Runebergia ei suinkaan aina ole ymmärretty eikä tunnustettu.
Ennen häntä vallitsi ruotsalaisessa kirjallisuudessa suunta,joka
liikkui yläilmoissa, pilventakaisilla mailla, kaukana todellisuudesta
ja ihmiselämästä. Kuvattiin sankareja ja sankarittaria, jotka olivat
niin vähän kuolevaisia kuin suinkin, heidät puettiin kultiin ja
silkkiin ja heidän asunnokseen loihdittiin hämärä satulinna. Jos
tahdottiin kuvata nuorta tyttöä, niin ei sopinut yksinkertaisesti
lausua, että hän on kaunis, että hänen silmänsä ovat siniset, ja että
hänen poskensa hehkuvat, vaan sanottiin, että neito on sulottarien
sisko, että lemmenjumala leikittelee hänen poskillaan, ja että hänen
silmistään lentelee rakkauden nuolia. Erittäin mieluisina laulunaiheina
käytettiin kotkia, jotka valon virrassa kylvettävät kiiltäviä siipiään
tai "kaihoten lentävät aurinkoa kohti saadakseen sen rinnasta juoda
tulen ja elon ja taivaan makeutta"; tai ylistettiin jalopeuroja tai
muita uljaita olentoja. Yksinkertaisemmat asiat eivät laisinkaan
kelvanneet runouteen, jollei niitä sijoitettu muhkeaan ympäristöön
ja upeaan muotoon. Runoilemiseen ei vaadittu sydämen tarvetta, vaan
saattoi runoilijaksi tulla kuka tahansa, joka vain osasi takoa sujuvaa
runomittaa ja heläjäviä loppusointuja. Ja mies se, joka runoilemisen
taidossa oli saavuttanut sellaisen näppäryyden, että hän koska tahansa
ja mistä tahansa saattoi tekaista runon, jossa uhkui komeita kuvia ja
loistavia sananmuotoja.
Äkkiä kajahtaa silloin laulu, niin vieno, niin yksinkertainen, niin
eroava kaikista entisistä ja samalla niin tuttu kuin olisi sen kuullut
jo äitisi suusta, kun hän kehtoasi keikutteli. Siinä ei tavoiteta
kaukaisia maailmoja eikä loihdita esiin satulinnoja, siinä kuvataan
kotilahtia, Suomen saloja, Pohjolan kalpeaa taivasta, jolla tähti
vilkkuu, lasta äidin sylissä, surua, iloa ihmisrinnassa. Mikä rikkaus
kodin pienessä piirissä, jossa elämä kuluu niin hiljaa, vaipuneena
arkielämän askareihin; mikä kauneus tuulen laulussa, joka kiertää
solissa ja nurkissa ja kiikuttaa koivua ikkunan alla, kuinka ihanat
illan ruskot auringon laskemasijoilla! Kauneutta on yllinkyllin
ympärillämme, omassa elämässämme ja siinä ajassa, joka paraikaa kestää.
Ei sitä tarvitse etsiä pilvistä eikä menneisyydestä.
Laulaja, joka näillä yksinkertaisilla lauluilla ihmiset hämmästyttää,
on Frans Michael Franzén. Valitettavasti eivät hänen laulunsa kauvan
raiu Suomen rannoilla. Väliin tulee suuria valtiollisia mullistuksia.
Suomi eroitetaan emämaasta ja laulaja, joka ei jaksa kestää muutoksia
synnyinmaassaan, muuttaa Ruotsiin. Mutta siellä ei hänen runottarensa
jaksa kehittyä, eikä Suomessa, lamaantuneessa, voitetussa maassa vielä
synny miestä, joka astuisi hänen teitään. Entinen suunta ja maku,
rehevät tilapäisrunot ja muut samantapaiset sepustukset pääsevät
taaskin vauhtiin.
Ruotsissa heläjää näihin aikoihin nerokkaan Tegnérin kannel. Hänen
kielensä lemuaa kuin kukkatarha, hänen ajatuksensa väreilee kuuvalona
aallon vaahdossa, päivänä lehtiverkon lomissa. Hänen runottarensa
esiintyy hohtavissa harsoissa ja jalokivissä. Tegnér on rikas ja hän
tuhlailee ylellisyyttään joka askeleelta. Hän kirjailee — kuten eräs
hänen maamiehensä sattuvasti lausuu — koristuksilla sekä sormemme että
varpaamme.
Ei siis kumma, kun Runeberg lähettää maailmalle yksinkertaiset
laulunsa, että yleisö joka on tottunut pitämään Tegnérin sankarirunoja
ylimpänä taiteena, ällistyy eikä ymmärrä, että Runebergin laulut
taiderunoutta olisivatkaan.
Runeberg ei enään ole lapsi, kun hän julkaisee ensimmäisen
runokokoelmansa. Hän on silloin jo hyvän aikaa käynyt elämän koulua,
saanut oppia tuntemaan puutetta, kieltäytymään nauttinnosta ja
hallitsemaan halunsa. Siltä ei hänen elämänsä ole iloton eikä hänen
mielensä alakuloinen. Päinvastoin näyttää hänestä maailma valoisalta
ja tulevaisuudesta viittovat kauniit toiveet. Pintapuolisuutta
ja pikkumaisuutta hän vihaa, seuraelämän loisto ei tuota hänelle
virkistystä, se häntä tukahduttaa. Mutta luonnossa, järvellä, metsässä,
ihmisten parissa, joitten kanssa saa seurustella luontevasti ja
vapaasti — siellä hän viihtyy. Rakkaudella lähestyy hän luontoa, ja
hänelle avautuu maailma, jonka aarteita eivät muut ole ymmärtäneet
ottaa omikseen, jonka kauneuden ohi ihmiset välinpitämättöminä ovat
astuneet. Surun ja synnin läpi, jonka alla luomakunta huokaa, tuntee
hän kaikkialla Luojan rakkauden. Karkean pinnan alla sykkii usein
lämmin, vilpitön ihmissydän; yksinkertaisimmissa, jokapäiväisimmissä
oloissa kehittyy monasti mitä syvin viisaus ja elämänkokemus.
Siksi nousee hänen vihansa ajan käsitystä vastaan, joka on julistanut
mitättömäksi elämän todellisuuden, joka on telkinyt kauneuden rajat
niin ahtaiksi ja joka vääristelee Luojan teot irvikuviksi.
Pitemmässä, vakavasti esitetyssä kirjoituksessa «Katsaus Ruotsin
nykyiseen runokirjallisuuteen ottaa hän asian puheeksi, paljastaa
ajan pintapuolisuuden ja arvostelee ankarasti neroja sellaisiakin kuin
Tegnér ja von Beskow.
Omaa käskystänsä runoudesta määrittelee hän seuraavalla tavalla:
"Runous näkee asiat todellisuuden valossa ja kuvaa tosi todellisuutta,
jonka juuri on Jumalassa ja jonka tuoksu täyttää maailman. Runous ei
korjustele luontoa eikä tee sitä ihanammaksi kuin se on, mutta se
auttaa ihmiskuntaa pinnan sameuden läpi näkemään omaa ja maailman
kauneutta. Ihmiskunta istuu elämän rannalla, itkien synkän aallon
vaahtoa ja levottomuutta. Silloin tulee runous, kuni auringonsäde, joka
pilkistää esiin pilvistä, valaisee pimeyden ja näyttää ihmiskunnalle,
miten syvä, kirkas ja puhdas tuo aaltoileva järvi on."
