ROUVA ARVIK (saattaa Marnan pöydän ääreen penkin luo, johon tämä
istahtaa, nojaa kyynärpäänsä pöytään ja purskahtaa itkuun).
KAIKKI (asettuvat hänen ympärilleen, Arvik hiukan syrjään).
ROUVA ARVIK. Oi, lapsi kulta! Ettäs tällaisena kotiin tulit.
MARNA (itkee vieläkin enemmän, nousee ja kääntyy pois).
ROUVA ARVIK. Tahdotko mennä huoneeseesi? (Me näemme Marnan
nyökkäävän päätään). Etelänpuoliseen vierashuoneeseen! (Hän viittaa
vasemmanpuolisen talon ylempään päähän, toista kerrosta kohti).
Helena, kutsu Maria tänne!
MARNA (astuu hitaasti vasemmalle, nojautuen Helenaan. Ne, jotka jäävät
paikoilleen, ovat vaiti, katsellessaan toisten menoa. He seisovat
vielä hetken paikoillaan, kunnes nämät ovat poikenneet talon vasempaan
sivurakennukseen ja kadonneet näkyvistä. Silloin kääntyy äkki):
ROUVA ARVIK (toisten puoleen). Minä sanon suoraan...
HALL (tarttuu kiinni hänen käsivarteensa). Ei, älä sano nyt mitään!
ROUVA ARVIK. Minä sanon suoraan, että avioliitto on jotakin likaista.
(Astuu enemmän esiin).
ALBERTA (hänen jäljessään). Mutta äiti —!
ROUVA ARVIK. Sikamaista! Kun niin hienotunteinen ja jalo luonne kuin...
ARVIK (keskeyttää). Kuuleppas, ystäväni! (hän astuu hänen luokseen).
Pitääkö meidän todellakin käsittää tätä asiaa näin juhlalliselta
kannalta?
ROUVA ARVIK. Etkö nähnyt hänen tuskaansa? Etkö nähnyt, kuinka
loukkaantunut hän oli aina sielunsa syvyyteen saakka? Ei kukaan muu voi
kärsiä siitä niinkuin Marna! Siksi ettei kukaan muu...
ARVIK (keskeyttää). No mutta kuule! Etkö nähnyt, että hänellä oli aivan
muodikas matkapuku? Ja huomasitko, että hänellä oli "Shipping Gazetten"
viimeinen numero kainalossaan?
ROUVA ARVIK. Kuinka sellainen voi pettää sinua! Marna on
lujaluonteinen. Hän ei antaudu epätoivon valtaan. Hän on ulkonaisesti
levollinen. Mutta minä tiedän, kuinka hän kärsii! Ettet sinäkin tunne
sitä!?
ARVIK. Kyllä. Mutta merkitseväthän ne sittenkin elämää, nuo merkit.
Sitä paitsi: itse asiassa on tämä parempi kuin se mikä oli ennen.
ROUVA ARVIK. Tietysti. Mutta kun ajattelee, että olento, joka on niin
rehellinen ja yläpuolella kaikkea alhaista kuin Marna, joutuu alttiiksi
jollekin niin...
HELENA (on tullut paikalle). Olisittepa nähneet hänet, kun tulimme ylös
huoneeseen, kuinka hän heittäytyi vuoteelle ja nyyhkytti ääneensä.
ROUVA ARVIK. Todellako! Lapsi parka! Lapsi parka!
(Alberta itkee).
ARVIK. Ymmärrättehän te, että minunkin on sääli häntä. Minä en tahtoisi
vain, että asiaa liioiteltaisiin. Sillä se tekee pahan vain pahemmaksi.
ALBERTA (voimakkaasti). Ei tässä ole kysymyskään liioittelusta! Koko
juttu on ilettävä ja raaka!
HELENA (katkerasti). Sen minäkin sanon! Koko sydämestäni minäkin sen
sanon!
