Toukokuun 17 päivänä 1837 jätti Runeberg perheineen Helsingin. Päivä
oli kirkas ja keväinen, mutta keli vielä sangen huono. Viimeisellä
kestikievarivälillä väsyi hevonen. Runeberg astui silloin alas
rattailta ja käveli lopputien hevosen rinnalla. Oli jo keskiyö käsissä,
kun saavuttiin Porvooseen.
Seuraavana päivänä vuokrasi Runeberg itselleen kesäasunnon maalla, noin
kolmen kilometrin päässä kaupungista, kauniilla paikalla, ja sinne
muutti heti rouva Runeberg ja lapset. "Lehtorin" pidättivät uudet
virkatoimet kaupungissa. Hän ryhtyi opettamaan jo tulonsa jälkeisenä
päivänä ja seuraavana keskiviikkona istui hän jo vakinaisena jäsenenä
konsistoorin kokouksessa.
Kesäkuun puolivälissä alkoi kymnaasissa kesäloma, jolloin Runeberg
muutti perheensä luo, käydäkseen kaupungissa ainoastaan keskiviikkoisin
konsistoorin kokouksissa.
Kesä tuli lämmin ja herttainen, talon likeisyydessä oli sekä järvi
että useita lampia, joten vesilintuja ja kaloja löytyi runsaasti.
Kylän suutarin, Jonas Söderholmin, joka perinpohjaisesti tunsi
luodot ja kaislikot ja kalojen kutupaikat, sai Runeberg uskolliseksi
kalastustoverikseen. Jonas oli luonteeltaan hiukan ärtyisä ja
epäluuloinen sekä sangen taikauskoinen: hän oli esim. varma siitä että
heidän järvissään löytyi sekä vedenneitoja että peikkoja ja haltioita.
Alussa kertoi hän Runebergille tuntevansa miehen nimeltä Lintu-Kalle,
jonka luoti tapaa linnun niin ja niin pitkän matkan päästä, mutta
kun Runeberg kerran ampui linnun lennosta ja se putosi maahan juuri
Jonaksen eteen, niin hämmästyi hän suuresti lehtorin taitoa ja alkoi
senjälkeen kertoa lehtorista mitä merkillisimpiä juttuja. Mutta ei
sietänyt Jonas leikkiä ja Runeberg taas piti pienestä pilanteosta.
Tuontuostakin suuttui Jonas ja ilmoitti silloin, että "mies hän on
hänkin, vaikkei olekaan yhtä oppinut kuin lehtori."
Usein oli kesäisillä kalaretkillä mukana eräs nuori ylioppilas,
jonka Runeberg tavallisesti, retken päätyttyä, kutsui kotiinsa teetä
juomaan. Myöhään iltaan istuttiin silloin keskustelemassa kirjallisista
kysymyksistä, joihin rouva Runebergkin innokkaasti otti osaa, tai
luettiin jotakin ääneen. Virkistynein voimin palasivat Runebergilaiset
syksyllä Porvooseen.
Porvoo oli siihen aikaan koko lailla rappiotilassa. Siellä oli kyllä
noin kymmenen vuotta sitte ollut sekä varakas että etevä kauppiassääty,
joka johti kaupungin asioita, mutta muutamien vararikkojen kautta
oli sen täytynyt luopua sekä varallisuudestaan että johtavasta
asemastaan. Kuvaavaa oloille on, että kaupungin vanhimpien neuvoston
puheenjohtajana oli mies, muuan kauppias, jolla ei ollut sivistystä
eikä luonnonlahjoja, ei edes varallisuutta; sanalla sanoen: ei
mitään, joka olisi oikeuttanut häntä olemaan luottamustoimessa,
kaupunkihallinnon päänä ja pylväänä. Hänen sivistyskantaansa kuvaa
muuan hänen tapansa. Hän ei pessyt kasvojaan kuten ihmiset tavallisesti
sen tekevät: hän otti suunsa vettä täyteen, astui puotinsa portaille,
päästi vähitellen vettä käsiinsä ja pesi sillä silmiään.
Huonossa huudossa, ja syystä, oli kymnaasikin, johon Runeberg tuli
lehtoriksi. Löyhäksi oli päästetty kurinpito ja järjestyksestä jätetty
jälelle vain varjo. Oppilaat saattoivat koska tahtoivat jäädä pois
tunnilta ja tutkintonsa saivat he niinikään suorittaa koska halutti.
Toiset saattoivat suoriutua oppikurssistaan kuudessa vuodessa, vieläpä
lyhyemmässäkin ajassa, toiset viipyivät koulussa vaikkapa seitsemänkin
vuotta. Väkijuomien nauttimista ja juopumusta ei pidetty minäkään.
Tappelut merimiesten ja kisällien kanssa kuuluivat päiväjärjestykseen.
Jos oppilas teki itsensä syypääksi hiukankin suurempaan laiminlyöntiin
tai rikokseen, niin ei asianomainen opettaja voinut määrätä hänelle
rangaistusta, vaan piti asia jättää ensin opettajakunnan ja sitte
tuomiokapitulin ja piispan ratkaistavaksi. Opettajakunnassa syntyi
heti erimielisyyksiä: vanhemmat opettajat, jotka olivat tottuneet
kurinpidon löyhyyteen, pitivät mukavimpana päästää syyllisen niin
vähällä kuin suinkin; nuoremmat taas vaativat, sekä koulun maineen että
itse oppilaiden velvollisuudentunnon takia ankarampaa rangaistusta.
Pitkien keskustelujen, väittelyjen ja rettelöiden perästä ehti asia
joutua puoleksi unohduksiin ja tuomiokapitulin päätös tuli tavallisesti
vanhempien opettajien mielen mukainen. Rehtoriksi valittiin vuorotellen
joku koulun opettajista vuoden ajaksi ja jos hän tänä aikana
onnistuikin panemaan toimeen paremman järjestyksen, niin saattoi
tuuraava rehtori uudella järjestelmällä tehdä turhaksi koko hänen
työnsä.
Kun Runeberg tuli Porvooseen, oli hänellä takanaan suuri
opettajakokemus: olihan hän vuosikausia ollut kotiopettajana ja
Helsingin lyseossa oli hänelle tarjoutunut tilaisuus vastaanottaa
vaikutuksia senaikaisesta uusimmasta koulujärjestelmästä ja käytännössä
toteuttaa ajan parasta opetustapaa. Sillä Helsingin lyseo oli
järjestetty kaikin puolin ajan parhaimpien mallien mukaan.
Sitä räikeämmin vaikuttivat Runebergiin epäkohdat Porvoon kymnaasissa.
Suorana miehenä, miehenä joka ei tingi omantuntonsa kanssa, päätti
hän kaikin voimin alkaa taistella koulun homehtuneita tapoja vastaan
ja useita nuoremmista virkatovereistaan sai hän puolelleen. Mutta
asia oli helpommin päätetty kuin käytännössä toteutettu. Heti ensi
vuonna ilmaantui Runebergille tilaisuus puhua suoraa kieltä ja hän sen
tekikin, mutta ei häntä ymmärretty; päinvastoin sekä tuomiokapituli
että piispa, rehtori ja useat opettajat loukkaantuivat hänen
vastalauseistaan ja vaatimuksistaan.
Ne koskivat pääasiallisesti oppilaitten mielivaltaista käytöstä
opettajia kohtaan. Itse puolestaan Runeberg kyllä oli turvattu poikien
pilanteolta, sillä jo hänen vakava persoonallisuutensa ja koko
käytöksensä herätti kunnioitusta, jota ei kukaan uskaltanut loukata.
Mutta koulussa oli pari opettajaa, molemmat hyviä miehiä, mutta
kykenemättömiä kurinpitoon, ja nämät olivat joutuneet poikain pilanteon
esineiksi. Sensijaan että koulu olisi asettunut opettajien puolelle,
vaatien oppilaita kunnioittamaan heitä opettajina ja kasvattajina
tottelemaan heitä, antoi se nuhteita opettajille ja määräsi oppilaille,
kaikesta uppiniskaisuudesta ja tottelemattomuudesta huolimatta, aivan
lievän rangaistuksen. Näitten opettajien aseman korottamista alkoi
Runeberg puolustaa.
Alussa kohtasi hän, kuten sanottu, johtavissa miehissä paljasta
vastustusta ja ainoastaan vähitellen hänen uudistuspuuhansa saivat
jalansijaa yleisössä.
Toista vuotta oltuaan Porvoossa, valittiin Runeberg kymnaasin
rehtoriksi. Silloin hän oikein sai näyttää, miten kykeni johtamaan
laitosta, joka oli sellaisessa kunnossa kuin Porvoon kymnaasi. Hän
osoitti jo ensi hetkestä, että hän täydellisesti hallitsi asemansa.
Hänen tapaansa ratkaista asioita valaiskoot tässä muutamat esimerkit.
Pimeänä syysiltana oli joukko kymnaasin oppilaita tunkeutunut erään
häätalon porstuaan pyytämään, että saisivat nähdä morsiamen. Kun ei
morsian paikalla noudattanut pyyntöä, syntyi porstuassa niin hirveä
melu, että isäntäväen piti rientää pyytämään rehtoria avuksi. Runeberg
saapuikin paikalle, mutta silloin olivat pojat jo luikkineet tiehensä.