"Ei ole ketään ihmistä, joka alituisesti ja koska tahansa saattaisi
ylentyä uskonnolliseen hartauteen, eikä taiteilijaa, jonka
käytettävissä inspiratsioni olisi koska tahansa. Jos hän silloin,
saavutettuaan jonkinlaisen tottumuksen ja kätevyyden kielenkäytännössä
eksyy koettamaan luoda taideteosta, niin täytyy hänen yrityksensä
epäonnistua, ja hän näyttää aivan toiselta kuin todellisen innostuksen
hetkinä."
"Pöyhkeyttä, liioittelua ja valheellisuutta runoudessa suvaitsee
ainoastaan se, joka ei tunne runoutta sen ylevyydessä. Runouden
jumalallinen oikeus on luoda, kuten luonto luo, rajattomassa
runsaudessa, rajattomien lakien mukaan. Hourailu, mielivaltaisuus
ja vilppi olkoot ikipäiviksi karkoitetut sen pyhyyden piiristä.
Kunhan tulisi aika, jolloin yleisemmin kuin tähän asti, tahdottaisiin
tunnustaa, että runouden perusteena on yhtä vahva pohja kuin
tieteenkin, tämän sanan korkeimmassa ja jaloimmassa merkityksessä, että
runous perustuu luonnon ikuiseen tarpeeseen, joka ilmenee ihmisessä
kuten kaikessa muussakin luodussa."
Tietysti yleisö nousi tällaista röyhkeyttä vastaan. Nuori mies, joka on
julaissut pari mitätöntä runovihkosta, uskaltaa mestaroida Tegnériä!
Merkillisin niistä vasta-arvosteluista, jotka syntyivät Runebergin
kirjoituksen johdosta, lienee se, jonka von Beskow salanimellä julkaisi
ja jonka päällekirjoitus "Uusi tähti idässä" jo ilmaisee sisällön
laadun. Se on täynnä salaviittauksia ja ilkeitä vääristelyjä. "Ja
kuka", huudahtaa siinä kirjoittaja muun muassa, "tuo profeetallinen,
uusi Messias sitte mahtanee olla, jonka riemukulun tieltä ruotsalaisten
kirjailijain pitäisi väistyä? Kai arvostelijalla lie hänestä joku
aavistus, koska hän näin suurilla valmistuksilla on ryhtynyt häntä
vastaanottamaan? — Tietääkö kirjoittaja mitä täälläpäin arvellaan ja
mikä ei kuulu ensinkään mahdottomalta? — Ei enempää eikä vähempää,
kuin että se olisi kirjoittaja itse. — Joka tapauksessa olemme me
täällä Ruotsissa sentään siksi 'kypsymättömät" ja itserakkaat, ettemme
hevillä vaihtaisi edes sitä vähää kelvollista, mitä "nykyisessä
runokirjallisuudessamme' on tuohon merkitsemättömään ja tulevaisuuteen
turvautuvaan vekseliblankettiin..."
Ehkä ainoa, joka Runebergin runoille osasi antaa täyden arvon, oli
Franzén. Hän heti käsitti noitten näennäisesti yksinkertaisten
laulujen kauneuden ja kirjoitti nuorelle runoilijalle vilpittömän
onnittelukirjeen. Muutamat ruotsalaiset arvostelijat myönsivät, että
Runeberg pienissä runoissaan onnistuneesti oli mukaellut kansanlauluja,
ja että Hirvenhiihtäjät antoivat hauskoja ja uskollisia kuvauksia
kansanelämästä. Mutta taiteellista arvoa ei tietysti voitu antaa
teokselle, jossa kuvaillaan kerjäläisiä ja ruotivaivaisia, jonka urhot
liikkuvat suksilla lammasnahkaturkeissa ja asuvat savupirteissä.
Runebergin ystävä Lauvantaiseuran ajoilta, tohtori Lindfors, kirjoittaa
hänelle ensimmäisen runokokoelman ilmestyttyä kirjeen, jossa hän
kehoittaa häntä kaikella muotoa heittämään nuo miltei jokapäiväiset
pikkukuvaukset. "Varo ettet rupea tuollaiseksi surkeaksi limonaadiksi
kuin arvoisa Franzénimme"!... huudahtaa hän huolestuneena ja ehdottaa
ystävälleen joukon suuremmoisia aiheita, joitten kehittäminen varmaan
tuottaisi enemmän tyydytystä... Hitaasti menivät Hirvenhiihtäjät
kaupaksi. Tuhannen kappaleen painos riitti sekä Suomea että Ruotsia
varten likemmä kaksikymmentä vuotta. Useat Runebergin ystävistä
ottivat, mennessään joululomalle maalle, mukaansa kymmenen kappaletta
myydäkseen ne kotiseudullaan, mutta eivät saaneet kaupaksi puoliakaan.
Teosta ei ymmärretty. Erosihan se niin kokonaan niistä joita oli
totuttu pitämään kauniina.
Ensimmäisen julkisen arvostelun Suomessa Runebergin kirjailijatoimesta
kirjoittaa Fredrik Cygnaeus v. 1837. Hän alkaa kirjoituksensa
seuraavaan tapaan: Enemmän kuin vuosikymmen on jo kulunut siitä kuin
herra Runeberg runoilijana astui näyttämölle, sittemmin osoittaen
harvinaista runollista tuotteliaisuutta, jotapaitsi hän jo viisi vuotta
on toimittanut "Helsingfors Morgonbladia". Tämän kaiken perustuksella
luulisi hänen ansainneen arvostelun tai edes jonkinlaisen ilmoituksen
jossakin kotimaisessa sanomalehdessä, mutta minun tietääkseni ei
edes hänen nimeään ole kertaakaan mainittu, jollei mahdollisesti
takasivulla, ilmoitusten joukossa, jotka tarjoavat myytäväksi
hollantilaista silliä, piimää y.m. — Itse arvostelu on tavattoman
kiittävä: Hirvenhiihtäjät tunnustetaan kansalliseepokseksi, joka
Kalevalan rinnalla aina tulee säilyttämään arvonsa.
Ensimmäinen Runebergin teoksista, jonka yleisö paikalla ymmärsi, oli
_Hanna_. Ihastuksella ja yksimielisellä tunnustuksella se otettiin
vastaan. Tosin väitettiin, että runoilija esikuvinaan olisi käyttänyt
paria tunnettua saksalaista teosta (Göthen "Hermann und Dorothea"
ja Vossin "Luise"), mutta käsitellen aihetta aivan itsenäisesti.
Huomattava kuitenkin on, ettei Runeberg esim. "Hermann und Dorotheaa"
ollut edes lukenutkaan. Ennen "Hannan" kirjoittamista ei hän nimittäin
ollut tullut lukeneeksi Göthen mainiota teosta ja sittemmin huvitti
häntä jättää siihen tutustumatta, koska ihmiset väittivät hänen
käyttäneen sitä esikuvanaan.