ARVIK. Minun mielestäni tämä on juuri liioittelua,
ROUVA ARVIK. Meidän mielipahammeko, meidän osanottommeko? — Häpeä toki,
ettet itsekin tunne sitä!
ALBERTA. Ethän voine tässäkin asiassa olla meitä vastaan, isä?
ARVIK. En minä ole yhtään teitä vastaan. Mutta minä tahtoisin saada
teidät ymmärtämään, että tämä tuska menee ohitse. Muutamat merkit
viittaavat jo siihen. Sitä minä vain tarkoitan.
ROUVA ARVIK. Onko ennen kuultu kummempaa? Onhan se silti yhtä vaikeaa
nyt, vaikka se menisikin ohi.
ARVIK. Niin, niin. Vaikeaa se on. Hyvinkin vaikeaa. Minä lisään vaan,
että se loukkaus, joka koskee meidän turhamaisuuttamme, tuntuu aina
ensi hetkessä kaikkein vaikeimmalta. Mutta se menee pikemmin ohi.
ROUVA ARVIK (katkerasti). Minusta ei ole kaunista, että tänä hetkenä
puhut lapsesi turhamaisuudesta.
HALL. Minä ihailen sinua, lanko!
ARVIK. Niin, sen voit mielelläsi tehdä.
HALL. Mutta en psykologiaasi; ei, minä ihailen sinua, kun voit käsittää
asian noin kevyeltä kannalta.
ROUVA ARVIK. Hän käsittää kaikki asiat kevyeltä kannalta.
MARNA (avaa ikkunan toisessa kerroksessa oikealla. Keskimmäisen.
Äänettömyys. Kaikki katsovat ylös).
MARNA. Minä tahtoisin vain sanoa sinulle, isä, että olet ilkeä.
ARVIK. Sinäkö siellä, tyttöseni?
MARNA. Minä kuulin mitä sanoit. (Sulkee ikkunan).
ARVIK (kovalla äänellä). Voisit kernaasti tulla tänne meidän luoksemme.
ROUVA ARVIK (myöskin kovalla äänellä). Niin, tule, Marna! Puhutaan
asiat selviksi!
MARNA (avaa jälleen ikkunan). Kyllä tulen. (Sulkee ikkunan).
ROUVA ARVIK. Käydään istumaan! (Käy istumaan, samoin Arvik).
ALBERTA. Hän tulee tuota tietä. (Viittaa verandaoveen). Minä kuulen
hänen askeleensa sisältä.
(Molemmat, jotka ovat käyneet istumaan, muuttavat asentoa).
MARNA (hatutta, tulee ovelle ja jää siihen seisomaan). Isän ei
pitäisi ihmetellä, että nainen voi olla liian ylpeä surrakseen
kaikkien nähden. Hän peittää suruaan komealla puvulla. Hän peittää
sen toimeliaisuudella. Silloin ei uteliaisuus eikä juorut pääse liian
likelle. Eikä liioin sääli.
ALBERTA. Minä ymmärrän sinua, Marna!
HELENA. Minä myöskin!
HALL (astuu Helenan luo. Hän asettuu hänen viereensä).
MARNA (astuu käsikaiteen luo). Mutta te ette tiedä mitä tämä merkitsee.
Sillä kukaan ei teistä tiedä, miltä tuntuu kun tulee petetyksi.
ROUVA ARVIK. Ei.
MARNA. Minäpä sanon sen teille. Ajatelkaahan ihmistä, joka ei
mielellään paljasta sisäisiä ajatuksiaan toiselle. Nuorta naista, joka
mieluimmin kätkee kaikki sydämeensä. Ne ovat hänelle sitä kalliimpia,
kun ei kellään ole niistä aavistusta.
Mutta kuvailkaa sitten mielessänne, että nuori ystävä tulee hänen
luoksensa ja pyytää, että hän antaisi kaikki salaisuutensa hänelle;
sillä hänelle ei kukaan muu merkitse mitään. Joko hän tai ei kukaan.