Seuraavana aamuna varhain läksi hän muutamien oppilaittensa luo,
saadakseen selville, kutka olivat eilisillan syylliset. Erään pojan
tapasi hän vielä sängyssä ja tämä tunnusti olleensa illallisessa
kahakassa. Rehtori kysyi, keitä muita siellä oli ollut, mutta poika ei
suostunut ilmiantamaan tovereitaan. "Hyvä", virkkoi rehtori. "Jääköön
asia sikseen." Mutta mennessään, lisäsi hän: "kyllä te käyttäydyitte
oikein soutaja-akkojen tavalla!"
Luokkahuoneiden välillä oven yläpuolella oli pieni luukku, jota
tavallisesti pidettiin auki. Eräänä päivänä sylkäisee joku toisesta
huoneesta luukkua kohti ja sylki lentää suoraan toisessa huoneessa
istuvan pojan kirjoitusviholle. Pannaan toimeen tutkinto ja syyllinen
puolustautuu sillä, että hän vahingossa tuli sylkäisseeksi toiseen
huoneeseen. "Vai niin", sanoo Runeberg aivan tyynesti, "vai ovat sinun
päässäsi suunnat niin sekaisin. Sinun täytyy välttämättömästi oppia
sylkemään oikeaan. Tuleppa nyt tänne ja sylje tuohon maaliin, kunnes
osaat, jotta voit olla varma siitä, ettet tulevaisuudessa enään erehdy
tällä tavalla".
Kerran tunnilla istui muuan oppilaista näpäyttelemässä kieliä, jotka
hän jollakin lailla oli pingoittanut pöytää vastaan. Samana tuntina
sattui toinen poika, joka paraikaa kävi tanssikoulua, osaamaan läksynsä
huonosti. Ensimainitun määräsi Runeberg "soittamaan" kielillään ja
jälkimmäinen sai tanssia, jotta toverit näkisivät, että he olivat
oppineet "edes jotakin".
Kerran piti Runebergin äkkiarvaamatta antaa tunti toisen opettajan
puolesta, jota eivät pojat pitäneet suuressa arvossa. Tunnin alettua
astuu luokkahuoneeseen pikkuinen poika, puettuna isänsä takkiin,
kaulassa korkea kaulus ja valkea kaulaliina, liivintaskusta roikkuen
kiiltävät kellonperät. Nähdessään Runebergin luokassa ällistyy poika ja
hiipii häpeillään paikalleen. Runeberg käsittää heti, että tarkoitus
on ollut huvittaa luokkaa tuon toisen opettajan tunnilla. — Oletpa
sinä korea! virkkaa hän. — Ei sinun vielä sovi mennä istumaan, ensin
täytyy luokan saada nähdä kuinka korea sinä olet. Ja hän nousee
penkille, tarttuu kiinni pojan niskaan ja nostaa hänet väkevin
käsivarsin korkealle ilmaan koko luokan edessä. Sitte saa poika mennä
paikoilleen. Yleensä oli Runebergin ja hänen oppilaittensa suhde hyvä.
Jo maalla ollessaan kotiopettajana vietti hän usein lomahetket ja
välitunnit oppilaittensa kanssa, milloin jäällä, milloin kelkkamäessä
ja kertoili heille iltahämyssä tarinoita. Ankarana itseään kohtaan,
vaati hän oppilailtakin paljon ja vaistomaisesti oppilaat hänelle
täyttivätkin velvollisuutensa. Hän ei ollut kärkäs rankaisemaan
heitä pikkuerehdyksistä ja usein hän omalla omituisella tavallaan
taivutti heidän uppiniskaisuutensa. Oppilas oli esim. ylimielisenä
ja; taipumattomana rehtorin käskystä saapunut rehtorin kotiin.
Hänet käsketään saliin istumaan ja toisessa huoneessa istuu rehtori
työpöytänsä ääressä. Poika näkee sen, sillä ovi on auki, ja miettii
sydämessään katkeraa kostoa. Mutta rehtoria ei kuulu ottamaan vastaan
pojan ylpeää puhetta. Niin kuluu kokonainen tunti ja kun rehtori
vihdoin nousee kirjoituspöytänsä äärestä, niin tapaa hän salissa
katuvan syntisen eikä uhkamielistä nuorukaista.
Joskus kun oppilas, säikähtyneenä tyhmyyksistään, rehtorin käskystä
saapui tämän asunnolle, odotti häntä siellä mitä ystävällisin kohtelu;
rehtori pyysi teetä juomaan ja selitti suopeasti, että eihän se
sellainen käytös ole sopiva!
Mutta ei ollut se leikintekoa, kun Runeberg syystä ja todenteolla
suuttui: vapisemaan pani hän silloin koko luokan eikä syyllisiä
säälitty. Opettajatoimensa alkuaikoina käytti hän usein rangaistuksena
purevaa ivaa, jota oppilaat eivät voineet kärsiä ja joka kylmensi
hänen ja oppilaitten väliä. Joskus, vaikka hyvin harvoin, saattoi
hän kiivaudessaan käsittää asiat väärin ja rangaista syytöntä, mutta
silloin hän aina oli valmis tunnustamaan erehdyksensä ja pyytämään
anteeksi.
Kerran esimerkiksi, kun oppilas oli antanut hyvin väärän vastauksen,
suuttui Runeberg ja alkoi häntä ivallisesti soimata. Poika kuunteli
hetken, mutta kun nuhdesaarnaa yhä kesti, huomautti hän suoraan,
että opettajalla on oikeus määrätä rangaistus, mutta ei pilkata
häntä ja tehdä häntä naurunalaiseksi luokan edessä. Luultavasti
oli poika Runebergin mielestä oikeassa, koska hän paikalla lopetti
ivalliset puheensa eikä määrännyt mitään rangaistusta. Toisen kerran
oli hän syyttömästi epäillyt erästä oppilasta jostakin pienestä
vallattomuudesta ja pojan puolustauduttua jättänyt hänet rauhaan.
Jonkun ajan perästä poika kuitenkin erosi koulusta. Runeberg tapasi
hänet vasta kolmen vuoden perästä kadulla, mutta tapaus muistui
paikalla hänen mieleensä. Ystävällisesti meni hän silloin pojan luo,
sanoi iloitsevansa siitä että hänet näki ja kertoi olleensa hyvin
pahoillaan siitä että syyttömästi oli tullut häntä rangaisseeksi.
Kymnaasin rehtorina kuului Runebergin velvollisuuksiin tarkastaa koulut
useissa hiippakunnan kaupungeissa. Valaiseva hänen luonteelleen on
muutama piirre siltä tarkastusmatkalta, jonka hän ensi kertaa ollessaan
rehtorina teki.
Oli kaunis kesä, muutamia päiviä ennen juhannusta, kun Runeberg
rouvineen läksi matkaan. Seuraa heille teki heidän vanha tuttavansa
Lauvantaiseuran ajoilta, maisteri Ståhlberg, jolla sattumalta oli sama
matka.
Maisteri, joka oli vanhempi Runebergia, ajaa edellä ja Runeberg
rouvineen jälessä. Maisteri ja hänen kyytimiehensä joutuvat ennen
pitkää innokkaaseen keskusteluun. Maisterin piiska viittaa kaikkiin
ilmansuuntiin ja hevonen kulkee käyttöä, sillä sen ovat ajajat
kokonaan unohtaneet. Tällä tavoin kuluu matka sangen hitaasti. Vihdoin
tullaan uuteen kestikievariin ja saadaan uudet hevoset. Vaan sama
peli alkaa taas, niin pian kun ollaan tiellä kyselee maisteri taas,
viittoen piiskallaan ja hevonen vaipuu omiin ajatuksiinsa. Mutta
harvenemistaan harvenevat maisterin puhelut kyytimiehen kanssa ja
hevosen velvollisuudet otetaan samassa määrin huomioon. Jo kuluu
matka paljon pikemmin. Maisteri sentään ei ole oikein hyvillään.
Kestikievariin päästyä selittää hän matkatovereilleen saaneensa niin
tyhmän kyytimiehen, ettei hänen kanssaan ensinkään voi jutella. Ahaa,
ajattelee Runeberg ja jo on hänen mielessään pieni kepponen, jonka hän
aikoo panna käytäntöön.
Maisterin ja rouva Runebergin rauhallisesti jutellessa huoneessa, menee
hän pihalle puhuttelemaan heidän tulevia kyytimiehiään. Maisterin
ajajalle selittää hän, että herra, jonka hän tulee saamaan rattailleen,
on hiukan sekaisin päästään, joten ei hänen kanssaan pidä lyöttäytyä
juttusille. Paras on vain vastata hänelle: "häh", jos hän jotakin sanoo.
Tämän tempun uudistaa Runeberg joka kestikievarissa ja matka kuluu
erinomaisesti. Mutta maisteri ei kylliksi saata ihmetellä kansan
typeryyttä näillä seuduin. Vasta muutamien vuosien perästä ilmaisee
Runeberg vanhalle ystävälleen, miten asiain laita tuolla retkellä
oikeastaan oli.