Syystä on ihmetelty, että senaikainen ankara sensuuri salli Vänrikki
Stoolin tarinain ilmestymisen. Aivan helposti ei se käynytkään.
Sensuuri ehdotti ensin muutamia pienempiä muutoksia ja runoilija
suostui niihin empimättä. Mutta kun painoylihallituksen puheenjohtaja,
vapaaherra Nordenstam, vaati erään säkeen muuttamista runossa "Döbeln
Juutaalla", vastasi Runeberg päättäväisesti, että sitä hän ei muuta.
Siinä tapauksessa ei kokoelma saa ilmestyä, huomautti Nordenstam.
Tyynenä poistui runoilija, päättäen jättää julkaisemispuuhan. Kun
hänelle sitte lähetettiin takaisin käsikirjoitus, niin mainitsi hän
valitettavasti sensuurin luvalla jo painattaneensa useita arkkeja.
— Sepä ikävä juttu, lausui Nordenstam. — Kuinka suuri painoksenne on?
— 2,000 kappaletta!
— Sepä komeaa! Ja ystävällisesti jatkoi hän: — miksei lehtori nyt voi
muuttaa tuota yhtä paikkaa, kun jo muutitte toisiakin?
Ne olivat vähemmänarvoisia. Tätä ei käynyt muuttaminen.
— No, olkoon menneeksi! sanoi vihdoin puheenjohtaja, ja vaarallinen
käsikirjoitus sai painoluvan.
Runebergin ollessa Porvoossa, valvoi painatustyötä Helsingissä Cygnaeus
ja hänkin joutui "Vänrikkien" takia kiistaan sensuurin kanssa.
Arveluttava paikka löytyi tällä kertaa "Torpan tytöstä." Toisessa
värssyssä sanotaan siinä suomalaisten joukosta:
Työns’ on se tehnyt, niittänyt on viljan kallehimman,
vihollisjoukon vanginnut tai lyönyt rohkeimman.
Ei käy puhuminen vihollisjoukosta sillä tavalla, huomautettiin
Cygnaeukselle. Tulee muistaa, että se oli hänen Majesteettinsa väkeä.
Cygnaeus suostuu hymyillen muuttamaan, ottaa käsikirjoituksen ja kynän
ja kirjoittaa:
Työns’ on se tehnyt, niittänyt on viljan surkeimman, j.n.e.
Mutta muutos miellyttää sensuuria nyt entistä vähemmän ja runo saa
ilmestyä alkuperäisessä muodossaan.
"Sitä päivää, jolloin Vänrikki Stoolin tarinat ilmestyivät, eivät ikinä
unohda senaikaiset," kertoo A. Schauman muistelmissaan siltä ajalta.
"Kuinka me nautimme, huokailimme, iloitsimme, ja kuinka sydämemme
sykki kiivaammin kuin koskaan ennen! Vasta nyt me käsitimme kuuluvamme
kansaan, jonka edestä kannattaa elää!"
Tällaisia tunteita herättivät Vänrikki Stoolin tarinat nuorissa.
Vanhojen tunteita taas tulkitsee se sotavanhus, joka toveriensa ja
heidän jälkeläistensä puolesta lahjoittaessaan Vänrikki Stoolin
laulajalle komean lahjan, lausui muunmuassa: "harvoin taitanee historia
mainita sotureja, jotka kovemmin olisivat taistelleet, enemmän
kärsineet ja uskollisemmin täyttäneet velvollisuutensa — voittojen,
onnettomuuksien ja tappioiden jälkeen joutuakseen täydellisempään
unohdukseen. Saatatte siis käsittää, mitkä tunteet meissä heräsivät,
kun luimme ihanat laulunne, joissa neronne säteiden loistossa
ikäänkuin taikasauvalla loihditte kansojen eteen nämät sotilaat heidän
tahrattoman kunniansa välkkyvässä asussa."
Runoilijan eläessä hiljaista elämää pienessä Porvoossa, lentää hänen
maineensa jo pitkin maailmaa. Hänen teoksiaan käännetään miltei
kaikille sivistyskielille, ja kun ulkomaalaiset kirjailijat ja
oppineet tulevat Ruotsiin tai Suomeen, käyvät he välttämättömästi
Porvoossa, lukien siellä asuvan runoilijan pohjoismaiden
suurimpien merkillisyyksien joukkoon. Runeberg joutuu monenmoisten
kunnianosoitusten esineeksi: ulkomaalaiset kirjalliset ja tieteelliset
seurat kutsuvat kilvan häntä kunniajäsenekseen, Ruotsin kuningas
lyöttää hänet ritariksi, Venäjän keisari määrää hänelle professorin
arvonimen ja tuhannen ruplan suuruisen vuotuisen eläkkeen, Ruotsin
akatemialta joka hänen teoksestaan "Hauta Perhossa" muutamia vuosia
sitte soi ainoastaan toisen palkinnon, saa hän nyt vastaanottaa sen
korkeimman kunnianosoituksen ja palkinnon: kultamitalin.
Runeberg oli niitä kirjailijoita, jotka kehittyvät hitaasti.
Hän ei ole mikään ihmelapsi, joka herättäisi huomiota, ja nuorukaiseksi
kasvaa hän samalla lailla kuin sadat muut varattomien vanhempien
pojat, vastaanottaen vaikutuksia ympäristöstään. Hänestä kehittyy
toiselta puolen ankara velvollisuuksien ihminen — toiselta puolen
rajattoman vapauden mies. Hänen aikaisimmat runonsa eivät anna aihetta
toiveisiin. Vasta saavutettuaan noin 30 ikävuotensa kohoaa hän taiteen
aurinkoisille ylängöille, vasta sitte aukeaa hänessä hänen aikansa ja
kansansa kukka.
Hän ei koskaan rientänyt panemaan paperille ensi innostuksen tunnetta,
vaan tunteen piti saada kypsyä, ennenkuin se kirjoitettiin. Hän ei
koskaan pakoittautunut runoilemaan, eli kuten hän itse sanoi: hän
ei koskaan pannut runottarelleen pakkoa. Vasta sisällisen tarpeen
pakoittamana sai runo syntyä. Ja sen synnyttyä oli vielä pitkä matka
sen julkaisemiseen. Kauvan aikaa sai se maata laatikossa ja kestää
monet korjaukset ja kiirastulet, ennenkuin se hyväksyttiin. Säälimättä
piti poistettaman kaikki mikä mahdollisesti häiritsi kokonaisuutta. Ei
siinä kyllä että sanoja ja säkeitä muutettiin tai värsyjä jätettiin
pois, vaan pyyhki runoilija usein kokonaisia kohtauksia, jotka kyllä
sellaisinaan saattoivat olla hyvät, mutta jotka eivät välttämättömästi
liittyneet yhteyteen. "Minä taon takomistani", sanoi hän, "kunnes
kuulen, että kaluun tulee hyvä sointu".
-- -- --
Ei ole helppoa mennä kuvaamaan aamuruskoa, ei kastehelmeä hyvä
kosketella. Kalpean kuvan antaa kertoja päivän punaisesta palosta,
himmeäksi tekee hänen kosketuksensa nurmen timantin. Heikoiksi,
himmeiksi käyvät kertojan käsissä suuren Runebergin kuvaukset. Niihin
täytyy itsekunkin persoonallisesti syventyä, vaipua, kuten ihminen
vaipuu nauttimaan kauniista maisemasta ja ihailemaan taivaan ruskoa tai
myrskyä merellä.