Tuo ystävä on terve ja iloinen, hänellä on suuria aikeita, jotka hän
heti uskoo naiselle. Ja nainen tulee mielestään äkkiä sen kautta
rikkaammaksi ja itsenäisemmäksi. Ja hän menee tuon miehen luo. Hän
uskoo salaisuutensa hänelle. Hän ei edes itse tunne kaikkia, ennenkuin
hän näkee niiden kuvastuvan miehen silmissä. Hän antaa hänelle
senkin, mikä on kaikkein syvimmällä sielussa; vaikka ilman sanoja.
(Liikutettuna). Kunnes eräänä päivänä hän huomaa, että salaisuudet ovat
paljastetut toiselle! Eräälle, jota mies siten tahtoo mielistellä.
Jotta itse voisi iloita nähdessään kuinka paljoa täydellisempi hän on.
Kuinka paljoa kalliimpi miehelle.
Siten hän tuli petetyksi. Toinen paljasti hänet toisen edessä. Se,
jolle hän oli uskonut kaikki salaisuutensa, paljasti hänet. Nuo
salaisuudet, jotka olivat aiotut hänelle yksin.
Siten hän tuli petetyksi.
(Hän menee taas sisään ja ilmestyy myöhemmin ikkunaan).
(Naiset ovat liikutetut. Rouva Arvik ja Alberta ovat käyneet istumaan.
Helena painautuu Hallia vasten).
HALL (hiljaa). Teidän tulee saada olla nyt yksin. Minä palaan pian
takaisin.
(Poistuu äänettömästi oikealle).
MARNA (tulee taustalta vasemmalta ja astuu etualalle).
ARVIK (kun hän astuu hänen ohitseen, hätkähtää ja kysyy). Mitä nyt?
MARIA. Telefoni.
ARVIK. Minuako?
MARIA. Ei, vaan rouvaa.
ROUVA ARVIK (nousee ja menee verandalle vasemmalle ja sisään).
MARIA (palaa takaisin sinne, mistä hän tulikin).
ALBERTA. Mitä sinä nyt sanot, isä?
ARVIK. Minun täytyy tunnustaa, että tämä oli pahempaa kuin mitä
aavistin. Kerrassaan ilkeää.
ALBERTA. Niin, onko kukaan ennen mokomaa kuullut?
ARVIK. Kyllä, kyllä. Miehet ovat raakoja.
ALBERTA. Oi, jospa minä olisin Marnan sijassa! Minä kyllä voittaisin
tämän asian; vaan Marna —?
HELENA. Marna ei voi sitä koskaan voittaa.
ARVIK. Minäkin pelkään, että hänen on vaikea sitä voittaa.
ALBERTA. Tietysti. (Nousee). Mutta kuinka hän saattoikaan...? Ei, ei
huolita alkaa taas uudestaan!
HELENA. Hän oli niin kaunis. Ja niin iloinen. Ja niin ihmeen rakastunut.
ALBERTA. Ja Marna tahtoi mennä naimisiin.
ARVIK. Sepä se! Hän tahtoi mennä naimisiin.
ALBERTA. Hän halusi olla itsenäinen, Marna. Hän luuli, että hän...
(kauhistuneena). Mutta äiti, mitä tämä on?
ROUVA ARVIK (tulee ulos vasemmanpuolisesta ovesta ja astuu verandalle).
Alberta!
ALBERTA (niinkuin ennenkin). Niin, mitä on tapahtunut?!
ROUVA ARVIK. Sanoinhan minä sinulle, lapsi! Täti oli telefonissa ja
ilmoitti, että hänen täytyi varoittaa poliisia; hän pelkäsi häntä.
ALBERTA (huudahtaa heikosti).
ARVIK. Ketä?
ROUVA ARVIK (astuu alas). Karl Tonningia. Hän ampui revolverilla.
Huoneessa ja käytävässä. Kaikki talon asukkaat hyökkäsivät paikalle.
Silloin hän läksi karkuun.
ARVIK. Tännekö —?
