ROUVA ARVIK (kuuluu heti ulkoa vasemmalta). Hyvästi, pikkutytöt! Kiitos
seurasta!
USEITA (ulkopuolella). Hyvästi!
ROUVA ARVIK (hetken kuluttua vasemmalta kori, shaali, laukku kädessä).
Maria!
MARIA (tulee vasemmalta).
ROUVA ARVIK. Tässä on! Kutsu minua, kun olet päässyt niin pitkälle,
niin tulen sinua auttamaan. (Antaa hänelle korin). Laske tuo
kirjoituspöydälleni! (Antaa hänelle salkun). Ota tuokin! (Antaa hänelle
shaalin).
MARIA (menee sisään vasemmalle).
ROUVA ARVIK (astuu edes-takaisin, katsoo ylös oikealle. Sitten
hän huutaa). Alberta! — — Alberta! Oletko siellä? ikkuna avautuu
yläkerroksessa oikealla.
ALBERTA (ikkunassa). Täällä olen!
ROUVA ARVIK. Oi, tule alas! (Ikkuna sulkeutuu. Astuu edes-takaisin).
ALBERTA (tulee).
ROUVA ARVIK. Millä tavalla sinä käyttäydyt?
ALBERTA. Minäkö?
ROUVA ARVIK. Älä tekeydy viattomaksi. Se sinulle kaikkein vähimmin
soveltuu!
Minä toin hänet mukanani kaupungista. Hän näet ei voi kestää tätä
epävarmuutta. Hän ei voi nukkua eikä syödä. Täti oli oikein huolissaan
hänen tähtensä. Minä puhuin hänen kanssansa niin hyvin kuin saatoin,
lupasin auttaa häntä parhaalla tavalla. Ja pyysin häntä mukaani tänne.
Mutta tuskinpa näit meidät yhdessä laivalla, niin aloit nauraa ja
kiemailla tuon nuoren valkopukuisen keikarin kanssa, — enhän edes
tiedä, kuka hän on.
ALBERTA. Kiemailla? — Sitä minä en koskaan ole tehnyt.
ROUVA ARVIK. Niin, sano sitä millä nimellä tahdot. Sinä käyttäydyit
aivan sietämättömästi'. Sinä teit sen vain ärsyttääksesi Karl
Tonningia. Huomasitko miltä hän näytti?
ALBERTA. Kyllä minä näin.
ROUVA ARVIK. Varo itseäsi, Alberta!
ALBERTA. Juuri sitä minä en halua!
ROUVA ARVIK. Sinä teit sen vain siksi, että isä kertoi noista kahdesta
malaijilaisesta merimiehestä, jotka Karl oli ampunut.
ALBERTA. Paljon mahdollista.
Minähän en saa puhua edes paria sanaa jonkun muun miehen kanssa, tuskin
jonkun naisenkaan kanssa näkemättä kahta silmää, jotka tähtäytyvät
minuun aivan kuin revolverinpiiput! Se on orjuutta! Suoraan sanoen
orjuutta.
Minä en ole hänen omaisuuttaan. Enkä minä tahdo siksi tullakkaan.
ROUVA ARVIK. Mutta sinä tahdot sittenkin antautua miehesi valtaan?
Yksin hänelle?
ALBERTA. Niin kauan kuin minua miellyttää. Ja niinkuin itse tahdon. En
minä omista häntä. Eikä hän minua.
Jos rakastun johonkin muuhun...
ROUVA ARVIK. Sitä sinä et koskaan tee! Sinä et ole sellainen.
ALBERTA. Mutta jos sittenkin rakastun, mitä oikeutta hänellä silloin
on ampua minua? Niinkuin noita merimiehiä. He eivät tahtoneet totella
häntä.
ROUVA ARVIK. Se oli itsepuolustusta.
ALBERTA. Hän on itse sanonut minulle, että hän on pienestä saakka
tottunut revolveria käyttämään. Vapaahetkinään hän ampuu pilkkaan.
ROUVA ARVIK. Osta sinäkin revolveri! Opi ampumaan; sitä minä olen
tehnyt. Se on hauskaa.
ALBERTA (nauraa). Olisipa se hauska avioliitto!
ROUVA ARVIK (voimakkaasti). Niin, ja saada tulista rakkautta!
ALBERTA. Henkensäkö uhalla?
ROUVA ARVIK. Pelkäätkö sinä?
ALBERTA. Sitä en usko.
ROUVA ARVIK. Minä tahtoisin saada miehen, joka olisi niin hurjasti
rakastunut minuun, ettei hän antaisi kenenkään muun katsellakaan
minua, Alberta! Kun ensinkin voittaisi sellaisen rakkauden ja sitten
kesyttäisi häntä!
ALBERTA (huomaavaisesti). Kesyttäisi häntä —?
ROUVA ARVIK. Niin, kesyttäisi häntä! Karl ei ole koskaan kohdannut
vastustusta, jota hän ei olisi voittanut. Ja tuo hallitsemishalu on nyt
tunkeutunut hänen rakkauteensakin.
Siitä sinun pitää vieroittaa hänet. Sillä ei ole ainoatakaan miestä,
jonka viisas, kaunis nainen ei saisi polvilleen. Jos hän vain itse
tahtoo. Niin, polvilleen, jotta hänen täytyy kerjätä, kerjätä! —
ALBERTA. Kuulehan äiti —!
ROUVA ARVIK. Ei, kuuntele nyt minua!
Täällä te vain leikittelette ja olette ikävissänne, kun ette voi
käyttää kaikkea voimaanne. Menette kihloihin milloin yhden, milloin
toisen kanssa, vieläpä kolmannenkin. Te elätte keskellä juoruja ja
joutavuutta...