Ja kuitenkin, kaikitenkin: Runebergin elämää kuvatessa älköön puuttuko
siitä se, mikä siinä oli pääsisältönä, mikä hänelle itselleen antoi
tyydytyksen ja mistä tuli Suomelle kansallisaarre: hänen henkinen
työnsä. Saakoon tässä siis sijansa kuvaus, joskin kalpea, hänen
teoksistaan.
_Hirvenhiihtäjissä_ viedään lukija kauvas sydänmaille, Metsolan
torppaan.
On talvi-ilta. Torpanväki on jo päässyt ruualta. Vaimo, toimelias
Anna, tytär ja poika häärivät vielä kukin askareissaan. Perheenisä,
itse jykevä Pietari, joka kaiken päivää on raatanut tukinvedossa, ajaa
väsymystä ruumiistaan ja unta silmistään, sillä varhain aamulla on
hänen oltava hirvenajossa kartanon herran kanssa. Äkkiä kuuluu pihalta
kulkusia ja Annan veli, reipas Matti, jota jo kauvan on odotettu tänne
tulevaksi, saapuu, Metsolaisten suureksi iloksi.
Matilla on hyvä talo Kurussa ja muutenkin varoja, hän on mies
parhaimmassa iässään, mutta hänen elämänsä on iloton, sillä ei ole
vielä vuosikaan kulunut umpeen siitä kun hänen hyvä vaimonsa kuoli,
jättäen vanhemman lapsista turhaan huutelemaan äitiä ja nuoremman
itkemään vieraan rinnoilla. Matti on kyllä miettinyt uuttakin
avioliittoa, mutta ei tiedä, valitako vaimoksi ikäihminen, joka jo on
vakaantunut ja joka lapsia kohtelisi hyvyydellä, vaiko nuori tyttö,
joka voimakkaalle miehelle soisi poskiensa ihanuuden ja rakkautensa
riemun.
Nyt alkavat torpanväet kilvan kiittää Hetaa, Sakariaksen tytärtä, joka
palvelee kartanossa. Se se vasta on tyttö! Kahdeksantoistavuotias,
muodoltaan muhkea, mieleltään vakava, sävyisä ja taipuvainen. Hänelle
uskovat herrasväet sekä kankaankudonnan että aitanavaimet, häneen
iskevät miesten silmät kuin rastaitten parvi marjaiseen pihlajaan.
Hänestä tulee Matille oiva emäntä! Aamulla on hänen Pietarin kanssa
lähdettävä kartanoon hirvenhiihtoon — tai oikeastaan tytönkatsojaisiin.
Ja tällä päätöksellä vaipuu torpanväki vieraineen uneen.
Mutta tuskin on kukko ensi aamulaulunsa kiekauttanut, kun Pietarin
sytyttämä päresoihtu taas herättää kissan kismottelemaan ja Matin
valmistautumaan matkaan. Pian kääntyvät hänen ja Pietarin sukset
kartanoa kohti. Matti on saanut lainaksi Pietarin isä-vainajan
ruotsalaisen kiväärin ja sen urotöistä pakinoiden saavutaan perille.
Pihassa ovat koirat vastassa, murisevat ensin, mutta tuntevat sitte
Pietarin äänen ja suksisauvan. Samassa tulee herra itsekin portaille,
huutaa pois koiransa ja käskee ystävällisesti miehiä tupaan odottamaan.
Siellä ovatkin jo koolla muut hirvenhiihtäjät. Laulaa hyristen polkevat
piiat rukkejaan ja permannolla olkien päällä uunin vierellä makaa
muutamia laukkuryssiä. Ilolla tervehtivät miehet tulijoita, vanha
Sakarias alkaa paikalla pelotella tovereitaan, että kuinka tässä nyt
pidetään puoliaan, kun tulee mukaan tuo kurulainen, sillä Kurussa on
yhtä monta kuulua pyssymestaria kuin on miestä. Matin ääni herättää
samassa ryssät, he ovat vanhat tutut, monet ateriat on Matin talolla
saatu, monet karhuntaljat Matilta ostettu. Hetkessä avataan kontit ja
Matille ilmaantuu tilaisuus antaa piioille pieniä lahjoja. Heta saa
paremman kuin muut, sillä Heta on paikalla voittanut vieraan sydämen.
Mutta Hetalla on muitakin kosijoita. Miesten ollessa metsällä,
rakastuu häneen nuori ryssä, tarjoaa hänelle reppunsa ja ruplansa ja
tahtoo viedä hänet köyhästä Suomesta kukoistavaan Arkangeliin, jossa
silkkinen on oleva hänen pukunsa ja ruokana hopearuplat. Heta ei
tietystikään ryhdy mihinkään kauppoihin humalaisten ryssien kanssa,
varsinkin kun Matti on hänen mielessään. Hän lyö jo vetoa toisten
piikain kanssa siitä, että Matti varmaan on ampunut parhaat laukaukset
metsästysretkellä.
Hän onkin oikeassa, sillä neljästä hirvestä on Matti kaatanut kaksi.
Sitäpaitsi on hän kotimatkalla kosinut Hetaa Sakariakselta. Pietaria
Matti vihdoin pyytää puhemiehekseen ja, ryssiltä ostettu kihlasilkki
kainalossa, astuu juhlallinen puhemies kamariin, jossa Heta kutoo
rouvan kirjavaa kangasta.
Hetkisen perästä saa Pietari jo rientää kotitorpalleen noutamaan
väkiään kihlajaisiin, jotka illalla vietetään kartanossa. Ennen häntä
saapuu sentään lukija Metsolaan, jossa viikon työt ovat lopetetut ja
väet kaikki nauttivat pyhäpäivän rauhaa. Nyt saamme likemmin tutustua
Aaroon, kerjäläiseen, joka ohimennen mainittiin kertomuksen alussa.
Ei ole hän aina kerjäläisenä kierrellyt maailmaa: oma talo hänellä
oli hedelmällisine peltoineen, karjoineen, hyvä emäntä ja kukoistavat
lapset. Kaikki häntä kiittivät, monet kadehtivat, kunnes kohtasi
onnettomuus: ainoa hallayö hävitti pellon ja pedot raatoivat
karjan. Palvelijat jättivät talon, syötiin pettua, veroista tuli
ryöstö, vietiin navetasta laihat lehmät, ainoa joka jäi, lypsi
maidon asemasta verta. Vaimo, vierellään vastasyntynyt, nääntyi
kuoliaaksi. Mies tarttui kerjuusauvaan, veti kelkassa lapsia talosta
taloon, kunnes kasvoivat ja jo elättävät itsensä. Hän taas kiertelee
maailmaa, tyytyväisenä soitellen huuliharppuaan, kuten sirkka, joka
sirittää kuihtuneellakin lehdellä, vaikka aurinkoa on niukasti.
