ROUVA ARVIK (ei vastaa).
HELENA. Mitä sitten, rakas äiti?
ROUVA ARVIK. Hän ei ole syypää.
ALBERTA. Kenenkä syytä se sitten olisi?
ROUVA ARVIK (taistellen). Syy on meissä, lapsi!
MOLEMMAT. Meissäkö?
ROUVA ARVIK. Varsinkin minussa. Tietysti! (Purskahtaa itkuun. Käy
istumaan).
ALBERTA. Ei, kuinka sinä saatat sellaista sanoa?
ROUVA ARVIK. Oikeastaan koko syy on minun? Oi, minä olen niin kovin
ikävöinyt teitä, lapset. Saadakseni sanoa sen teille.
HELENA. Mutta eilen —?
ROUVA ARVIK. Älä puhu siitä! Kokonainen yö on eilisen ja tämän päivän
välillä. Enemmänkin! Eilisen ja tämän päivän välillä on kokonainen
elämä. Olen ajatuksissani elänyt kaikki uudestaan. Siitä saakka kun me
tutuistuimme toisiimme aina eiliseen asti, jolloin hän läksi meidän
luotamme. — Katsoi vain meihin ja läksi. (Itkee).
MOLEMMAT. Mutta äiti! (He polvistuvat hänen kummallekin puolelleen).
HELENA. Kuinka onneton sinä olet, äiti!
ROUVA ARVIK. Niin, minä olen onneton, lapsi. Oi, niin äärettömän
onneton! Hän katsoi meihin, ikäänkuin hän olisi tahtonut hankkia
todistuksia meitä vastaan! Nuo silmät eivät ole jättäneet minua
rauhaan. Ne katsovat minuun nytkin.
ALBERTA. Niin, puhu meille, äiti! Se helpoittaa varmaan.
ROUVA ARVIK. Niin minäkin luulen.
HELENA. Etkö tahdo saada mitään vahvistavaa?
ALBERTA. Oletko syönyt?
ROUVA ARVIK. Kiitos, kyllä. Maria on pitänyt minusta huolta. Tietäkää,
lapset, kun minä eilen illalla painoin pääni hänen tyynylleen ja tunsin
hänet ilmassa, niin, koko olennossani, — niin minä ikäänkuin kasvoin
häneen taas kiinni. Minä ajattelin hänen ajatuksillaan. Minä näin
meidän elämämme hänen silmillään. Se kävi aivan itsestänsä. Se oli niin
helppoa. Sillä samalla tavalla minä näin kaikki ensi aikoinakin. Hän on
pysynyt kiinni tuossa tunteessa, minä olen luopunut siitä.
HELENA. Sinäkö, äiti?
ROUVA ARVIK. Minä! Minä!
ALBERTA. Mutta sinä olet ehkä kehittynyt nopeammin kuin hän?
ROUVA ARVIK. Voihan niinkin olla. Mutta se ei selvitä asiaa.
ALBERTA. Te olette niin erilaisia.
HELENA. Niin, kuinka te molemmat oikeastaan —?
ROUVA ARVIK (keskeyttää). Juuri erilaisuus veti meitä puoleensa!
ALBERTA. Kuinka niin?
HELENA. Niin, kuinka te tulitte menneeksi kihloihin?
ROUVA ARVIK. Ei, sitä minä en kerro. Ei, se on pyhää. Mutta minä voin
kertoa, kuinka se tapahtui. Minä tulin kotiin pensionista Sveitsistä
samoihin aikoihin kuin hän palasi Skotlannista ja otti haltuunsa
maatilansa. Minä olin hurja, vallaton tyttö, en osannut hillitä
itseäni. Mutta ollessani ensi kertaa hänen kanssansa, valtasi minut
aivan uusi tunne. Minä tunsin mieluista tasapainoa ja rauhaa.
ALBERTA. Mitenkä niin?
ROUVA ARVIK. Hän oli niin hieno ja hiljainen. Niin, te ette voi
kuvailla mielessänne, millainen hän oli silloin. Aivan pakosta täytyi
koettaa päästä samaan tahtiin kuin hänkin. Seurustella tuttavallisesti
ja hauskasti hänen kanssaan, noin kahden kesken. Ja silloin hän aina
oli niin hauska, niin vallattoman iloinen, niin, suorastaan lumoava,
ettei voinut enää tulla toimeen missään muualla kuin hänen kanssaan.