ROUVA ARVIK (joka nyt on toisten luona). Vasta myöhemmin täti tuli
ajatelleeksi, että ehkäpä täällä oli jotakin tapahtunut, ja että hän
tahtoi tulla tänne. Silloin hän varoitti poliisia. Ja nyt hän ilmoitti,
että hänet todellakin oli nähty täälläpäin.
ARVIK (joka seisoo peremmällä kuin toiset, katsoo vaistomaisesti
taakseen ja huutaa). Tuolla hän on! (Hän kiirehtii oikealle ja ulos).
ALBERTA. HELENA (huutavat molemmat ja hyökkäävät toistensa luo).
ROUVA ARVIK (pistää oikean kätensä taskuunsa). Älkää pelätkö, lapset!
Minä otin revolverin mukaan...
ALBERTA. HELENA (kauhuissaan keskeyttävät hänet). Mutta äiti —!
ROUVA ARVIK. Kun vastikään kuulin, että täällä oli murtauduttu sisään,
niin latasin sen.
ARVIK (palaa). Ei, — en minä nähnyt ketään. Sepä oli ihmeellistä; sillä
minusta tuntui aivan selvään... Mutta mitä on tapahtunut? Aiotaanko
täällä ampua revolverilla?
ROUVA ARVIK. Niin, minulla on revolverini mukana.
ARVIK. Kas vaan! Kas vaan! — Sitähän minä olen sanonut, että se
joka haluaa tulla tähän perheeseen, hän saa kokea monta yllätystä.
Esimerkiksi sen, että hän tulee ammutuksi. Mitä on tapahtunut?
ROUVA ARVIK. Ei mitään.
ARVIK. Hm. Revolveri ei tavallisesti laukea itsestään. Jotakin on
varmaan jo aikaisemmin tapahtunut. — Jokin alkusoitto?
ROUVA ARVIK. Ei, ei. — Mitäpä täällä olisi tapahtunut?
ARVIK. Enhän minä tiedä. Minähän olen kaiken ulkopuolella. Mutta jos
tyttärien naittamispuuhaa jatkuu yhä edelleen, niin minä laitatan
itselleni huoneen katolle. Täällä alhaalla en ole enää turvassa.
ROUVA ARVIK. Onhan niitä vanhempia, jotka ovat siksi itsekkäitä.
ARVIK. Suoraan sanoen: — etkö sinäkin jo arvele, että tätä vähitellen
voi riittää?
ROUVA ARVIK. Oi, kuinka se on sinun tapaistasi! Heti kun joku ikävyys
sattuu tielle, olet sinä valmis karkaamaan.
ARVIK. Minä myönnän, että mielelläni haluaisin rauhaa. Ja myöskin
hiukan hauskuutta. Enhän minä koskaan kotiin tullessani voi tietää,
mitä sillä välin täällä on tapahtunut. Onko koko liuta matka-arkkuja
minua vastassa, siksi että naitu tyttäremme on palannut kotiin, — vai
saanko revolverikuulan päähäni toisen tyttäremme sulhaselta...
ALBERTA. Hän ei ole minun sulhaseni!
ARVIK. Sitä pahempi! Jos nekin, jotka kosivat sinua, alkavat meitä
ampua, niin täytyypä minun sanoa, että se on aivan uusi ja varsin
vaarallinen kosimistapa. Siksi, niinkuin jo sanoin, minä asetun
mielemmin katolle asumaan. Tai muutan mäelle.
ALBERTA. HELENA (nauravat).
ARVIK. Niin, te nauratte, te; mutta... Kas, tuli ja leimaus, tuossa
hän on taaskin! (Kiiruhtaa nopeasti oikealle. Nyt toisetkin hyökkäävät
jäljessä, rouva Arvik oikea käsi taskussa. Arvik poistuu; toiset jäävät
paikoilleen).
HELENA (hetken kuluttua). Ei siellä ole ketään.
ALBERTA (helpoituksella). Ei ketään! (He palaavat taas takaisin).