Samalla retkellä kävivät Runebergilaiset Imatralla ja Punkaharjulla.
Imatrassa oli sinä vuonna niin vähän vettä, että Runeberg huomautti
sen olevan kuin jättiläisen kaivaman myllynojan, mutta Punkaharjulla
viettivät he kokonaisen päivän, kävivät harjun päästä toiseen ja olivat
ihastuksissaan.
1857 oltuaan 20 vuotta kymnaasin opettajana erosi Runeberg tästä
virastaan, saaden täyden eläkkeen ja päättäen käyttää koko loppuosan
elämästään kirjalliseen työhön. Erohetken liketessä puhkesi ilmi se,
mitä sekä oppilaat että opettajat tunsivat kadottavansa, kun Runeberg
heidän koulunsa jättäisi: vilpitön kaipaus.
Kesäkuun 13 päivänä illalla oli hän kutsunut virkatoverinsa kotiinsa
yksinkertaiseen läksiäis-illanviettoon. Ilta oli kesäinen ja lämmin
ja mieliala mitä rattoisin. Seuraavana aamuna tulivat kymnaasin
oppilaat laulamaan eroavalle opettajalleen ja lahjoittivat hänelle
kaksipiippuisen haulipyssyn ja metsästyslaukun sekä kultakellon.
Laulajien poistuttua kerrotaan Runebergin pitkäksi aikaa vaipuneen
sohvalle istumaan lahjojaan ihailemaan. Pyssystä tuli sittemmin rakas
toveri monilla metsästysretkillä, mutta kultakello kätkettiin muitten
kalleuksien kanssa laatikkoon.
Pari päivää myöhemmin pitivät vielä kymnaasin opettajat Runebergin
kunniaksi jäähyväisjuhlat, mutta tässä tilaisuudessa ei hilpeys
tahtonut päästä valtaan, sillä mieliä painatti tieto siitä, minkä
suuren tappion kymnaasi kärsii opettajiensa piiristä kadottaessaan
Runebergin.
Erotessaan kymnaasista lakkasi Runeberg olemasta jäsenenä
tuomiokapitulissa. Hän ei koskaan ollut yrittänytkään tehokkaalla
tavalla ottaa osaa hiippakunnan hallitukseen, vaikka hän jo v. 1838
oli antanut vihkiä itsensä papiksi. Jälkiä jättämättä ei hänen
vaikutuksensa sentään tässäkään toimessa ollut, sillä hänen jalon,
suoran henkensä pelkkä läsnäolo jo vaikutti kohottavasti siihen
ympäristöön, jossa hän kulloinkin oli. Tullessaan Porvooseen oli
Runeberg vuokrannut asunnon, johon kuului kuusi vähäläntää huonetta ja
jota rouva Runeberg piti erittäin hauskana. Vasta talvella saivat he
kokea, että huoneet olivat sekä vetoiset että kylmät. Syksyllä 1838
asettuivat he omaan taloon, jonka Runeberg samana keväänä oli ostanut,
saadakseen vakinaisen asunnon, Porvoossa kun vallitsi ainainen puute
huoneustoista. Talo oli vanhanaikainen, kaksikerroksinen puutalo,
jonka katto oli taitettu ja sinne muutettiin vaatimattomat huonekalut
entisestä talosta. Epämukavaksi tuli sentään ajan pitkään tämä asunto,
huoneet kun olivat kahdessa kerroksessa. Rouva Runebergin sairauden
takia oli perheen jo kerran välillä pitänyt vuoden ajan asua talossa,
jossa ei tarvinnut nousta niin korkeita portaita. Vuonna 1852 Runeberg
vihdoin myi vanhan talonsa ostaakseen sen "uuden, komean talon",
jossa hän vietti loppuelämänsä ja joka nyt valtion ja Suomen kansan
omaisuutena säilytetään tuleville sukupolville.
Kuvaavaa Runebergille muuten on että hän kaipauksella luopui vanhasta
talostaan. Hän kertoo itse, että hän kävelyretkillään tuontuostakin
läksi sitä tervehtimään. Kerran liketessään vanhaa kotiaan, näkee hän
seinällä suuren tupakkakyltin ja huoneessa jossa hän kirjoitti parhaat
teoksensa pyöritellään nyt paperossia. Surumielin jatkaa runoilija
matkaansa, vaipuen miettimään kaiken katoavaisuutta. Hetkisen perästä
hän sentään pysähtyy ja päättää lähteä takaisin, sillä hän ei tahdo
näin raskaalla mielellä heittää entistä kotiaan. Niin hän saapuukin
paikalle ja katso huoneesta, jossa hän muinoin mietti ja jossa nyt
pyöritellään paperossia, kuuluu laulua. Tuttu on sävel ja tutut ovat
sanat. Ne nostavat ilonkyyneleet runoilijan silmiin. Ne kuuluvat: "Sua
lähde kaunis katselen".
Runebergin perheen vakituiseksi kesäasunnoksi tuli Kroksnäsin talo
Haikonselästä lähtevän salmen varrella. Heillä oli täällä: "sali,
kolme kamaria, kyökki, vähäinen kortteli kyökkipuutarhasta, polttopuut
ja oikeus koukuilla ja verkoilla kalastaa talon kalavesillä". Seutu
on luonnonihana ja talonväet olivat kelpo ihmisiä. Mukavuuksia
sensijaan ei Kroksnäs tarjonnut kesävierailleen: ei ollut siihen
aikaan laivakulkua kaupungin ja talon välillä, vaan lyhyintä tietä
suoraan lahden poikki oli Porvooseen 7 ½ kilometriä, maanteitse
viisitoista. Huoneet olivat matalat, kyökissä ei ollut edes hellaa,
vaan ainoastaan avoin liesi. Jääkellarikin puuttui, joten ruokatavarat
olivat säilytettävät tavallisessa aitassa. Erinomaisen vaatimaton
oli asuinhuoneissa kalusto: tuolit, pöydät ja penkit olivat puusta,
asetettuina pitkin seiniä, kuten talonpoikaistaloissa on tapa. Yöksi
asetettiin pari penkkiä rinnatusten ja siihen valmistettiin lasten
makuusijat, Runebergin huoneessa oli talon ainoa ylellisyysesine: vanha
sohva ja sen yläpuolella koristivat seinää metsästyskapineet.
Tavallista yksinkertaisemmiksi muodostuivat Kroksnäsissä Runebergin
perheen elintavat. Isäntä itse esiintyy kotikutoisissa, rouvansa
ompelemissa vaatteissa. Puseroa pitelee vyötäisten kohdalta vyö, johon
on pistetty nuuskarasia ja nenäliina. Pehmeä paidankaulus on käännetty
alas ja päässä on ohut lakki tai olkihattu. Tavallisesti on hän
avojaloin.
Kello seitsemän aikaan hän nousee, juo pari pientä kupillista kahvia
ilman leipää sekä lasillisen lähdevettä. Päivälliseksi syödään
useimmiten kalaa, syksypuoleen jäniksenpaistia tai lintua. Puuroa pitää
olla kumminkin kolme kertaa viikossa. Päivällisen jälkeen astelee hän
tavallisesti samalle lähteelle, josta aamullinenkin vesi noudettiin,
juo taaskin virkistävää juomaa ja viipyy usein pitkät ajat lähteen
partaalla, vaipuneena mietteisiin. Vieraitten aikana muuttuvat osaksi
yksinkertaiset elintavat ja syrjäytetään talonväen mukavuudet jotta
vierailla vain olisi hauska ja hyvä. Monasti lähetetään Porvoosta asti
noutamaan ruokatavaroita.
Kesäisin ei Runeberg kirjoittanut, hän käytti kesän yksinomaan
virkistyksekseen. Rouva Runeberg, jolla varhaisesta aamusta myöhään
iltaan oli yllin kyllin työtä, huomautti usein leikillä, että
hänen miehensä suorastaan laiskottelee: eihän hän puhu muusta kuin
onkikoukkujen muodosta, siimoista ja täy'istä ja eihän hän muuta
ajattele kuin sitä, että tuleekohan huomenna kaunis ilma, jotta pääsisi
järvelle tai metsään.
Kroksnäsissä viihtyi Runeberg erittäin hyvin. Lukukausienkin aikana
asuessaan Porvoossa teki hän usein sinne metsästysretkiä, milloin
purjeveneellä, milloin jäitse ja viipyi monasti päiväkausia, viettäen
yönsä nuotiolla. Ystävät koettivat kyllä välistä houkutella häntä
muuttamaan kesäksi heidän naapuruuteensa, mutta Runeberg oli tottunut
Kroksnäsiinsä ja hylkäsi kaikki ehdotukset.
Luonnollisesti tuli Runebergin ja hänen rouvansa ensimmäiseksi
seurapiiriksi Porvoossa kymnaasiopettajien perheet, joissa, varsinkin
nuorempien joukossa, he tapasivat useita sekä lahjakkaita että
miellyttäviä henkilöitä. Parhaimmat ystävänsä löysivät he sentään
ulkopuolelta opettajaperheiden piiriä. Niistä mainittakoon varsinkin
kaupungin pormestari, Dreilick, jalo, lahjakas mies, josta Runeberg
sanoo: "tänne minä kerran tulin korkeastioppineena maisterina ja luulin
suuria itsestäni, mutta vasta hän minut, syntisen ja publikaanin,
opetti tulemaan ihmiseksi".