HELENA. Ja sitten hän oli niin soitannollinen.
ROUVA ARVIK. Niin, soitannollinen! Nykyään hän soittaa enää harvoin.
Eikä häntä silloinkaan saanut helpolla soittamaan. Mutta heti paikalla
kun hän kosketti pianoon, tuli aivan toinen ääni sekä siihen että
minuun. Minun oli niin hyvä olla. Aivan kuin silloinkin kun hän katsoi
minuun.
HELENA. Selitäppäs hiukan tarkemmin, äiti.
ROUVA ARVIK. En minä voi. Mutta minä olin itse niin levoton, niin
liioiteltu, niin mahdoton. Ja hän niin harmooninen. Minä tunsin itseni
niin onnelliseksi hänen luonaan. Niin, vain ajatellessanikin häntä.
ALBERTA. Silloin sinä aloit pitää hänestä oikein toden teolla.
ROUVA ARVIK (innokkaasti). Mutta tiedättekö: minä jaksoin salata
tunteeni!
HELENA. Salatako?
ROUVA ARVIK. Se oli vaikeata, sen voitte uskoa.
HELENA. Mutta minkä vuoksi?
ALBERTA. Oi, kyllä minä ymmärrän.
ROUVA ARVIK. Minulla oli vain se tunne, että minun täytyi salata.
Muuten hän ei olisi tullut.
HELENA. Pelkäsikö hän sinua? Vai —?
ROUVA ARVIK. Minä olisin niin helposti voinut karkoittaa hänet luotani.
Hän oli niin arka.
ALBERTA (iloisesti). Mutta hän tuli.
ROUVA ARVIK. Hän tuli.
HELENA. Kerro.
ROUVA ARVIK. Ei sitä! Ei, ei! Mutta minä kerron teille jotakin muuta.
Jotakin, joka teki minut vieläkin onnellisemmaksi.
HELENA. Vieläkin onnellisemmaksiko?
ROUVA ARVIK. En olisi sitä itsekään uskonut. Vaan kumminkin —! Sen
vaikutti pieni runo, jonka hän lähetti minulle heti kihlauksemme
jälkeen. Hän oli säveltänytkin sen.
HELENA. Emmekö saa kuulla sitä?
ALBERTA. Saammehan toki!
ROUVA ARVIK (katselee heitä ottaessaan vihon esille). Mutta sitten
teidän täytyy olla niin hiljaa, ikäänkuin olisin aivan yksin.
MOLEMMAT (hiljaa). Kyllä.
ROUVA ARVIK (lukee).
Nuor' olin hulivili
ja kaikkein suosima.
(Pysähtyy hiukan).
Ois tullut tuhma tili —
vaan silloin saavuit sa.
(Pysähtyy hiukan).
Mi sisin sielu mulla,
sen valtas vangitsi.
Omakses tahdoin tulla,
niin löysin itseni.
ALBERTA. Kerran vielä, äiti!
HELENA. Niin, vielä kerran!
ROUVA ARVIK. Jos vain voin.
HELENA. Oi kyllä.
ROUVA ARVIK (lukee vielä kerran ja kätkee sitten kasvonsa nenäliinaan).
ALBERTA. Siitä sinä näet, äiti: koko olentosi pyrki hänen luokseen.
ROUVA ARVIK. Minä en aavistanut, että minäkin saatoin olla jotakin
hänelle. Siksi te voitte ymmärtää, miltä minusta tuntui, kun sain tuon
runon. Nukahtaessani se oli mielessäni, herätessäni ajattelin sitä.
Minä tunsin olevani myös jotakin, minä, hänenkin rinnallansa.
HELENA. Etkö voisi lukea vielä muutakin?
ROUVA ARVIK. Kyllä, tämä minun mielestäni on paras kaikista. Se
kirjoitettiin Marnan syntymän johdosta. Isä tuli sisään minun luokseni
juuri silloin, kun he laskivat lapsen rinnalleni.
HELENA. Lue meille!
ROUVA ARVIK (lukee).
Elämän suurin hetki.
Ma tulin, — kuolemalta sain sun jälleen
ja lapsemme. Sen nostit ensi imennälleen.
Sun heikko hymys virkkoi hellästi,
kun minut näit: sen tein sun tähtesi.