HELENA. Mikä isää vaivaa?
ROUVA ARVIK. Hän kiihottaa itseään omilla puheillaan. Se ei tapahdu
ensi kertaa.
HELENA. Mutta onhan se hiukan omituista. Isä, joka on niin järkevä.
ARVIK (palaa jälleen). Joko minä olen tullut hulluksi — eikä se
olisikaan niin kummaa — tai myöskin?... Tai siellä on joku!
ROUVA ARVIK. Tarkoitatko joku näkymätön?
HELENA. Kummitus?
ARVIK. En minä usko kummituksiin.
ROUVA ARVIK. Mutta miksi sinun pitää nähdä jotakin, jota me muut emme
näe?
ARVIK. Minä näen paljon sellaista, mitä te ette näe.
ROUVA ARVIK. Miksi sinä et sitten kerro sitä meille?
ARVIK. Siksi ettei minun puheihini panna mitään huomiota.
ROUVA ARVIK. Väitätkö sinä nyt sitä taaskin! (Juhlallisesti). Minä
sanon sinulle, — minä sanon sinulle, Vilhelm, ja kaikki ovat samaa
mieltä kuin minäkin: tässä talossa otetaan aina sinun toivomuksesi
huomioon. Kaikissa asioissa!
ALBERTA. HELENA. Kaikissa asioissa!
ARVIK. Minun toivomukseniko?!
ALBERTA. HELENA. Juuri sinun.
MARNA (avaa ikkunan). Aivan aina!
ROUVA ARVIK. Me emme tee mitään ottamatta sinun toivomuksiasi huomioon.
KAIKKI KOLME. Emme yhtään mitään!
ALBERTA. Ja mitä kaikkea me sinun tähtesi olemme tekemättä!
KAIKKI NELJÄ. O—o!
ARVIK. Ei, — ei, tämä on minulle selitettävä. (Käy istumaan). Sen
hauskempaa en vielä koskaan ole kuullut. Siis! Aloita sinä, Helena!
HELENA. No niin! Minä alan kaikkein vähäpätöisimmästä asiasta. Meillä
muilla on sama maku kuin äidillä. Me pidämme esim. niin tavattoman
paljon hyvistä liemiruuista. Makeasta sopasta, lihaliemestä,
kalasopasta, vihannessopasta...
ARVIK (keskeyttää). Ah tuollaista sotkua! Siinä ei ole ravintoa
nimeksikään!
HELENA. Sen johdosta ei meidän pöytäämme koskaan tuoda soppaa. Emmekö
me ota sinun toivomuksiasi huomioon?
ARVIK. Kaipaatteko te todellakin sellaista kuin makeaa soppaa?
HELENA. Emme! Sillä me syömme sitä kyökissä. Väen kanssa.
ROUVA ARVIK. Minäpä mainitsen vielä pienen esimerkin. Aivan viime
päiviltä. Kun Karstensilla murtauduttiin sisään, aivan naapuritalossa,
tahdoin minä koettaa revolveriani. Mutta sinä et pidä siitä. Siksi ei
minun mieleeni edes juolahtanutkaan, että ampuisin sinun kuultesi. Minä
pidin varani, kun sinä olit poissa.
ARVIK. Niin, kun minä olin metsässä. Luuletko sinä, ettei sinne kuulu
laukausta?
ROUVA ARVIK. Kuulitko sinä?
HELENA. Ja sinä et pidä makeisista etkä sokerileivoksista...
ARVIK. Niillähän vain pilaa hampaansa.
HELENA. Meillä on kaikilla erinomaiset hampaat.
ROUVA ARVIK. Niistä minä olen pitänyt huolta.
HELENA. Me hankimme makeisia kaupungista; me syömme silloin, kun sinä
et näe. Tahdotko sinäkin —?
ALBERTA (tulee). Sinä et tahdo, että me pitäisimme tanssijaisia.
ARVIK. Nyt sitä vasta alkaa tulla!