Myöskin maanviljelijä Gustaf Dunckeriin, joka asui tilallaan
Kinttulassa noin viiden peninkulman päässä Porvoosta, liittyi Runeberg
lämpimästi. Gustaf Duncker oli 1808 vuoden sodassa kaatuneen Joakim
Zachris Dunckerin ainoa poika, mies jota sekä alustalaiset että
tuttavat ja ystävät kunnioittivat ja rakastivat. Isä oli kuollut
pojan ollessa aivan pienenä ja äiti hänet oli kasvattanut. Tämä
lämminsydäminen, jäntevä rouva asui sittemmin poikansa luona ja hänelle
Runeberg syyskuun 11 p:nä 1853, Kinttulassa, lukuisan sukulaisja
tuttavapiirin läsnäollessa luki runonsa "Heinäkuun viides päivä".
Muitakin ystäviä sai Runeberg runsaasti, alkaen köyhistä suutareista,
räätäleistä ja ruotiukoista, joitten kaikkien seurassa hän viihtyi.
Hänen seurapiirinsä laajeni siten sangen suureksi ja kirjavaksi.
Jollekulle joka kerran oli huomauttanut, ettei hän käsitä, miten
Runeberg viitsii noitten kaikkien kanssa seurustella, vastasi
hän, ettei ole yhtäkään niin huonoa ihmistä, ettei hänellä
olisi siltä jotakin opittavaa. Ja kun helsinkiläiset ystävät
tulivat Porvooseen Runebergia tervehtimään ja ylenkatseellisesti
puhelivat pikkukaupungista, niin sanoi hän heille: tänne te
tulette pääkaupungista, käytätte senaattitaloa takkinanne ja
yliopistorakennusta housuinanne ja luulette täällä olevanne hirveitä
pöpöjä, mutta minäpä sanon teille, että täälläkin "vuorten takana" asuu
ihmisiä.
Juuri se, että Runeberg kaikissa ihmisissä tapasi jotakin hyvää,
jotakin opettavaa, jotakin jota ei muissa ollut, oli se salaisuus,
jonka nojalla hän pienessä Porvoossakin niin pian kodistui. Vaikeampi
oli rouva Runebergin tottua uuteen ympäristöön. Ystävätärelleen neiti
Lundahlille (sittemmin rovasti Walleniuksen rouva) kirjoittaa hän
syyskuussa 1837: "— — Saatat käsittää kuinka yksinäni minä elän, kun en
sitte kun maalta muutimme, kolmeen viikkoon, ole tavannut juuri yhtään
ihmistä, paitsi eräissä tansseissa ja eräissä hautajaisissa, joissa
olin. Huomenna sentään taidamme lähteä käymään muutamiin perheisiin,
saan siis tuttavia, mutta — mistä voin toivoa löytäväni edes
jonkun, jolle suoraan voisin ilmaista sydämeni ajatukset! Tänään on
nimipäiväni; tämä ilta, jonka olen tottunut viettämään omaisteni kanssa
Helsingissä, panee pääni vähän sekaisin. Runebergkin on tänä iltana
kutsuissa, lapset ovat nukkumaisillaan; tuntuu niin yksinäiseltä.
Harvoin olen näin hartaasti toivonut että luonani olisi edes joku
likeisimmistäni".
Vähitellen oppi sentään hänkin viihtymään ja sai ystäviä. Merkillinen
oli muuan lukuseura, johon, paitsi rouva Runebergia, kuului muutamia
muita naisia ja jonka tarkoitus oli kokoontua lukemaan Kalevalaa.
Se luettiinkin uskollisesti läpi ja keskusteltiin suomenkielellä,
jota muutamat naiset seurassa osasivat. Enimmän aikansa vietti rouva
Runeberg kodin piirissä, jossa häntä tarvittiinkin lakkaamatta, sillä
sairautta oli vähäväliin — varsinkin vilutauti vieraili ahkerasti
talossa — ja lapset olivat pieniä. Myöhemmin vieroitti rouva Runebergia
ulkomaailmasta kuurous, joka enenemistään eneni.
Runebergilla oli kuusi poikaa. Kolmannen pojan syntyessä päätti
isä kastattaa hänet lempirunoilijansa Almqvistin mukaan Jonaaksi.
Viime hetkessä heitti hän sentään arpaa ja arpa lankesi Valter-nimen
eduksi, josta rouva oli sangen iloissaan, hän kun piti edellistä nimeä
kovin rumana. Neljäs poika sai suuren Snellmanin mukaan nimen Johan
Vilhelm. Hänen syntymisensä johdosta kirjoittaa Runeberg leikillisesti
sukulaisilleen Tengströmeille Helsingissä, että poika on "hyvin iso ja
hyvin ruma — — —. Olisihan sopinut paremmin että siitä tällä kertaa
olisi tullut tyttö, koska meidän kolme poikaamme ja yksi tyttömme
siten olisivat vastanneet teidän kolmea tyttöänne ja yhtä poikaanne
ja me siten olisimme voineet toivoa tulevaisuudessa saavamme nähdä
Runebergien ja Tengströmien rikkauksien joutuvan yhteen.
Maaliskuun 7 p. v. 1846 antaa Runebergille aihetta taaskin kirjoittaa
sukulaisilleen Helsingissä: "— — — Kai sinä odotat saavasi täältä
oikein hauskoja uutisia, kun näet kirjeeni, mutta valitettavasti ei
minulla ole sinulle kerrottavana kuin vanhoja uutisia: Fredrika on
kyllä saanut pienen pojan, mutta sehän tapahtuu hänelle jo viidettä
kertaa. Pikku puolentusinan lisääjä syntyi eilen päivällisaikaan ja
rohkeni painaa koko naulan enemmän kuin suurin hauki, minkä eläissäni
olen saanut, nim. runsaasti kahdeksan naulaa. — — — Saatat käsittää
että mieluummin olisin ottanut tytön, sinä joka tiedät, miten paljon
minä pidän naisista; saattaisin vähitellen ruveta vaatimaan, että
Fredrika toimittaisi minulle niitä, koska minulle itselleni käy vuosi
vuodelta yhä vaikeammaksi niitä löytää".
Runeberg mieltyi helposti nuoruuteen ja kauneuteen, mutta hänen
rouvansa pysyi hänen ainoana rakkautenaan, kuten hän oli hänen
auttajanaankin työssä. Runeberg ei osannut muita eurooppalaisia kieliä
kuin saksaa eikä hän mielellään lukenut suuria teoksia; rouvansa
kautta, joka sekä osasi kieliä että mielellään luki, tutustui hän
kirjallisuuteen. Rouva Runebergin suhdetta mieheensä kuvaavat parhaiten
sanat, jotka hän kerran kirjoitti ystävättärelleen: "— — Vasta nyt
olen alkanut täydellisesti käsittää, mitä mieheni minulle on. Ihanaa
on nähdä kuinka hän osaa karkoittaa kaikki sumut, kaikki epäilykset,
kuinka jokainen hänen sanansa synnyttää valoa ja kirkkautta kaikkiin,
jotka korvillaan tahtovat kuulla".
Heidän vieraanvaraisesta kodistaan tuli pian sekä Porvoon että
likiseudun sivistyneitten kokouspaikka ja vähitellen ottivat
ulkomaalaiset, jotka tulivat Suomea katsomaan, tavakseen käydä
Runebergiakin katsomassa. Kaikki he silloin saivat hämmästyä sitä
vaatimatonta ympäristöä, jossa kuuluisa runoilija eli.
Kesällä 1839 vieraili Runebergin luona ensi kerran professori Grot,
synnyltään venäläinen ja myöskin tämän kielen edustaja Suomen
yliopistossa. Kirjevaihdon kautta olivat he kyllä jo jonkun aikaa
olleet tutut ja Grot oli venäjänkielelle kääntänyt useita Runebergin
teoksia. Mutta varmaan hän nyt, ensi kerran persoonallisesti saadessaan
tavata runoilijan, koetti tutustuttaa häntä Venäjään, sen kansaan ja
omituisiin oloihin. Ja epäilemättä hänen innostuneet kertomuksensa
eivät jääneet tekemättä Runebergiin vaikutusta. Kun seuraavana jouluna
Runebergin perheen vanha ystävä, neiti Ahlstubbe, oleskeltuaan useita
vuosia sisä Venäjällä, palasi Suomeen ja kävi Runebergilla, kertoen
mielialoistaan, tunnelmistaan ja kokemuksistaan, niin saivat professori
Grotin herättämät mielikuvat uutta vauhtia runoilijan sielussa.
Kuvauksiinsa maasta, josta juuri tuli, liitti neiti Ahlstubbe tarun,
jonka hän siellä oli kuullut. Se miellytti Runebergin siihen määrään,
että hän sen perustukselle alkoi rakentaa runoelmaa ja kuvata oloja,
jotka hän tunsi ainoastaan ystäviensä kertomusten kautta. Hän rupesi
kirjoittamaan "Nadeschdaa."
