HELENA. Silloin oli Alvilde mukana.
HALL. Ei aina. Ei lainkaan aina. Sinä seurasit mielelläsi minun
mukanani kävelyretkille...
HELENA. Keskustellaksemme siitä, mitä rippikoulussa olimme lukeneet.
HALL. Puhuimme me muustakin.
HELENA. Minä muistan joka ainoan sinun sanasi.
HALL. Muistatko myös sitä, mitä tänne tultuani olen puhunut?
HELENA. Kyllä minä luulisin.
HALL. Myös sitä, mitä en ole sanonut?
HELENA. En ymmärrä mitä tarkoitat?
HALL. Kaikkea sitä, mitä sinä et ole sanonut, muistan minä kaikkein
parhaiten.
HELENA (katselee ympärilleen).
HALL. Mikäs nyt?
HELENA. Olin kuulevinani jotakin.
HALL. Sinä kuulit varmaan vain oman äänesi. Niitä sanoja, joita et ole
sanonut?
HELENA. Ei, setä —!
HALL. Ne minä olen kuullut. Aina tuon kesäyön jälkeen Norlannissa. Kai
sinäkin sen muistat?
HELENA. Lintuvuorellako?
HALL. Niin, lintuvuorella! Katsos! Me ihailimme yhdessä
keskiyönaurinkoa. Taivas loimusi, vuoret liekehtivät; entäs meri? Meri
lepäsi aivan synkkänä edessämme.
HELENA (innokkaasti). Älä unohda tuoksuavaa ilmaa ympärillämme.
Kanervat ne siellä tuoksuivat. Se oli niin voimakasta, että se kokonaan
tukehdutti kaiken muun. Tuon kaukaisen ja suuren; mutta kylmän. Niin
hirveän kylmän! Mutta kanerva, se oli tuore ja raitis ja nuori, ja se
piiritti meidät joka taholta.
HALL. Sinä taitoit kanervanoksan ja kiinnitit sen napinreikääni.
HELENA. Niin.
HALL. Mutta samassa me säikähdimme. Sillä jotakin tapahtui.
HELENA. Niin, vene laski lintuvuoren rantaan! Siitäpä vasta syntyi
elämää!
HALL. Kaikki oli ollut niin hiljaista. Niin, aivan kuin elämä olisi
vajonnut iankaikkisuuteen. Mutta äkkiä elämä heräsi! Sadan tuhannen
linnun äänet kajahtivat yhtä aikaa.
HELENA. Koko ilma oli täynnä siipiä ja huutoa.
HALL. Silloin me näimme sen, mikä oli uinunut hiljaisuudessa. Muistatko
mihin minä sitä vertasin? Kyllä sinä näyt muistavan, Helena. Ja silloin
minä kuulin sinun ajatuksesi Vaikka en ollut kuulevinani.
HELENA (on vaiti).
HALL. Minä luulin, ettei minulla ollut lupa kuulla. Mutta kun tulin
tänne, ja sinä sanoit aivan samaa minulle täälläkin — ilman sanoja,
aina vain ilman sanoja! '—, silloin en voinut sitä enää vastustaa. Sitä
oli niin ihmeen suloista kuulla...
HELENA. Ei, setä! Älä huoli!
HALL. Helena!
HELENA. Ei, ei!
HALL (katselee häntä, käy sitten istumaan penkille sen äärimmäiselle
reunalle vasemmalle ja nojaa oikean kätensä pöytään). Tänään on kaunis
ilma.
HELENA (on vaiti).
HALL. Käy sinäkin istumaan!
HELENA (epäröi).
HALL (katselee häntä).
HELENA (lähestyy, mutta käy istumaan aivan penkin päähän oikealle).
HALL. Mikä vahinko, ettei penkki ole sen pitempi!
HELENA (hymyilee ja siirtyy lähemmäksi).
HALL (kumartuu hänen puoleensa). Minä olen puhunut isäsi kanssa tänään,
kaksikin kertaa. Minä tulen suoraan hänen luotaan. Saanko luvan sanoa
sinulle mitä hän sanoi?
HELENA (nousee). Älä huoli.