Mielenliikutuksiin saa Aaron kertomus kuulijat ja Anna, lohduttaakseen
ukkoraukkaa, noutaa pöytään parasta mitä hänellä on: voit, lihat,
muikut, kaljat. Ja syödä Aaron täytyy, vaikkei nälkäkään ole, syödä
kunnes vatsa on tynnörinä.
Ilo palaa torppaan, kun Pietari saapuu kertomaan että kiinni on Matti
kuin koukussa hauki. Juhlapuvuissa ja juhlatuulella lähdetään nyt
miehissä kartanoon.
Siellä on ilo jo ylimmillään. Viulut vinkuu, valot välkkyy, parit
keikkuu permannolla ja tyytyväisyys loistaa joka silmästä. Runoelma
päättyy Sakariaksen ylevään puheeseen kihlatuille sekä kartanon herran
ehdotukseen että Aaro jäisi viettämään vanhuutensa päivät hänen luonaan.
"Hirvenhiihtäjät" luettuasi tuntuu sinusta kuin olisit suksilla
kiitänyt sydänmaitten puhtaita hankia, tuntenut pakkasen paukkuvan
korvissasi ja nähnyt tähtien vilkkuvan ankarassa talviyössä. Olet
sitte katsahtanut mökkiin, jossa takkavalkea iloisesti loimottaa,
päre pihdissä palaa ja sirkat sirittävät. Täällä kuluu suomalaisen
talonpojan yksitoikkoinen elämä ainaisessa taistelussa kovaa luontoa
vastaan. Se on tehnyt hänet juroksi, hitaaksi ja yksivakaiseksi.
Mutta sano hänelle ystävällinen sana, odota kunnes tulee hänen
lauvantai-iltainen leponsa tai vaatimaton juhla naapuritalossa, ja hän
sulaa ja lauhtuu ja sinä näet että hänen povessaan elävät ihmistunteet,
ne samat, jotka tapaat maailman hyörinässä, sillä eroituksella, että ne
täällä sydänmaitten suuressa luonnossa usein ovat säilyneet suurempina,
parempina.
_Hanna_ siirtää meidät keskelle kesää. On juhannusaatto, tuomet ja
syreenit kukassa. Vanha pastori istuu ikkunassansa, piippua poltellen,
ja katselee maantielle päin. Hän odottaa tänään kotiin ainoaa
poikaansa, ylioppilasta Turusta.
Mutta kankaansa ääressä viipyy vielä hänen tyttärensä,
kuusitoistavuotias Hanna. Hauska olisi hänen siinä sukkulaa heitellä ja
nähdä kirjavien raitojen kasvavan, mutta jo kuuluu kello, ilmoittaen
pyhäpäivän alkaneen. Hän nousee siis, sitaisee otsaltaan kostean
kiharan ja seisahtuu ikkunaan, josta virtaa sisään kukkien lemua.
Samassa tulee huoneeseen vanha Susanna, pappilan uskollinen
palvelijatar. "Kiireesti neiti", puhuu hän, "pukeutukaa, pankaa
sormukset sormiinne, sillä nyt on onni talossa: nimismies on saapunut
Hän on uusissa vaatteissa, uusi on hevonen, uudet rattaat ja
ystävälliset kuin päivänpaiste olivat hänen kasvonsa, kun hän leikkiä
laskien sanoi tulevansa ryöstämään talon parhaan aarteen. Se ei voinut
merkitä muuta kuin että hän tulee pyytämään neitiä vaimokseen."
Hanna purskahtaa nauruun. Olisipa kummallista hänen olla tuon rikkaan,
pyöreän herran rouvana, joka kulkee niin vakavana ja jota pyydetään
sohvaan istumaan. Eihän hän toki tällaista hupakkoa! Johan hän
viisikymmentä vuotta on elänyt yksin.
Mutta se on sittenkin totta. Mahtava nimismies tarjoaa tytölle itsensä,
talonsa, tavaransa, lupaa häntä käsin kantaa ja silkkiin sitoa. Vanha
pastori pitäisi tyttärensä onnen turvattuna, jos hänestä tulisi tuon
jalon miehen vaimo; kunhan tyttö nyt ensin saa ajatella asiaa ja sitte
tehdä päätöksensä. Susannan mielestä tytölle tarjoutuu kokonainen
taivaan valtakunta. Ainoastaan nuori Johanna, joka palvelee pappilassa,
ollen miltei Hannan sisarena, kauhistuu, kuullessaan ylpeän herran
tuumista. Vai että se tulee tänne kultineen houkuttelemaan nuorta
sydäntä jäähtyneeseen syliinsä! Ei viihdy rakkaus vanhan koreissa
saleissa, ikävä ja harmi siellä asuvat.
Hanna hämmästyy. Eikö nuori voisi rakastaa vanhempaa? Onhan hän niin
ystävällinen, niin arvossa pidetty, onhan hänellä niin yllin kyllin
lahjoja tarjota. Onhan hän hyvä, kun pyytää nuorta jakamaan onneaan.
Ohhoh, arvelee Johanna, jopa on kullalla valtaa, kun se noin kaiken voi
tasoittaa! Ruvetkaa vanhan vaimoksi, mutta älkää sitte myöskään katsoko
ikäistänne nuorukaista silmiin.
"Älkää hänt’ unelmass’ edes nähkö, ettei hänen silmäns’
Iskisi teihin, ja katse jok’ ei mene mielestä koskaan,
Hiljaa vaivaavaks’ okahaks’ näin jäis’ sydämeenne."
Hanna seisoo avoimen ikkunan ääressä silmäillen maisemaa, jossa kaikki
on hänelle niin tuttua ja rakasta, järven selät, saaret, salmet... Ja
äkkiä tuntee hän, ettei hän voi niistä luopua. Hakekoon jalo kosija
tytön, jolle koti on vähemmän rakas...
Samassa ajaa pihaan rattaat ja ikkunaa kohti heilautetaan lakkeja. Veli
siellä saapuu. Paikalla unohtuvat Hannalta huolet ja riemuiten rientää
hän tulijaa vastaan.
Nuorukainen on tuonut mukaansa toverin ja ilokseen tuntee vanha pastori
hänet nuoruudenystävänsä pojaksi. Omana poikanaan sulkee hän hänet
syliinsä ja kun Hanna samassa astuu sisään, lausuu hän hänelle: tule
lapseni, anna sisaren suudelma nuorukaiselle, jota tähän asti et ole
tuntenut. Nyt olkoon hän, isäsi jaloimman ystävän poika, veljesi, ja
ole sinä hänen rakastava sisarensa.
Hanna tottelee. Vieras tarttuu hiljaa hänen käteensä, tyttö ei karta
hänen huultensa kosketusta.
Mutta päästyään yksin, painaa hän kiharaisen päänsä käsien varaan
ja itkee ja hymyilee, eikä itsekään tiedä miksi. Johanna hänet
heti ymmärtää ja hämillään painaen päänsä kasvinkumppalinsa rintaa
vastaan selittää Hanna, ettei hän suinkaan itke siksi että rakastaisi
tuota köyhää nuorta ylioppilasta, päinvastoin hän itkee vihasta:
häntä harmittaa että vieras käyttäytyy niin sydämellisesti ja aivan
sopimattomasti.
Illemmalla ovat nuoret kävelemässä. Ihana on luonto kuin morsian.