Tammikuussa seuraavana vuonna vietettiin Grotin ja muutamien muitten
ystävien läsnäollessa Runebergin kodissa saman suloisen tyttösen,
Nadesehdan, syntymäpäivää. Miltei yksimielisellä ihastuksella otti
yleisö hänet vastaan. Muutamia loukkasi ainoastaan se että suuri
runoilija oli viehättynyt ylistämään epäisänmaallista aihetta.
Saman vuoden lopulla ilmestyi sentään "Jouluaatto", jonka lämmin,
isänmaallinen sisältö vakuutti suomalaisille, ettei runoilija ollut
käynyt isänmaalleen uskottomaksi.
Silloin nuoren kirjailijattaren Emelia Björkstenin "Muistelmissa" on
säilynyt muutamia piirteitä Runebergista, hänen asuessaan ensi vuosia
Porvoossa. Kirjailijatar kuvaa häitä jotka vietettiin kaupungissa ja
joihin hänkin, vaikka vasta muuttaneena paikkakunnalle, oli kutsuttu.
Ikkunan luona salissa näki hän pari nuorta naista ja heidän edessään
seisoi kaksi herraa, vilkkaasti puhellen. Toinen herroista oli "komea
ja kookasvartaloinen, hänen miehekkäät, jalot, älykkäät kasvonsa
kiinnittivät ehdottomasti puoleensa huomiota, ja ulkomuodostakin
päättäen mahtoi hän olla erinomaisen etevä henkilö. — — — Hänen
käytöksensä oli tyyni ja hänen äänessään oli vastustamaton vetovoima
— — — ja minä, nuori, haaveileva lapsi, istuin siinä ihastuksissani,
koettaen huoneen läpi kuulla hänen sanansa."
Aavistaen kuka mies on, kysäsee tyttö sitä sentään tanssitoveriltaan,
joka seisoo hänen vieressään.
— Kukako se on? Runeberghan se on! tulee vastaukseksi. Ja nuori neiti
jatkaa kertomustaan: "kuinka sydämeni hytkähti, saadessani tuon varman
tiedon! Nyt olin siis omin silmin nähnyt suuren runoilijan, jota niin
kiihkeästi olin halannut nähdä ja jonka laulut jo niin olivat minua
innostuttaneet ja hurmanneet. Muistan vieläkin, ettei minun enään
ensinkään tehnyt mieli tanssia; olisin vain tahtonut katsella Suomen
runoilijakuningasta ja kuulla sanoja hänen huuliltaan."
Samasta nuoresta neidistä tuli sittemmin Runebergin ja hänen rouvansa
likeinen ystävätär. Hän kertoo Runebergilla olleen tapana, saatuaan
valmiiksi uuden teoksen, lukea siitä ääneen hyville ystävilleen.
"Eräänäkin raikkaana, aurinkoisena aamuna saimme, yhdessä oltuamme
kävelemässä hangella, kuulla hänen omassa kodissaan lukevan 'Döbeln
Juutaalla' ja 'Sven Dufvan' (joita hän pitää miltei parhaimpina
lauluistaan) sekä 'Viaporin'. Istuimme pienessä huoneessa, jossa on
punainen sohva ja sen yläpuolella seinällä Almqvistin kuva. Luettuaan
oli hänen tapana kysyä, mitä me siitä pidimme ja "oliko se hyvä" sekä,
jos olimme tyytyväiset, pyytää meiltä jotakin 'palkintoa'. Mutta
mitä me olisimme voineet vastata, istuessamme siinä kyynelsilmin,
mielenliikutuksissamme ja joka piirre hehkuvana innostuksesta!..."
Yhtä ihastuneena kuvailee eräs nuori ylioppilas käyntiään Runebergin
luona parin toverin seurassa.
"Sydämeni sykähti", sanoo hän "ja polveni vapisivat kun astuimme
sisään portista. Mutta jo porstuassa tuli vastaamme Runeberg,
paitahihasillaan, sukkajaloin, menossa alakerrasta yläkertaan. Samassa
katosi pelko. Tämän suuren miehen ja runoilijan edessä tuskin kenenkään
on tarvinnut peljätä ja vavista. Itse ihmisenä kohteli hän ihmisenä
jokaista joka hänen tiellensä sattui. Reippaasti ja ystävällisesti
kehoitti hän meitä astumaan ylös portaita ja vei meidät pieneen
huoneeseen, jossa valmisti meille istumasijat ja tarjosi piippua ja
sikaareja. Miltei kaksi tuntia piti hän meidät luonaan, iloisesti
jutellen kanssamme kaikellaisista asioista ja tarjoten meille simaa.
Hyvästi jättäessä ojensi hän meille lempikukkiaan, kieloja."
Runebergin ja Grotin välinen seurustelu kehittyi vähitellen lämpimäksi
ystävyydeksi, joka teki heille tarpeeksi tuontuostakin tavata toisensa.
Grot sanoo Runebergista muun muassa: "jota enemmän hänen seurassaan on
sitä enemmän täytyy tulla vakuutetuksi hänen luonteensa syvyydestä.
— — Tuntuu siltä kuin ei löytyisi mitään ainetta, jota hän ei olisi
ajatellut. Minun ei tarvitse kuin sivumennen koskettaa jotakin asiaa —
heti hän tarttuu siihen ja, sen nojalla kehittäen uusia, hämmästyttäviä
ajatuksia, pakoittaa minut katselemaan asiaa vallan toiselta kannalta.
Kuinka viisaasti hän tänään, meidän jutellessamme yläluokasta ja
keskiluokasta, vertasi edellistä purjelaivaan, joka hyvällä tuulella
ylpeänä kiitää eteenpäin pullistunein purjein, mutta ei jaksakaan
pitää puoliaan tuulen oikkuja vastaan. Jälkimmäistä vertasi hän
höyryalukseen, jonka ulkomuoto ei herätä toiveita, mutta jossa asun
murtumaton sisällinen voima kulkea suoraan satamaa kohti, tuulten
käänteistä huolimatta. — Hänen kanssaan ei koskaan saa jutelluksi
tarpeeksi. — — Pidän Runebergia arvossa varsinkin sentähden, että on
mahdotonta tavata hänessä turhamaisuutta."
Vuonna 1843 julkaisi Runeberg kolmannen runokokoelmansa, jonka sisältö
oli pääasiallisesti isänmaallinen ja uskonnollinen. Samana vuonna
ilmestyi ensimmäinen laulu "Kuningas Fjalarista." Miltei hämmästyksellä
se luettiin, sillä vaikka olikin totuttu pitämään Runebergia suurena
runoilijana, niin ei "Hannan" ja "Nadeschdan" runoilijalta olisi
odotettu sellaista. Kiihkolla odotettiin siihen jatkoa.
Kesäkuun keskivaiheilla 1841 juuri maisterivihkiäisten aikana "Kuningas
Fjalar" ilmestyi. Helsingin lehdet ilmoittivat tapahtuman seuraavalla
tavalla: "maisterivihkiäisiin saapuneitten kuuluisien vieraitten
joukossa mainittakoon tuo ylhäinen, uljas, kaipauksella odotettu,
arvoltaan korkea ja iältään suuri Kuningas Fjalar. Hänen runollinen
Majesteettinsa saapui eilen aamupäivällä ja otti vastaan pääkaupungin
sivistyneen yleisön kirjakaupoissa."
Kirjakaupoissa vallitsi niinä päivinä todellakin tungos ja miltei
jokainen kadullakulkija kantoi kädessään Runebergin uutta kirjaa.
Nuoret, laakeroittavat maisterit kulkivat, sama kirja kainalossa,
Kaivopuistoon, istuutuivat nurmikolle ja syventyivät siinä sitä
lukemaan.
Samana vuonna toukokuussa kävi Runebergilla rakkaita vieraita,
nimittäin Matias Aleksander Castrén ja Elias Lönnrot, jotka
äkkiarvaamatta kohtasivat toisensa Porvoon majatalossa. Vuonna 1841
läksivät he yhdessä matkaan, edellinen Siperiaan, jälkimmäinen Lappiin.
Arkangelissa he erosivat, vuoden matkustettuaan yhdessä. Senkoommin
eivät he ole toisiaan tavanneet, eivät edes toisistaan kuulleet ja
nyt he kohtaavat toisensa Porvoossa, molemmat menossa Runebergia
tervehtimään.
Tietysti on ilo sangen suuri. Päivä kuluu kokemuksia kertoellessa jo
seuraavana päivänä lupaa Runeberg seurata ystäviään Helsinkiin. Mutta
ystävillä on kiire: tahtovat lähteä jo kello 8 aamulla ja Runebergilla
on 8—9 tunti koulussa. Hevoset tilataan kello kahdeksaksi, mutta
Runeberg keksii keinon, jolla pidättää ystävät. Salaa sulkee hän heidän
ovensa, ottaa avaimen taskuunsa ja lähtee tunnilleen: linnut ovat ja
pysyvät häkissään. Vasta tunnin annettuaan päästää hän heidät ulos,
aamiainen syödään rauhassa muutamien porvoolaisten kanssa ja sitte
vasta lähdetään matkaan.