ALBERTA. Sinun mielestäsi ei tanssijaisissa saisi olla muuta kuin ani
harvoja pareja.
ARVIK. Eihän ne muunlaiset olekkaan tanssijaisia.
ALBERTA. Mutta me emme voi olla pitämättä suuria tanssijaisia.
Olemmehan me kutsutut kaikkien muidenkin luo.
ARVIK. Mitä te siis teette?
ALBERTA. Me käytämme hyväksemme sitä aikaa, jolloin sinä olet poissa.
Maanviljelyskokouksessa, metsäkomiteassa tai muussa sellaisessa.
ARVIK. Entäs sitten —?
ALBERTA. Silloin me tilaamme laivan vieraita varten ja soittokunnan
kaupungista. Sitten me panemme toimeen suuret, suuret tanssijaiset. Ja
ilotulituksen yöllä vuonolla! Me pidämme niin ihmeellisen hauskaa!
ARVIK. Sen kyllä uskon! — Ja tälläkö tavalla te otatte minun
toivomukseni huomioon?! Se on aivan uusi tapa. Sitä kannattaa muillekin
suositella.
ROUVA ARVIK. Mehän koetamme olla häiritsemättä sinua. Toimimatta
vastoin sinun tahtoasi.
ARVIK. Vaan sen sijaan te toimitte salassa?
ROUVA ARVIK. Noin viattomia asioita! Me toimimme parhaan kykymme
mukaan. Eikä se maksa sinulle äyriäkään.
ARVIK. Se vielä puuttuisi! Kummallista, ettei kukaan ole kertonut
minulle mitään? Ei naapurit, ei sukulaiset eikä ystävät?...
Ihmeellistä todellakin.
ROUVA ARVIK. Siitä yksinkertaisesta syystä, että kaikki pitävät meidän
puoltamme. Kaikkein mielestä sinä vaadit mahdottomuuksia.
HELENA. Me, isä, otamme huomioon kaikki sinun mahdottomat vaatimuksesi.
Eikö se ole kauniisti tehty?
ARVIK. Sinun ei ole hyvä seurustella Alvilden kanssa! Millainen
veitikka sinusta on tullut! — — Eikö sinulla ole mitään muuta
sanottavaa, Alberta?
ALBERTA. On, vaikka kuinka —?! Melkein joka päivä on jotakin tekeillä.
Me olemme niin tottuneet siihen, ettemme enää osaa pitää lukuakaan. Se
on aivan totta, jos me nyt kerran puhumme suoraan. Mutta me kärsimme
siitä.
ARVIK. Todellako? Teidän kärsimyksenne näyttää esiintyvän varsin
hauskoissa muodoissa.
ALBERTA. Vaan ajatteleppas, mistä kaikesta meidän täytyy kieltäytyä,
isä?!
ARVIK. Kieltäytyä—? Teidänkö?
ALBERTA. Kun sinua ei saa mihinkään mukaan.
ARVIK. Esimerkiksi?
ALBERTA. Matkustamaan! Emmehän me pääse koskaan minnekään.
ARVIK. Olettehan te matkustaneet!
ALBERTA. HELENA. Yhden ainoan kerran!
ALBERTA. Ainoastaan Kööpenhaminaan asti!
ARVIK. Olihan meidän tarkoituksemme matkustaa kauemmaksikin.
ALBERTA. Tarkoitus kyllä! Tarkoitus matkusti pitemmälle. Mutta me
jäimme Kööpenhaminaan.
ARVIK. Ja näitte Thorwaldsenin museon, apinat ja pyökkimetsän ja vanhan
Rosenborgin linnan...
ALBERTA (keskeyttäen). Emmehän me saaneet sinua juuri minnekään mukaan!
Yhden ainoan kerran sinä olit teatterissa.
ARVIK. Katselemassa säärien sätkyttelemistä!
HELENA. Emmehän me koskaan olleet nähneet balettia!
ALBERTA. Emmekä koskaan pääse minnekään!
ARVIK. Seis! — Tahdotko tulla Lontooseen?