He astuvat järven rantaa pitkin ja kiertävät kokkokalliolle asti.
Veli tahtoo ystävälleen näyttää kotoiset seudut ja selittää mitä
muistoja liittyy mihinkin paikkaan. Hanna taas kertoo veljelleen mitä
tämän poissaollessa on tapahtunut. Ja vaistomaisesti, kääriessään
auki elämänsä tarinaa, likenevät he kaikki kolme toisiaan ja käyvät
toisilleen niin tutuiksi, kuin olisivat he jo vuosikausia olleet
ystävät.
Lähteen laidalle he vihdoin istuutuvat, istuvat ääneti, sanoja
etsimättä ja löytämättä, katsellen sammuvaa iltaruskoa. Sydän vain
etsii sydäntä ja autuus täyttää mielen. Lähteen peilistä yrittää Hanna
äkkiä katsella vieraan rakkaita kasvoja, mutta samassa katsoo veteen
hänkin ja heidän katseensa tapaavat toisensa.
Nyt on Velikin mieleltään hellänä ja hän uskoo Hannalle olevansa
kihloissa ystävänsä sisaren kanssa. Hetkeksi hän poistuu ja palatessaan
tapaa hän Hannan, seisomassa pää nuorukaisen rintaa vastaan.
Mutta nojatuoliinsa on vanha pastori sillaikaa nukkunut. Kauniina
hän siinä lepää, kasvoillaan omantunnon rauha, kun kihlatut astuvat
huoneeseen. Hanna herättää hänet, suudellen hänen kättään.
Vanhus hämmästyy, kun näkee tytön polvillaan edessään, sitte
synkistyvät hänen kasvonsa ja uhkaava silmäys sattuu nuorukaiseen.
Mutta hänen suora katseensa saa vanhuksen sulamaan ja syliinsä sulkee
hän heidät molemmat.
"Hannasta" henkii lukijaa vastaan kesä, luonnon ja kukkasten kesä,
ihmislapsen juhannusaika. Se on lemuava, suloa väräjävä runoelma,
rakkauden, rauhan ja ilon ylistyslaulu.
Seuraa sitte _Jouluaatto_, jonka päähenkilöinä ovat vanha sotamies
Pistol ja majorin kuusitoistavuotias tytär Augusta.
Majori ja Pistol ovat asetoverit ja kartanoon on Pistol pyydetty
viettämään jouluaattoa. Yksin astellessaan talvi-illan hämyssä, antaa
hän ajatuksensa lentää majorin suurelle tilalle, jonne hän juuri on
matkalla.
Ennen siellä raikui leikki ja laulut. Nyt on nuori kapteeni poissa,
kaukana, Turkin sodassa. Yksin istuu hänen nuori rouvansa huoneessaan,
itkee hääkuukautensa lyhyttä iloa ja laulaa surumielistä kehtolaulua
nukkuvalle lapselleen, jota ei isän silmä koskaan nähnyt. Synkkänä
astelee talon vanha emäntä huoneesta huoneeseen tai auttaa tytärtänsä
itkemään. Majori, vihdoin kyllästyneenä naisten ainaisiin kyyneliin,
ärisee jotakin nojatuolistaan. Ystävällinen Augusta neiti yksin kuuluu
kulkevan hymyilevänä kuin enkeli miehestä mieheen laskemassa leikkiä,
lohduttamassa, sovittamassa ja rauhoittamassa. Pistolin oma poikakin,
hänen ainoansa maailmassa, on sodassa, mutta tyytyväisenä, iloisena
kuin kuningas, astuu ukko eteenpäin, joulunviettoa kohti.
Äkkiä saavuttaa hänet kulkusten helinä ja Augusta neidin heleä ääni
kutsuu häntä nousemaan rekeen. Tyttö on ollut viemässä joulumuonaa
köyhään mökkiin. Istuen reen laidalla, juttelee vanha sotamies neidin
kanssa siitä, mikä heitä kaikkia painaa. Augusta on juuri päässyt
lohduttamasta ukkoa sillä, että ehkä ennenkuin hän tietääkään, poika
palaa sodasta, panee torpan kuntoon, ottaa nuoren emännän ja ennen
pitkää istuvat lapsenlapset rakastetun isoisän polvella tai oppivat
marssimaan ja tekemään kunniaa ja saavat häneltä kuulla että sotamiehen
tulee kunnialla vuodattaa verensä synnyinmaan edestä, jos niiksi tulee
— kun saavutaan kartanoon. Ilomielin menee vanhus tupaan ja neiti
saliin.
Tulet ovat kyllä sytytetyt kuin juhlaan, mutta pahoja uutisia
ovat sanomalehdet tuoneet sodasta ja entistä synkempi on mieliala
talossa. Äreinä tai epätoivoisen surun valtaamina ovat perheenjäsenet
lähteneet kukin haaralleen ja jännityksellä odottaa lukija, mihin
kuusitoistavuotias tyttö mahtanee ryhtyä.
Hän hiipii vanhan soittokoneen ääreen ja alkaa koskettaa kieliä, ensin
arasti, mutta sitte yhä varmemmin. Se on isän lempilaulu, jota hän
laulaa, eikä aikaakaan, kun ukko yhtyy siihen ja hänen mielensä heltyy.
Nyt tulee tyttö vinttikamariin, jossa hänen sisarensa kiikuttaa
nukkuvan lapsensa kehtoa. Pimeää siellä on ja painostavaa.
Palvelustyttö on kertonut pahan unen, jonka hän nuoresta rouvastaan
näki yöllä ja äiti vuoroin itkee, vuoroin hyräilee lemmikilleen.
Kiireesti sytyttää Augusta tulta ja alkaa hymyillen soimata sisartaan
siitä että hän täällä kuihduttaa nuoruutensa ruusut ja itkee silmänsä
rumiksi, kun kapteeni on Turkissa, pää täynnä turkittaria. Siellä on
tulisia, säihkysilmäisiä naisia, kunhan ei hän vain unohtaisi pientä
Pohjolaista kukkaansa! Vihdoin lukee Augusta runon, jonka hän on tehnyt
haihduttaakseen sisarensa surua, ja itkettyään siskonsa kanssa, jättää
tyttö huoneen ja rientää tupaan.
Siellä kertoo, piippua poltellen, vanha sotamies hirveitä muistelmia
retkiltään. Hän kuvailee turkkilaisia ja kalmukkeja ja kummissaan
kuuntelevat väet. Unissaan on hän monasti nähnyt nuoren kapteenin
sotarinnassa liekkien keskellä ja poikansa hänen vieressään. Mutta kun
Augusta neiti, joka hänen näkemättään on seisonut ovensuussa, lempeästi
soimaa häntä hänen julmista jutuistaan keskellä jouluaattoa, niin
vakuuttaa soturi, että turkkilainenkin on ihminen ja kalmukillakin
on sydän ja siitä todistukseksi seuraa pitkä, hauska sotakertomus.
Mutta järjestettyään juhlavieton pirtissä, rientää nuori neiti taas
vanhempiensa luo.