Syksyllä 1845 kävivät runolaulajat Kymäläinen, Makkonen ja Puhakka
Porvoossa Runebergia tervehtämässä Runeberg piti heistä paljon,
varsinkin Kymäläisestä, jonka laulut hän laulaessa ymmärsi miltei
kokonaan, vaikka hänen jutellessaan miesten kanssa täytyi käyttää
tulkkia. Runebergin ystävä, maalari Knutson, joka muutamia vuosia
sitte oli muuttanut Porvooseen ja joka oli maalannut useita kuvia
Runebergista, piirsi runolaulajat, ennenkuin he jättivät Porvoon.
Joku aika sitte oli Runeberg alkanut kirjoittaa näytelmää jonka
tapauspaikkana on muinoinen Kreikka. Mutta tuskin oli hän saanut
valmiiksi pari näytöstä, kun toiset mielialat ja aiheet katkaisivat
työn ja saivat runoilijan viideksitoista vuodeksi kiinnitetyksi
sotamuistelmiin, jotka jo lapsuudesta, Saarijärven ja Ruoveden ajoilta
olivat kyteneet hänen mielessään. Tuontuostakin hän jo oli niitä
kosketellut, kuten "Pilven veikossa", "Jouluaatossa" y.m. Nyt hän
painuu niihin viideksitoista vuodeksi ja hänen töittensä hedelmästä
tulee Suomelle kansallinen aarre, teos, joka ehkä enemmän kuin mikään
muu on herättänyt suomalaisten kansallistunnetta.
Aiheen ryhtyä tähän uuteen työhön sai Runeberg omituisella tavalla.
Lehtori Öhman, samannimisen kirjankustantajan veli, joka oli naimisissa
majori von Fieandtin tyttären kanssa, oli päättänyt ryhtyä toimittamaan
muotokuvakokoelmaa v. 1808—1809 sodan merkillisimmistä miehistä.
Runebergin puoleen kääntyi hän pyytämällä että Runeberg kirjoittaisi
kuviin tekstin. Runeberg suostuikin ja aluksi hankki Öhman hänelle
Otto von Fieandtin kuvan sekä joukon hänen luonnettaan kuvaavia
pikkutietoja. Siitä innostui runoilija sitte kuvaamaan menneitten
aikojen loistopäiviä ja unohdettuja sankareja.
Muutamia "Vänrikeistään" julkaisi hän sanomalehdissä ja joku kierteli
käsinkirjoitettuna ystävien ja tuttavien kesken. Yleisö siis saattoi
aavistaa, mitä rakkaan runoilijan tuleva teos oli sisältävä ja se
odotti suuremmalla kiihkolla kuin koskaan ennen. Joulukuun 12 p:nä 1848
ensi osa "Vänrikki Stoolin tarinoita" vihdoin ilmestyi.
Ensimmäisenä lauluna siinä on "Maamme", jonka Runeberg keväällä
1846 oli kirjoittanut Kroksnäsissä. Käsikirjoituksesta monistettuna
oli sekin jo levinnyt ympäri maata ja julkisesti esitettiin se ensi
kerran syksyllä Helsingissä pohjalaisten ylioppilaiden vuosijuhlassa,
sillä kertaa Ehrströmin säveltämänä. Hiukan myöhemmin esitettiin se
Porvoossa, kaupungin viettäessä juhlaa 500 vuosipäivänsä johdosta.
Juhla oli samassa salissa jossa Aleksanteri I oli avannut kuuluisat
valtiopäivät v. 1809 ja sävelen Maamme lauluun oli tehnyt sen runoilija
itse. Pysyväisen sävelen tälle runoelmalle antoi vasta Fredrik Pacius,
joka sitäennen oli säveltänyt pari Runebergin pienempää runoa.
"Maamme laulun", Suomen kansallislaulun syntymäpäiväksi tuli 13 p.
toukokuuta v. 1848, jolloin ylioppilaat viettivät kevätjuhlaansa
Helsingissä.
Ilma on ihana, harvinaisen aikainen kevät on loihtinut lehdet puuhun,
kukat maahan. Laulaen, soittokunnan säestämänä marssivat ylioppilaat
juhlakentälle, noin neljän virstan päähän kaupungista. Heitä seuraa
ääretön ihmisjoukko. Lauletaan "Maamme laulua", jonka sävel on
vallan uusi, mutta joka yksinkertaisuudessaan kuitenkin tuntuu niin
tutulta. Gumtäktin niitty on lippujen ja köynnösten koristama ja
ylinnä upeilee Suomen vaakuna. Puheita pidetään, maljoja juodaan.
Loistavalla kaunopuheliaisuudella ylistää Fredrik Cygnaeus onnea
olla suomalainen, olla syntynyt maassa niin ihanassa kuin tuo, joka
tuossa uinuu iltaruskon hohteessa, keväisen kuutamon hopeoidessa meren
lahtia. Hän puhuu Suomen nimestä, sen muistoista, sen toiveista,
sen tulevaisuudesta. Hän kehoittaa jokaista suomalaista tämän maan
edestä elämään ja kuolemaan. Kyyneleet nousevat kansanjoukon silmiin,
hyvä-huudot nostavat tuontuostakin sanojen lentoa ja lopuksi puhkeaa
ilmoille ääretön riemastus. Se löytää muotonsa laulussa, joka jo pitkin
iltaa on kajahdellut ja jonka jokainen tuntee sisältävän sydämensä
sisimmät ajatukset:
"Oi maamme, Suomi, synnyinmaa,
Soi sana kultainen!
Ei laaksoa, ei kukkulaa,
ei vettä, rantaa rakkaampaa
kuin kotimaa tää pohjoinen,
maa kallis isien."
Laulu on toistettava uudestaan ja uudestaan eikä kansa ole saada siitä
kylliksensä...
Se oli kuten kaikki "Vänrikit" lähtenyt runoilijan lämpimästä
sydämestä; sentähden se kaikkien hänen kansalaistensa sydämiin
sattuikin. Muutamat sanat, jotka hän v. 1819 kirjoitti
nuoruudenystävälleen Snellmanille, kun tämä aikoi hakea
professorinvirkaa Upsalan yliopistossa, ovat nekin omiaan osoittamaan
Runebergin tunnetta isänmaatansa kohtaan. "Älä lähde", sanoo hän,
"sinua tarvitaan täällä Älä jätä isänmaatasi, näe mieluummin nälkää?"
Ja tarinoistaan kirjoittaa hän eräälle toiselle ystävälleen: "sen
vain tiedän että olen rakastanut urhojen mainetta, jotka taistelivat
isänmaansa edestä, arvoasteeseen katsomatta. Sydämeni pohjasta olen
heidän kunniakseen lauluni virittänyt, parhaat sanottavani olen heistä
sanonut?"
"Mikä se sitte oikeastaan on," huudahtaa muuan arvostelija,
puhuessaan Vänrikki Stoolin tarinoista, "joka näille vaihteleville
ja historialliselta aiheeltaan erilaisille, yksinkertaisille,
koristelemattomille ja näennäisesti epätaiteellisille lauluille
antaa niiden viehätyksen? — — Se on _totuuden_ taikavoima sekä
kertomistavasta että käsityksessä, se on esitystavan _luonnollisuus_
ja kaikkea turhaa pintapuolisuutta ja pöyhkeilemistä karttava
_yksinkertaisuus_, se on vilpittömyys millä _isänmaanrakkautta,
sotilaskunniaa_ ja kuolemaan asti voittamatonta _urhoollisuutta_
on käsitelty; se on tunteen voima ja syvyys, joka sopusointuisasti
hallitsee sekä ajatusta että esitystä."
"Vänrikki Stoolin" ensi osan ilmestyttyä seuraa runoilijalle levon
aika. Paljon voimia olivatkin kysyneet nuo näennäisesti yksinkertaiset
laulut. Vuonna 1851 valmistui ensimmäinen runo toista kokoelmaa varten,
ihana "Vänrikin markkinamuisto", johon Runeberg ikäänkuin sattumalta
sai aiheen.
Hän oli Loviisassa käymässä ja tapasi täällä erään viime sodan miehen,
kenraali Ehrnroothin, jonka kanssa hän pitkän aikaa jutteli. Luultavaa
on että kenraali silloin muunmuassa tuli kertoneeksi hänelle seuraavan
tapauksen: kenraalin maatilalle Nastolassa tuli usein miehiä pyytämään
kenraalin todistusta siitä että he sodan aikana olivat kuuluneet hänen
komentonsa alle. Erästä miestä tutkiessaan muistaa kenraali äkkiä, että
sama kuula, joka sattui hänen reiteensä, kaasi miehen kumoon, josta
syystä kaikki silloin luulivat hänen kuolleen. "Sinusta", huudahtaa
hän miehen kertomuksen katkaisten, "voin todistaa, että sekä olit
sodassa että tulit ammutuksi kuoliaaksi!" Nyt käskee kenraali valmistaa
ruokapöytään sijan sotatoverille ja hansikkakäsisten palvelijain
hämmästykseksi ja harmiksi istutetaan köyhä ukko kenraalin rinnalle.
