Kaikki seisovat äänettöminä.
ALBERTA. Hän loukkaantui? (Taaskin äänettömyys).
HELENA. Hän katseli niin kummasti äitiä.
ALBERTA. Meitä muita myöskin.
MARNA. Minä kuulen hänen astuvan käytävässä ja menevän huoneeseensa.
Lähdenkö hänen jälkeensä?
ROUVA ARVIK. Ei, ei!
HELENA. Me teimme varmaan tyhmästi?
ALBERTA. Täytyihän se kerran tulla sanotuksi.
MARNA. Ja se kävi niin luonnollisesti.
ALBERTA. Niin minustakin. Ensiksi aivan vain leikillä.
HELENA. Mutta hän ymmärsi sen toisin.
MARNA. Ei, nyt minun täytyy tulla teidän luoksenne! (Sulkee ikkunan).
ALBERTA (Helenalle). Katsoppas äitiä!
ROUVA ARVIK (seisoo samalla paikalla kuin Arvikin lähtiessä. Hän
näyttää olevan liikutettu).
HELENA (rouva Arvikille). Äiti —?
ROUVA ARVIK (katselematta häntä). Niin, lapseni.
HELENA (jälleen Albertalle). Ei taida maksaa vaivaa.
MARNA (tulee. Hänellä on taaskin hattu päässä). Tässä on tapahtunut
jotakin, jota me emme ymmärrä.
HELENA. Luuletko todellakin?
ALBERTA. Isä karttaa ikäviä kohtauksia. Siksi sitä on niin vaikea
tietää. Mutta...
MARNA. Kuulkaa: mennään isän luo!
ALBERTA. HELENA. Mennään!
MARNA. Niin siitä ei tule sen enempää.
HELENA. Emmekö voisi pyytää häneltä anteeksi?
ROUVA ARVIK (kääntyy heidän puoleensa). Mitä?!
HELENA (huudahtaa samassa). Tuossa hän taaskin on!
KAIKKI (kääntyvät oikealle).
KARL TONNING (seisoo siinä synkkänä, lujana. Hän katselee Albertaa).
HELENA (hyökkää Albertan luo, ikäänkuin tahtoen suojella häntä).
MARNA (tekee samoin).
ROUVA ARVIK (äkkiä aivan tajussaan). Ei askeltakaan edemmäksi! (Hän on
pistänyt oikean kätensä taskuun).
KARL TONNING. Tällä kertaa en tottele teidän käskyjänne. (Tulee).
ROUVA ARVIK (astuu häntä vastaan). Pankaa ensin pois revolverinne.
Tuohon pöydälle!
KARL TONNING. Sitäkään käskyä en tottele.