Sama paikka.
ROUVA ARVIK (aamupuvussa. Istuu pöydän ääressä ja lukee ohutta vihkoa,
joka on tavattoman komeasti sidottu).
PIKENTTI (tulee vasemmalta). Rouva tahtoi puhua minun kanssani?
ROUVA ARVIK. Kun teillä on aikaa, niin ottakaa pari palvelustytöistä
avuksenne ja kantakaa minun vuoteeni herran huoneeseen.
PIKENTTI. Pitääkö meidän kantaa rouvan vuode tuolle puolelle? (Viittaa
vasemmalle).
ROUVA ARVIK. Niin.
PIKENTTI. Onko herran vuode sitten kannettava pois?
ROUVA ARVIK. Miksikä niin? — Miksi te sitä kysytte?
PIKENTTI. Enhän minä.
ROUVA ARVIK. Te saatte asettaa minun vuoteeni herran vuoteen viereen.
PIKENTTI. O-oo!
ROUVA ARVIK. Ja kun olette sen tehnyt, voitte tulla palkkaanne hakemaan.
PIKENTTI. Pitääkö minun tulla hakemaan —?
ROUVA ARVIK. Palkkaanne. Niin juuri.
PIKENTTI (poistuu hitaasti ja hyvin ihmeissään vasemmalle).
ROUVA ARVIK (nousee, astuu pari askelta. Käy jälleen istumaan. Jatkaa
lukemistaan).
ALBERTA. HELENA (molemmat aamupuvuissa, astuvat esiin oikeanpuolisesta
ovesta, hyvin hiljaa. He seisovat hetken aikaa ja katselevat äitiä,
joka nyt pyyhkii silmiään. He eivät katso toisiinsa).
ALBERTA (astuessaan portaita alas). Hyvää huomenta, äiti!
ROUVA ARVIK (piiloittaa nopeasti vihkonsa, kääntää päänsä hänen
puoleensa). Hyvää huomenta, lapsi!
ALBERTA (suutelee äitiä). Huomenta!
HELENA (tulee sitten, suutelee myöskin häntä).
ALBERTA. Mutta äiti —? Sinä et ole nukkunut yhtään koko yönä?
HELENA. Sinun vuoteesi oli aivan koskematon.
ROUVA ARVIK. Minä makasin isän vuoteessa. — Mutta nukkunut minä en ole.
ALBERTA. Mitä kirjaa sinä luet?
HELENA. Miksi sinä piiloitat sen meiltä?
ROUVA ARVIK (hetken kuluttua). Tässä on isän lauluja.
ALBERTA. Tarkoitatko sävellyksiä?
ROUVA ARVIK. Hänen sävellyksensä ovat pianolla. Ei, nämät ovat hänen
runojaan.
HELENA. Onko hän kirjoittanut runojakin?
ROUVA ARVIK. Ainoastaan minulle.
ALBERTA. Milloin?
ROUVA ARVIK. Ensi aikoina. Kun me olimme kihloissa. Ja vielä senkin
jälkeen.
HELENA. Etkä sinä koskaan ole näyttänyt niitä meille?
ROUVA ARVIK. Ne ovat yksin minua varten.
(Äänettömyys).
ALBERTA (hellävaroin). Oletko kuullut mitään Marnasta?
ROUVA ARVIK (katsomatta häneen). Minä puhuin juuri Marnan kanssa
telefonissa.
MOLEMMAT. No —?
ROUVA ARVIK. Hän _ei_ ole löytänyt isää.
MOLEMMAT. Eikö hän ole —?
(Äänettömyys).
ALBERTA. Millainen yö Marnalla on ollut!
ROUVA ARVIK (nyökkää).
HELENA. Mitä hän luulee?
ROUVA ARVIK. Että hän läksi jo yöllä.
ALBERTA. Hall siis erehtyi?
ROUVA ARVIK (ei vastaa).
ALBERTA. Mistäpä hän sen olisi tiennytkään? — Sitä minä olen
perästäpäinkin ihmetellyt.
HELENA. Mutta isä —? Minä en ymmärrä tätä. Enkä minä voi sitä uskoakaan.
ALBERTA. Minä sanon aivan suoraan: olkoon pilaa tai totta, joka
tapauksessa se on hävytöntä isän puolelta.
ROUVA ARVIK (nousee). Ei! Ei, lapsi! Ei ainoatakaan pahaa sanaa isästä!
MOLEMMAT (hyvin ihmeissään).
ALBERTA. Mutta ethän voi tarkoittaa, että hän olisi tehnyt oikein?
ROUVA ARVIK. En minä sitä tarkoitakkaan.