Maaliskuussa 1851 esitettiin Helsingissä Paciuksen uutta oopperaa
"Kaarle kuninkaan metsästys." Kolmannessa näytännössä oli Runeberg
läsnä ja näytännön loputtua lauloi innostunut yleisö Maamme laulun.
Sitte mentiin Seurahuoneelle, jossa runoilijan kunniaksi oli pantu
toimeen pienet juhlat. Täällä lausui Runeberg ulkomuistista "Vänrikin
markkinamuiston", seisoen huoneessa, jota valaisi ainoastaan kuuvalo.
Hän nimittäin ei tahtonut esiintyä yleisön edessä niin kirkkaasti
valaistussa huoneessa kuin se oli, jossa juhla vietettiin.
1856 kirjoittaa Runeberg leikillisesti langolleen: "suutuksissani viime
viikkoina vallinneen huonon sään tähden, joka on tehnyt metsästämisen
vallan mahdottomaksi, olen kirjoittanut kaksi vänrikkiä ja alottanut
kolmatta, mutta viimeksimainitulle taidan antaa joululomaa jos ilma
edelleen pysyy yhtä kauniina kuin nyt".
Vuonna 1860 ilmestyi toinen osa Vänrikki Stoolin tarinoita ja
senjälkeen ryhtyi runoilija valmistamaan "Salaminin kuninkaita", jotka
kauvan aikaa olivat saaneet olla koskemattomina. Vielä mainittakoon,
että Runeberg v. 1851 oli saanut kutsumuksen ruveta jäseneksi
komiteaan, jonka tehtäväksi oli uskottu uuden ruotsalaisen virsikirjan
laajentaminen. Tämän kautta kääntyi hänen työnsä joksikin aikaa
puhtaasti uskonnolliselle alalle.
Se ei ollut hänelle mikään outo ala, sillä aikaisimmasta nuoruudestaan
asti oli hän miettinyt uskonnollisia kysymyksiä, kuten hänen runoistaan
ja muistiinpanoistaankin käy selville.
Hänen asuessaan viime vuosia Helsingissä alkoi pietistinen liike,
joka mahtavana oli leimahtanut yli koko Suomen, saada jalansijaa
pääkaupungissakin. Runebergin sisaret olivat liittyneet siihen ja
pari pohjalaisen ylioppilasosakunnan etevimmistä jäsenistä, kuten
Lars Stenbäck, olivat kiihkeitä pietistejä. Runebergiä loukkasi
pietistien ahdas, yksipuolinen katsantokanta, joka telkien taakse
sulki autuuden ja Jumalan armon ja kadotukseen tuomitsi kaikki toisin
ajattelevat. Hän alkoi peljätä, että tämä synkkä, ankara liike, jos
se nuorison tempaisi mukaansa, tukahduttaisi siitä kaiken elämänhalun
ja tekisi sen viattomallekin ilolle ja valoisalle maailmankatsannolle
vihamieliseksi. Sentähden oli hän jo jonkun aikaa aikonut ottaa
asian julkisesti puheeksi, mutta ajan puutteessa jäi se, ja vasta
Porvooseen muutettuaan, v. 1837, saa hän tilaisuutta julaista "Vanhan
puutarhurin kirjeitä", joissa hän ylevän kertomuksen muodossa
osoittaa, mitä onnettomia seurauksia voi johtua pietistien synkästä
maailmankatsantokannasta.
Vanhan puutarhurin kirjeet aiheuttivat pitemmän väittelyn Runebergin
ja Lars Stenbäckin kesken. Runeberg määrittelee uskonnollista
kantaansa seuraavalla tavalla: "Ihminen elää itse asiassa ainoastaan
siinä määrässä kuin hän eläytyy Kristukseen. Kaikki muu osa ihmistä
kuuluu pimeydelle ja kuolemalle. Mutta Kristus ei elä ainoastaan
taivaassa, vaan myöskin maan päällä. Hän elää sekä ylhäisyydessä
että alhaisuudessa, sekä totisuudessa että leikissä, sekä tiedossa
että uskossa, sekä viisaudessa että yksinkertaisuudessa. Ainoastaan
yksipuolisuudessa, ahdasmielisyydessä, typeryydessä, saatanallisuudessa
ei hän elä. — — — Ihmisen ei pidä rukoilla: 'anna, oi Kristus,
minulle autuutta ja varjele minua, jotten kadottaisi sitä iloa,
jonka niille luvannut olet, jotka sinuun uskovat', koska sellainen
rukous on itsekäs. Vaan näin tulee ihmisen rukoilla: 'älä, oi ikuinen
rakkaus, kohtele minua ikäänkuin minä jotakin olisin. Sinä näet miten
mitätön, heikko ja syntinen minä olen. Auta minua unhottamaan kaikki
vaateliaisuus, kaikki toivomukset, koko oma itseni ja muistamaan
ainoastaan sinua. Anna minulle iloa tai hätää, anna taivas tai syökse
syvyyteen, se on minulle yhdentekevä, kunhan sinä vain elät ja minä
saan rakastaa sinua; sinun rakkautesi on minulle kaikki kaikessa. Ja
vaikka sekä minun ruumiini että minun sieluni vaipuisi, niin olet sinä
kuitenkin aina minun lohdutukseni ja minun osani.' — — —"
Kaunis taru kertoo nuorukaisesta, joka jätti kotinsa, antautuakseen
palvelemaan maailman mahtavinta herraa. Hän tuli kuninkaan luo. Tätä
miellytti pojan reipas käytös ja terve voima, ja hän otti hänet
palvelukseensa. Illan kuluessa mainittiin saatanan nimi ja silloin
teki kuningas ristinmerkin. Silloin huomasi nuorukainen, että mahtaa
löytyä mahtavampikin herra kuin se, jota hän nyt palveli, ja läksi
etsimään häntä. Mutta tämänkin näki hän karttavan ristiä tien vieressä,
ja kun hän kysyi miksi, sai hän kuulla, että syvyyksien ruhtinas
pelkäsi puuta, jonka päällä hänen ikuinen vihamiehensä oli kärsinyt.
Silloin tahtoi nuori soturi etsiä Kristusta ja palvella häntä. Hän
tuli erakon luo metsässä ja kysyi, mistä saattaisi löytää sovittajan
ja antaa voimansa hänen palvelukseensa. Hurskas mies neuvoi häntä
etsimään Herraa hänen sanastaan ja rukouksesta. Pian huomasi kuitenkin
nuorukainen, ettei hän voi näin löytää etsittäväänsä ja pyysi erakkoa
neuvomaan työtä, jonka helteen hän saisi kantaa Kristuksen tähden.
Vanhus vei hänet silloin joen rannalle ja käski häntä vaarallisen
veden poikki kantamaan hurskaita pyhiinvaeltajia. Taru kertoo, että
Kristus yöllä tuli rantaan ja pyysi hänen apuaan sekä että mies, vaikka
ei osannut lukea eikä rukoilla, katsottiin mahdolliseksi kantamaan
maailman sovittajaa.
Voimat ovat moninaiset, lahjat moninaiset ja tavat työskennellä Jumalan
tarkoitusten edistämiseksi samoin. Kun siis näette veljen, joka ei
teidän tavallanne ajattele ja rukoile, niin älkää sanoko: "hän on
kadotettu", vaan sanokaa mieluummin: "ehkä hän seisoo vyöryävän virran
varrella, kestäen unettomia öitä, vaivoja ja vaaroja ja taistellen
terveitten jäsentensä koko voimalla kantaakseen joen poikki Kristuksen
valittuja ja edistääkseen hänen asiaansa."
Kymnaasin lehtorina piti Runebergin antaa vihkiä itsensä papiksi ja
tuomiokapitulin jäsenenä kuului hänen velvollisuuksiinsa tutkia nuoria
pappiskokelaita. Siten hän heidän piiristään sai paljon tuttavia
ja useita ystäviä. Kuvaava Runebergin uskonnolliselle kannalle ja
suvaitsevaisuudelle on muuan tapaus, jonka eräs maalaispappi tiesi
kertoa.
Hän oli kerran, tavatessaan Runebergin, kertonut hänelle kokemuksiaan
ja mielialojaan maalta, seurakunnasta, jossa hän viimeksi oli
vaikuttanut. Kansa siellä oli köyhää ja yksinkertaista, mutta
hyväntahtoista. Nuori pappi huomautti kehuen, että ei pidä luulla hänen
pitävän löyhää kuria seurakunnassaan. Kyllä hän katsoo, ettei kansa
hänen saarnatessaan nuku. Silloin hymähti Runeberg ystävällisesti ja
alkoi selittää, että onhan luonnollista, että ihmisen, joka oltuaan
koko viikon raskaassa työssä, varhain sunnuntai-aamuna noustuaan ja
tultuaan pitkän matkan kirkkoon, vihdoin päästyään penkkiin, Herran
huoneen rauhaan, tulee uni.
— Älä tee niinkuin tähän asti, lopetti Runeberg puheensa, — vaan kun
näet, että kuulijasi alkavat nukkua, niin hiljennä vähitellen ääntäsi
ja kun huomaat heidän nukkuneen, niin lue heille Herran siunaus ja jätä
heidät rauhaan.
Varmaan Runebergin lempeä selitys sittemmin monasti muistui papin
mieleen ja sai hänet langettamaan tuomionsa säälivämmin kuin siihen
asti.