ALBERTA. Minäkö? Milloin?
ARVIK. Heti paikalla! Esim. huomenna?
ALBERTA. Kenenkä kanssa? sinunko?
ARVIK. Minun kanssani. Ja hauskassa seurassa. Tahdotko —?
ALBERTA. Tarkoitatko täyttä totta?
ARVIK. Aina te kysytte, tarkoitanko minä täyttä totta.
ALBERTA. Niin, sillä ei kukaan tiedä, milloin sinä lasket leikkiä ja
milloin puhut täyttä totta.
ARVIK. Te salaatte minulta niin paljon. Kai minäkin joskus saan salata
teiltä jotakin? Vai mitä?
ALBERTA. Aiotko todellakin matkustaa? Ethän sinä koskaan matkusta. —
Ei, sinä lasket vain leikkiä!
ARVIK. Luuletko niin? Voisinhan minäkin haluta jotakin, mistä teillä
muilla ei ole tietoa? Tehdä jotakin salassa?
ROUVA ARVIK. Loruja, Vilhelm! Me emme usko sanaakaan sinun puheistasi.
KAIKKI KOLME. E-e-i!
ARVIK. Vai niin? No, se riippuu siitä —. (Katsoo ylös). Mutta sinä,
Marna? — Etkö sinäkin tahdo olla mukana? — Eikö sinulla ole mitään
sanottavaa?
MARNA. Minullako? Kyllä, hyvinkin tärkeää! Sinun mielestäsi me emme
koskaan voi olla kyllin huonosti puettuina.
KAIKKI KOLME. Älähän Marna!!!
MARNA. Ei, nyt on kaikki sanottava!
ARVIK (tarkkaavaisesti). Mitä sinä tarkoitat?
ROUVA ARVIK. Ei mitään! Se ei koske sinuun. Kyllä tämä nyt saa riittää!
MARNA. Isää se juuri koskeekin.
ARVIK. Olkaa vaiti ja antakaa Marnan —! Mistä on kysymys?
MARNA. Ottaen sinun toivomuksesi huomioon me kävimme kaikki täällä
puettuina kuin moukat. Etenkin äiti. Niin, sellaisena äiti käy
vieläkin. Täyttääksensä sinun toiveesi. Ja oikeastaan me muutkin.
ARVIK (rouva Arvikille). Eivätkö lapset ole kyllin somat?
MARNA. Sitä sinä et enää yhtään ymmärrä. Sinusta on tullut talonpoika,
isä. Mutta sellaisina me tietysti emme voineet esiintyä kaupungissa.
Nimittäin kun olimme siellä yksin tai äidin kanssa. Ja siellähän me
melkein aina olimmekin. Silloin me saimme äidin suostumaan...
ROUVA ARVIK. Mitä varten sinä nyt vedät tämän esille —?
ARVIK. Sh! — Te saitte äidin suostumaan —?
MARNA. Että säilytimme paremmat pukumme tädin luona. Kävelypuvut,
juhlapuvut...
ARVIK. Tämä on nyt sentään liikaa! Tästä minä en ole kuullut
hiiskaustakaan!
MARNA. Ei, siksi ettei kukaan muu sitä tiedä, paitsi me itse. Ja täti.
ARVIK. Tiesinhän minä, että olin kaiken ulkopuolella. Mutta siihen
määrään —! (Rouva Arvikille). Ettäs sinäkin pidit yhtä heidän kanssaan!
ROUVA ARVIK. Mitä minä saatoin tehdä? Meidän täytyi auttaa itseämme
niin hyvin kuin suinkin. Me emme voi seurata kaikkia sinun oikkujasi.
Meidän täytyy pukeutua samalla tavalla kuin muutkin meidän asemassamme.
Ja oman aistimme mukaan. Voiko se todellakin loukata sinua, kun se ei
maksa sinulle mitään?
ARVIK. Aina sinä vedät sitä virttä, ettei se maksa minulle mitään. Se
on vielä uusi loukkaus. Mutta siitä tässä ei nyt olekkaan kysymys.