Jo pihassa valtaa hänet iloinen aavistus, sillä portaiden eteen on
seisahtunut kuomireki. Mieliala talossa on kokonaan muuttunut: siellä
on hiljaista ja juhlallista kuin kirkossa, kun urkujen pauhina on
tauonnnt ja joka sydän ylenee rukoukseen. Vaimonsa rinnalla istuu
kapteeni. Hän on palannut sodasta, ilmielävänä, ainoastaan vasen
käsivarsi sidottuna.
Kun he ovat kadonneet vinttikamariin, jää Augusta isänsä kanssa kahden.
Isä, virkkaa tyttö, toinnuttuaan ensi riemustaan, ilossamme muistamme
vain itseämme. Kummoiseksi kääntyy vanhalle Pistolille joluaatto? Saako
hän takaisin ilonsa?
Tuskin on tyttö lopettanut sanansa, kun jo kuuluu vanhuksen puujalka
kopisevan etehisessä ja ukko epäillen pysähtyy kynnykselle. Majori,
hänen vanha asetoverinsa rientää häntä vastaan, laskee kätensä hänen
olkapäälleen ja käskee häntä rohkaisemaan mieltään: surullisia sanomia
tuo kapteeni sodasta.
Vanha soturi ymmärtää hänen sanansa, käsi pyyhkäisee silmästä kyyneleen
ja parrakkaat huulet vapisevat. Mutta hetkisen perästä seisoo hän taas
tyynenä, järkähtämättömänä: epävakaista on ihmiselämä, pian katoaa
illan pilvestä loisto, verevinkin poski kalpenee. Hän on ainoansa
kadottanut, mutta miksi valitella? Onhan hänen rakkaansa päässyt
rauhaan, läheneehän vanhukselle ilta, kuluu päivä kuten tähänkin asti
ja onhan hän tottunut kärsimään.
Majori tahtoisi tarjota vanhalle asekumppanilleen asuinsijan kodissaan,
mutta ukko ei tahdo luopua mökistään metsässä. Ehkä palvelijat
kohtelisivat häntä, armoleivällä eläjää, kovin sanoin. Se painaisi
häntä enemmän kuin köyhyys ja yksinäisyys. Omillaan tahtoo hän elää ja
nauttia iankaikkisen Jumalan antimia.
Sotavanhuksen sanat kuullessaan, hänen kasvojaan katsellessaan tuntee
majori sydämensä laajenevan. Hänen sielunsa eteen nousee Suomi, hänen
kolea, karu, kaukainen, pyhä synnyinmaansa ja sen vaatimaton, juro,
tyyni, pohjaltaan rautainen, kunniantuntoinen kansa.
Äkkiä astuu nuori Augusta, joka siihen saakka on ajatellut ainoastaan
muita, väliin. Silmissä vielä kyynelet, tarttuu hän molemmin käsin
sotamiehen kouraan ja alkaa soimata häntä siitä, että hän ylpeästi
kieltäytyy muuttamasta heille, ikäänkuin ei kukaan häntä onnellisessa
talossa tarvitsisi! Isä pitää piipustaan enemmän kuin tytöstään, äiti
ajattelee ainoastaan lapsenlastaan, vanhempi sisko ja lanko elävät vain
toisiaan varten, yksin vanha Pistolkin hylkää hänet, Augustan, vaikka
hän lupaisi hoitaa häntä tyttären hellyydellä!
Ukon mieli sulaa: tyytyväisenä lupaa hän, vanha huuhkain, elää
pesässään, kunhan hän tuontuostakin saa käydä talossa katsomassa tytön
loistaviin silmiin.
"Jouluaatto" on talvikuvaus. Siinä kohtaa meitä rikas herrasperhe
ja köyhä rahvaanmies. Heitä seuratessamme tulemme vakuutetuiksi
siitä, ettei se ole rikkaus joka elämässä onnelliseksi tekee. Ei aina
viihdy ilo muhkean talon suojissa. Ainoastaan se, joka osaa kärsiä,
kieltäytyä, miehekkäästi kantaa kohtalonsa taakaa, se voi säilyttää
povessaan ainaisen tyytyväisyyden ja rauhan.
_Nadeschda_ on kaunis orjatyttö, johon ruhtinaallinen veljespari,
iloinen Voldmar ja synkkä Dmitri iskevät silmänsä.
He ovat tulleet Voldmarin vanhalle sukutilalle käymään, alustalaiset
ovat kokoontuneet pihaan nuorta isäntäänsä ottamaan vastaan
ja väkijoukossa on myöskin Nadeschda. Hän ei ole pukeutunut
jnhlavaatteisiin kuten toiset tytöt; saraheinäseppeleen on hän
hiuksilleen sitonut, olkia kietonut vyötäisilleen ja ohdakkeilla
koristanut rintansa. Nuori isäntä vimmastuu, kun hän hänet,
"olkikeijukaisen" näkee, mutta Nadeschda tuntee hänet unelmiensa
urhoksi, jonka rinnalla hän unissaan niin monasti on istunut. Eikä hän
enään saata häntä, taivastaan, pelätä — hän ainoastan itkee, rakastaa,
jumaloi, sitte menehtyäkseen.
Hän lankee polvilleen ja rukoilee: älä herrani suutu orjattarellesi.
Jos elämä olisi suonut hänelle paremman onnen, niin hän olisi sen
parempiin koristuksiin pukenut. Synkkä on seppeleeni ja vyöni sinua
närkästyttää, mutta siteessäni ne ajattelin: köyhempänä näitä olkia
olen minä kasvanut, eikä ollut saraheinän elämä niin ilotonta kuin
minun elämäni. Mutta jos tahdot, ruhtinas, niin vaihdan kukkiin suruni
vaatteet, riistän ohdakkeen rinnaltani ja kätken sen syvälle sydämeeni.
Ja revittyään yltään heinät ja oljet jatkaa hän: unohda, ruhtinas,
vihasi, näytä hetkiseksi vain kasvojesi lempeys; anna sitte minun
kiittää ja kuolla.
Silloin vaivuttaa ruhtinas silmänsä tytön silmiin ja unohtaa kaiken
muun. Dmitrin kuiskaus vasta hänet hurmauksesta herättää: sinä lupasit,
Voldmar, sanoo hän, että saisin valita itselleni yhden orjattaristasi.
Tämän valitsen.
Voldmar säpsähtää muistaessaan lupauksensa, mutta tarttuu samassa
veljensä käteen ja puhuu: valitse, mutta vain orjatarten joukosta.
Tämä tyttö on vapaa! Ja samana yönä katoaa Nadeschda: Voldmarin
uskollinen palvelija on herransa käskystä toimittanut hänet kaukaiseen
turvapaikkaan, sillä Dmitri on vannonut kostavansa ja ryöstävänsä hänet.
Kun parin vuoden päästä Voldmar palaa maatilalleen, on Nadeschda hänen
onnellinen puolisonsa.
Mutta onneton Dmitri on, rakkauden ja kostonhimon takaa-ajamana
harhaillut maailmaa ja vihdoin saapunut ylpeän äitinsä Natalia
Feodorovnan linnaan. Siellä kertoo hän miten hänen veljensä, äitinsä
lemmikki, häpäisee sukunsa maineen pitämällä avionaan alhaisen orjan
tytärtä. Ylpeä vanha rouva hillitsee surunsa, kiroaa Voldmarin
ja lohduttaa onnetonta, nyt ainoaa poikaansa, sillä että Venäjän
äiti, keisarinna, tietää kunnioittaa äidin surua ja varjella hänen
ylhäisen sukunsa häpeästä. Mutta kun Dmitri ilmaisee, kuka hänenkin
rakastettunsa on, niin hylkää äiti viimeisenkin poikansa.