HALL. Nyt sinä myönnät hänen olleen oikeassa, Helena. Ja se on minulle
raskasta.
HELENA. Mitä isä sanoi?
HALL. Pelkäätkö sinä?
HELENA. Pelkään. Sillä isä voi sanoa niin kovin paljon.
HALL. Sitä hän voikin. Mutta se, minkä hän nyt sanoi, on kaikkein
vaikeinta minulle.
HELENA (käy istumaan). Sano, setä!
HALL. Hän sanoi: tyttö on liian nuori.
HELENA (on ääneti hetken aikaa ennenkuin puhuu). Sanoiko hän niin? — —
Mitä sinä siihen vastasit?
HALL. Minä sanoin, etten uskonut sitä. Mutta nyt minä uskon.
HELENA. Oikeinko todella, setä?
HALL. Etkö ymmärrä, Helena, että nyt minä pelkään enemmän kuin sinä?
HELENA. Pelkäätkö sinä?
HALL. Ei koskaan saa ottaa mitään etukäteen. Ja sitä minä olen tehnyt.
HELENA. Mitä sinä tarkoitat? Etukäteen — —?
HALL. Minä pidin sinusta niin paljon, että sinä olit kaikessa aina
mukana. En voi enää tulla toimeen ilman sinua. Ja siihen minä olen itse
syypää. Minä olin niin varma ja annoin asian mennä vain menojaan. Minä
huomasin kyllä sinun arkuutesi. Mutta minä luulin sitä nuoren tytön
ihastukseksi. Nuoret tytöt usein käyttäytyvät sillä tavalla.
HELENA. Setä!
HALL. Minä olin niin ihmeen onnellinen, Helena! Niin ylpeän onnellinen,
etten lainkaan huomannut, että sinä olit liian nuori.
HELENA. Silloin sinä näit aivan oikein. Sillä minä en ole laisinkaan
liian nuori. Kuinka tyhmää, että isä sanoo jotakin sellaista.
HALL. Mitä tämä sitten merkitsee? Miksi sinä pelkäät?
HELENA. En minä yhtään pelkää! En minä yleensä ole mikään pelkuri.
Kysy, niin saat kuulla!
HALL. Mutta sanohan, mitä tämä merkitsee? Et tiedä, kuinka sinä
peloitit minua.
HELENA. Katsoppas... se on niin kauhean noloa. (Purskahtaa itkuun).
HALL. Noloa, että aivan nuori tyttö...
HELENA. Niin, niin!
HALL. Noloa toistenko vuoksi?
HELENA. Niin, niin!
HALL. Ovatko he kiusanneet sinua?
HELENA. Oi —! Joka päivä!
HALL. Kuinka he sen keksivät?
HELENA. Minä en voinut sitä salata. Minä olen pitänyt sinusta aina
lapsesta saakka. Siitä saakka kuin olit täällä käymässä. Siksihän minä
tahdoin päästä sinun luoksesi rippikouluunkin. Siksi... Ei, en minä
voi selittää kaikkea. Mutta minä olisin joka hetki voinut lentää sinun
kaulaasi, — etkö ole tuntenut sitä?
HALL (siirtyy lähemmäksi). Kyllä! Mutta siksi minä niin pelästyinkin...
HELENA. Niin, sillä tämmöinen pieni tyhmä tyttö kuin minä — ja sinä,
— sinähän olet niin paljoa vanhempi ja niin viisas ja kaikki ihmiset
panevat sinuun niin paljon arvoa ja... niin, se oli niin noloa, niin
noloa, niin noloa. (Hän polkee jalkaansa ja peittää kasvonsa).
HALL. Ha, ha, haa! (Hall riistää hänet ylös penkiltä ja syleilee häntä
lämpimästi, sydämellisesti).
HELENA (riistäytyy irti). Hyvä jumala, jos joku näkisi, setä! Ehkä he
ovat jo tulleet takaisin!
HALL. Sinun täytyy voittaa se!
HELENA. Jospa minä vain voisin!
HALL. Muuten minä luulen, että olet liian nuori.
HELENA. Sanokoon sitä kuka hyvänsä! (Heittäytyy hänen kaulaansa).