). Niin.
ROUVA ARVIK. Niin. Hän on sanonut niin paljon, johon minä en ole pannut
mitään huomiota, — eilen viimeksi. Mutta vasta yöllä minä täysin
tajusin kaikki! Minä luulin, että hän laski vain leikkiä; taikka ettei
hän ainakaan tarkoittanut mitään enempää sillä.
HELENA. Hänhän on sellainen.
ROUVA ARVIK. Hän on tullut sellaiseksi! Sen minä nyt huomaan. Hän on
tuntenut olevansa yksin ja hyljätty. Silloin hän piiloutui pilkkansa
taakse. Ja pisteli jos jollakin tavalla. Me totuimme siihen; me tuskin
viitsimme häntä kuunnella. Siten hän turhaan koetti rakentaa siltaa
meidän luoksemme. Sillä hän oli joutunut toiselle puolelle.
ALBERTA. Toiselle —?
ROUVA ARVIK. Meidän toiselle puolellemme. Me emme välittäneet hänen
sanoistansa. Emme eilenkään, kun hän koetti saada meitä levollisesti
ajattelemaan Marnan kohtaloa. Hän oli aivan oikeassa! Meidän ei pidä
käsittää sitä traagillisesti. Se oli erehdys, joka nyt on korjattu. Me
liioittelemme niin kauheasti, otamme kaikki asiat aina liian kiihkeästi.
Hyvä jumala, miten me voisimme tulla toimeen ilman häntä? Jollei meidän
olisi pakko ottaa hänen toivomuksiaan huomioon?
HELENA. Sinä olet varmaan oikeassa, äiti!
ROUVA ARVIK. Me olemme olleet niin varmat ja iloiset, mutta me emme
ole ajatelleet, kelle me siitä olemme kiitoksen velassa. Ja kun me
toimimme hänen selkänsä takana... niin me teimme sen siksi, että me
emme pelänneet. Mutta mitä te luulette...? Kyllä hän on tiennyt kaikki!
Hän on sen tuntenut! Hän ei ole vain tahtonut häiritä meitä ja hän on
nauranut meille, kun me luulimme, ettei hän muka aavistanut mitään.
Minä olen siitä aivan varma!
ALBERTA (hypähtää ylös). Mitä sinä sanot?
ROUVA ARVIK. Yöllä minä ajattelin meidän eilistä keskusteluamme.
Siitä on aivan mahdoton erehtyä. Ehkä hän ei tiennyt mitään meidän
puvuistamme, jotka ovat tädin luona, hatuista ja päällysvaatteista.
Ehkä hän ei sitä tiennyt. Mutta muut asiat —? Ihan kaikki! Hän tietää
paljoa enemmän, kuin mitä me kerroimme. Niin, niin! Minä näen niin
selvästi hänen kasvonsa edessäni.
HELENA (hypähtää ylös). Nyt kun sinä sanot —!
ROUVA ARVIK. Kylläpä häntä huvitti, kun me luulimme, ettei hän tiennyt
mitään.
ALBERTA. Se olisi aivan hänen kaltaistansa!
ROUVA ARVIK (nousee myöskin). Siitä ei ole epäilystäkään! Ja siksipä
sanonkin: onko tuhannen joukossa ainoatakaan, joka tekisi samalla
tavalla kuin hän? Joka olisi sellainen? Kuinka hyvä ja hienotunteinen
hän on — vaikka hän puhuukin niin paljon —, kun hän yritti uskotella
meille, ettei hän tiennyt mitään! Kun hän antoi meidän iloita täysin
määrin!