Pietistinen suunta piti Runebergin uskonnollista katsantokantaa liian
vapaamielisenä ja maailmallisena. Vielä kaksikymmentä vuotta myöhemmin
vaikuttivat pietistit sen, ettei Runebergin virsikirja-ehdotusta
hyväksytty.
Kesäkuussa v. 1850 kirjoittaa rouva Runeberg ystävättärelleen: "meidän
elämässämme on juuri tapahtumaisillaan oikein merkkitapaus, nimittäin,
uskotko! mieheni aikoo matkustaa Ruotsiin, jos hän nyt saa passin".
Runeberg nimittäin ei kuulunut niihin, jotka mielellään matkustavat.
Helsingissähän hän tuontuostakin kävi ja virkamatkathan olivat
suoritettavat, mutta esim. Pietariin oli hän monasti hankkinut, sentään
täyttämättä aikomustaan. Ruotsinmatkaa hän nähtävästi myöskin kauvan
oli miettinyt ja vihdoin tehnyt päätöksensä. Mutta ei ollut passin
saaminen siihen aikaan helppo asia. Pitkän aikaa oli sitä odottaminen
ja viikkoa myöhemmin kuin hän oli aikonut lähteä, se vihdoin saapui.
Runebergille tekivät seuraa maanviljelijä Duncker ja professori Lille
ja kesäkuun 25 päivänä vihdoin lähdettiin matkaan.
Jo laivan saapuessa Tukholman satamaan, toivottivat siellä oleskelevat
suomalaiset suuren maamiehensä tervetulleeksi. Sitte seuraa pitkä sarja
päivällisiä, illanviettoja, maljoja ja puheita, osaksi tukholmalaisissa
perheissä, osaksi ravintoloissa. Kulovalkean lailla on kaupungissa
levinnyt tieto, että suuri runoilija vierailee Ruotsissa, ja jokainen
haluaa hänet nähdä.
Kuningaskin ja kruununprinssi vastaanottivat Runehergin mitä
ystävällisimmin. Kuningas kertoi poikiensa osaavan ulkoa Runebergin
runot ja koko perheensä vuodattaneen kyyneleitä niitä lukiessa.
Kruununprinssi lahjoitti hänelle useita teoksiaan, joitten kansiin
oli kirjoitettu omakätinen omistus, sekä maalaamansa taulun ja lauloi
hänelle miltei kokonaisen tunnin ajan sävellyksiään. Vielä pyysi hän
Runebergin luokseen päivällisille, joissa oli läsnä maan hienointa
ylhäisöä.
Eräissä päivällisissä, jotka useat Pappis- ja Porvarissäädyn jäsenet
runoilijan kunniaksi pitivät, kysyi arkkipiispa, eikö Runeberg tahtoisi
muuttaa Ruotsiin: Tukholmassa olisi hänelle valmis paikka. "Herra
arkkipiispa", vastasi silloin Runeberg, "Suomi on köyhä äiti, joka
tarvitsee kaikki lapsensa".
Käytyään Upsalassa ja saatuaan osakseen koko sen kaupungin
kunnianosoitukset, läksi Runeberg Pohjoisruotsin kautta paluumatkalle.
Kaikissa pikkukaupungeissa, joihin laiva puikkosi, vastaanotettiin hän
laululla, maljoilla ja puheilla ja vietiin juhliin, jotka kestivät niin
kauvan kuin laiva kussakin paikassa viipyi. Runeberg, joka ei pitänyt
pitkistä puheista, kaikista vähinten kun ne koskivat häntä itseään,
vastasi ainoastaan muutamin yksinkertaisin sanoin. Ruotsalaiset taas,
jotka olisivat toivoneet saavansa kuulla suuren runoilijan esiintyvän,
lienevät siinä suhteessa pettyneet. Mutta paluumatkallaan viipyessään
Vaasassa, kirjoittaa Runeberg rouvalleen: "Joka tästä jo pääsisi teidän
luoksenne! Minä olen kauhean väsynyt kaikkeen tämän maailman komeuteen
ja ikävöin Kroksnäsin puuroa, kalaa ja rauhaa."
Syntymäkaupungissaan Pietarsaaressa viipyi hän neljä päivää. Heinäkuun
23 päivänä olivat kaupunkilaiset pyytäneet hänet hänen isävainajansa
vanhalle kalastajamajalle, jossa Johan Ludvigkin poikana oli viettänyt
monet yöt ja päivät. Kauniisti olivat naiset kukkasilla ja köynnöksillä
koristaneet majan, muodostaneet runoilijan nimikirjaimet seinälle ja
toimittaneet mökkiin hänen kuvansa ja kaikki hänen teoksensa. Kun
runoilija saapui rantaan, oli häntä vastassa neljä valkopukuista
nuorta tyttöä, jotka sirottivat kukkasia tielle, jota runoilija astui
Maammelaulun sävelien soidessa. Kallisarvoinen pyssy, joka oli ollut
kapteeni Runebergin oma, lahjoitettiin runoilijalle.
Saman päivän aamuna oli hän käynyt tervehtimässä serkkuaan, "kelpo
poikaa", jota ei hän ollut nähnyt pitkiin aikoihin. Mies raukalta
olivat jalat kerran paleltuneet, jonka jälkeen oli täytynyt sahata ne
poikki. Köyhänä, yksin, eleli hän nyt mökissään, likellä Pietarsaarta.
"Ludvigille" oli hän valmistanut yksinkertaisen aterian ja hilpeästi
jutellen lapsuudenmuistoista, söivät ystävykset sen kahdenkesken.
Vihdoin kömpii raajarikko kainalosauvojensa varassa kaapille ja noutaa
sieltä samppanjapullon. Hän tahtoo juoda Ludvigin maljan, sillä ties,
koska sitä enään tavataan. Runeberg yrittää torua häntä, köyhää
miestä, tuollaisesta tuhlaavaisuudesta. Mutta tuo vilpitön kunnian ja
ystävyyden osoitus liikuttaa häntä ehkä enemmän kuin kaikki juhlat ja
puheet, joitten esineenä hän vasta on ollut.
Heinäkuun 28 päivänä saapui Runeberg kotiin. Hänen jo asetuttuaan
veneeseen, lähteäkseen Porvoosta Kroksnäsiin, sattui hänen ystävänsä
pastori Bergström astumaan ohitse ja pysähtyi silloin puhuttelemaan
Ruotsista palaavaa Runebergia, kysyäkseen miten matka oli kulunut
ja oliko ollut hauska. "Olihan siellä", vastasi Runeberg, "hauska,
mutta hauskempi on taas päästä Kroksnäsiin kävelemään paljasjaloin ja
onkimaan ahvenia."
-- -- --
Joulukuussa v. 1863, kun Runeberg nuorimman poikansa kanssa oli
kokemassa ketunpyydyksiään, kohtasi hänet halpaus. Poikansa avulla
pääsi hän vaivoin kotiin ja sen jälkeen ei hän enään omin voimin
kyennyt nousemaan vuoteeltaan.
Siihen hän pysyi kytkettynä neljätoista vuotta.
Niitä pitkiä päiviä, niitä loppumattomia öitä! Hänen henkensä on jäänyt
virkeäksi, hän muistaa kaikki mitä oli, kyky kärsiä ja kaivata ei ole
mennyt — mutta kaikki muu on poissa: hänen runosuonensa on kuivunut, ja
vaivoin saattaa hän hellälle hoitajattarelleen, vaimolleen, kirjoittaa
edes muutamia sanoja rakkautensa ja kiitollisuutensa osoitukseksi.
Sairas ei saata puhua ääneen, ja hoitajatar on niin kuuro, ettei hän
voi kuulla rakasta kuiskausta.
Joka on viettänyt muutamankin yön unettomuudessa, se tietää, miten
pitkiksi venyvät ne hiljaiset hetket, jotka unessa vietettyinä lentävät
kuin siivillä. Ja mitä ajatuksia syntyy unettomuuden öinä, mitä
mielikuvia, mitä tuskallisia tunteita!
Niitä pitkiä päiviä, niitä päättymättömiä öitä, mitkä mahtuvat
neljääntoista vuoteen, kun henki elää ja valvoo — henki sellainen
kuin Runebergin — ja ruumis on kuollut! Mutta hän ei valita. Pienelle
paperiliuskalle on hän näinä sairautensa vuosina kirjoittanut: "ylevä
henki kestää tuskansa eikä usko huoliansa halpamaisille kuulijoille".
Entistä tärkeämmiksi käyvät hänelle nyt hänen vanhat ystävänsä,
pikkulinnut. Ikkunaan on kiinnitetty lauta, jolle aina katetaan ateria
lintuja varten. Peilistä, joka riippuu vastapäätä vuoteen päänalasinta,
näkee sairas niiden syövän. Vieläpä hän kesyttää kärpäsenkin, joka
säännöllisesti saa annoksensa hänen lautaseltaan.
Niin kuluu neljätoista vuotta, yksitoikkoisesti, hitaasti, matelemalla.
Toukokuun 4 päivänä 1877 kuolema vihdoin vapauttaa hänet kaikista
vaivoista.