ROUVA ARVIK. Mistä sitten?
ARVIK (katselee heitä). Jollette te sitä itse ymmärrä, — niin en
minäkään huoli sitä sanoa.
ROUVA ARVIK. Sano pois vaan! Koska tässä kerran tehdään tiliä, niin
sano pois vaan!
MARNA. Mutta älä syytä yksin äitiä! Me olemme täysikasvuisia, me
toisetkin.
ALBERTA. Onko se todellakin niin kovin vaarallista että äiti elää
hiukan meidänkin kanssamme? Ethän sinä sitä kuitenkaan tee!
ARVIK (katselee häntä).
ROUVA ARVIK. Ei se minulle ole niinkään helppoa. Täytyyhän minun ottaa
lastenkin toivomukset huomioon.
ARVIK. Lastenko vuoksi sinä...? Ei, sehän voi olla aivan yhdentekevää!
KAIKKI. Ei, sano nyt vaan suoraan!
ROUVA ARVIK. Mitä se on? — Vilhelm?
ARVIK (epäröityään hiukan). Lastenko vuoksi sinä - muutit pois minun
luotani?
ROUVA ARVIK. Muutin pois? Minäkö?!
ARVIK. Kun Marna meni naimisiin. — — Ethän sinä edes ymmärrä mitä minä
tarkoitan?!
ROUVA ARVIK. Ah — sitäkö? Että minä annoin muuttaa vuoteeni Marnan
huoneeseen! Toisten viereen. He pyysivät niin hartaasti, ja minä
luulin... (lyö kätensä yhteen).
HELENA. No mutta isä?! Valitatko sinä sitäkin?
ALBERTA. Sehän tapahtui vaan siksi, että saisit nukkua rauhassa
aamuisin! Ja jotta olisi mukavampi. — Mutta isä —!
HELENA. Sinä tahdot nukkua aamuisin. Ja äidin täytyy nousta varhain
ehtiäkseen ensimäisellä laivalla kaupunkiin. Liikeasioittensa vuoksi.
ALBERTA. Nythän sinä saat nukkua rauhassa. Sinulla on koko kerros
hallussasi. Paitsi vierashuoneet.
HELENA. Äidin pukuhuoneen sinä sait; kylpyhuoneen, makuukamarikin on
nyt yksin sinun.
ALBERTA. Sen sijaan äiti ja me asumme yhdessä. Ahdasta meillä on, sen
voin vakuuttaa. Me olemme aina toistemme jaloissa. Mutta hauskaa se
sittenkin on.
MARNA. Isä! Sinähän aina valitit, että äiti kuorsaa.
ARVIK. Sitä minä en ole tehnyt! — Niin, yhden ainoan kerran, kun en
saanut nukkua...
ALBERTA. HELENA. MARNA. No mutta —!!
ARVIK (kiivaasti). Te käsitätte kaikki niin sananmukaisesti. Kaikkea
sitä mitä sanoa tokaisen, kun te pakoitatte minut niin varhain
aamupuurollenne...
ALBERTA. Ja me, jotka juuri iloitsimme sinun puolestasi, kun saimme
äidin suostumaan siihen.
HELENA. Sinä osoitat todellakin kovin suurta kiittämättömyyttä äitiä
kohtaan.
MARNA. Niin, sitä minäkin arvelen.
ROUVA ARVIK. Se loukkasi minua. Sen myönnän. Mitenkä se on mahdollista,
että me niin pitkän yhdyselämän jälkeen emme ymmärrä toisiamme, Vilhelm?
ARVIK. Siinäpä se juuri onkin.
(Hän menee rouva Arvikin ohi katsellen häntä. Sitten toistenkin ohi
katsellen heitäkin. Sitten hän poistuu hitaasti vasemmalle).
ALBERTA. Lähdetkö sinä —? No mutta isä —?
(Helena, Arvik poistuu näkyvistä).