Voldmar lähetetään keisarinnan käskystä Siperiaan ja Nadeschda kahden
pienen lapsensa kanssa löytää turvan kasvatusisänsä köyhässä mökissä.
Eräänä päivänä, kun Nadeschda istuu ruohikossa rannalla, sylissään
nuorempi lapsi ja vanhempi leikkimässä vieressään, saapuu paikalle
Dmitri, synkkänä kuin musta pilvi. Hän on tätä päivää, kostonsa hetkeä,
odotellut vuosikausia, ja nyt kun hän vihdoinkin saa käsiinsä naisen,
jota hän rakastaa ja vihaa, joka on kaikkien hänen kärsimystensä syy,
niin pettää hänet hänen tunteensa: hän ei saata iskeä häneen kynsiänsä,
sillä hän on etsinyt suloista tyttöä, entisaikojen ruusua — ja hän
löytääkin kalpean äidin, jonka otsaa aateloi kieltäymys ja suru. Pois
hiipii hänen läheisyydestään Dmitri ja pakenee metsien poviin.
Jonkun ajan perästä käy keisarinna, itse korkea Katarina, maaseudulla,
tutustumassa kansaansa. Hän asuu ruhtinatar Natalia Feodorovnan
linnassa ja on ihastunut seudun kauneuteen ja kansan onnellisuuteen,
niinkauvan kuin hän sitä katselee linnan ikkunasta. Mutta kun
hän lähtee sitä likempää näkemään, niin huomaa hän että asunnot
ovat matalia, kurjia, ja ihmiset, tilaisuutta varten tehdyissä
juhlapuvuissaan, kalpeita ja nääntyneitä. Linnan pihassa tapaa hän
naisen, joka taluttaa kahta pientä poikaansa. Se on Nadeschda. Hän
on tullut tuomaan lapsiaan miehensä äidille, rukoilemaan heille
armahdusta, sillä hän on köyhä, hän on hyljätty, hän ei saata kasvattaa
ruhtinaan lapsia.
Ruhtinatar ei ota vastaan lahjaa, vihaansa salaten vakuuttaa hän
keisarinnalle, että nainen tuossa on röyhkeä petturi. Mutta keisarinna
ei enään häntä usko. Hän ottaa omaan hoviinsa sekä lapset että äidin ja
lupaa antaa heille Voldmarin takaisin.
"Nadeschda" on ensimmäinen suurempi runoelma, jossa Runebergin
mielikuvitus on heittänyt todellisuuden ja kotimaan pohjan, viehättävän
sadun perustuksella kuvatakseen idän keisarikunnan värikkäitä
oloja. Varsinaisesti venäläistä tunnelmaa ei runoelma herätä, kuten
luonnollista onkin, runoilija kun ei koskaan ollut käynyt maassa, jonka
hän valitsi henkilöittensä toimintapaikaksi. Mutta sensijaan tekevät
henkilöt sen vaikutuksen kuin olisimme heidät ilmielävinä nähneet ja
tunteneet, heitä säälineet tai rakastaneet.
_Kuningas Fjalar_ vie meidät kaukaiseen menneisyyteen, meriretkeilijäin
sankari-aikaan.
Gauthiodin kuningas, uljas Fjalar, viettää linnassaan sydäntalven
juhlaa, joulua. Hänen ympärillään ovat sadat urhot ja simasarven
ääressä riemuitaan.
Suuri on Fjalarin maine, ei sitä maata jota ei hänen miekkansa olisi
kukistanut, ylhäiset ruhtinaat hänelle veroa maksavat, laulajan
harpulla ei riitä kieliä ylistämään hänen sankartöitään. Nyt tahtoo
hän levätä, antaa elämänsä myrskyisen päivän tyyntyä illaksi. Ja
harmaahapsinen, vielä voimakas kuningas vannoo valan, että rauha
tästälähin vallitkoon hänen maassaan ja kukoistakoot vainiot.
Ainoastaan jos väkivalta uhkaa ja laki ja järjestys rikotaan, silloin
unohtukoon Fjalar ja Fjalarin vala.
Tuskin on sankari vaiennut, kun ovi avautuu ja saliin astuu vieras.
Se on Dargar, tietäjä, kohtalon tulkki, joka henkensä silmällä tunkee
läpi tulevaisten tapahtumain ja joka jo vuosisatoja on kierrellyt maan
päällä.
Kuningas, puhuu hän, vannoit suuren valan, mutta suuremman kuulin
pilvistä minä. Sen, että Fjalar on unohtanut että jumalat kantavat
käsissään ihmisten kohtalon. Fjalar luottaa ylpeänä omaan tahtoonsa.
Mutta päivä on koittava, jolloin rikos tahrii hänen sukunsa, jolloin
hänen ainoa poikansa sulkee kuumaan syliin sisarensa — morsiamena.
Jo ovat vaienneet salissa urhojen äänet ja kalpeana istuu istuimellaan
Fjalar.
Tuokaa, käskee hän vihdoin, lapseni Hjalmar ja Gerda. Toisen heistä
tulee kuolla. Ja sinä, tietäjä, vie jumalille Fjalarin tervehdys ja
kysy, ovatko he oppineet uhraamaan kaikki, ennenkuin Fjalarin lailla
tottuivat hallitsemaan kaikkea. Tule kerran, ennenkuin Fjalar kuolee,
takaisin, jotta hän saa kostaa mustan valheesi.
Dargar läksi ja saliin tuotiin kuninkaan hymyilevät lapset, poika
ja tyttö. Ja kuninkaan silmä kääntyy toisesta toiseen eikä hän
voi päättää, kenen uhrata. Silloin astuu esiin Sjolf, hänen vanha
asetoverinsa, pyytäen säästämään Hjalmaria, joka on pitävä pystyssä
Fjalarin nimeä. Linnan alla loiskii vilpoinen aalto: kuni kipinä sammuu
siellä tyttö! Ja isän polvelta ottaa hän lapsen ja upottaa hänet mereen.
Ja vuodet vierivät ja Fjalarin maine lensi maasta maahan. Mutta hänen
tyttärensä kohtalosta ei kuulunut hiiskahdustakaan.
-- -- --
Cronan aaltojen varrella hallitsi maataan kuningas Morannal. Hänenkin
nimensä olivat sankarityöt tehneet kuolemattomaksi. Nyt oli hän vanha
ja sokea.
Hänellä oli kolme poikaa, Gall, Rurmar ja Clesamor ja kaikki he
rakastivat isänsä kasvatustytärtä, aaltojen tuomaa immyttä, Oihonnaa.
Ken olisikaan voinut olla häntä rakastamatta! Joka hänet näki, unohti
kaikki mitä elämä siihen asti oli hänelle suloa tarjonnut. Mutta
meren tyttö hylkäsi kaikki kosijat: hän odotti kaukaista kultaa, joka
tulee hälle tuulispäänä tunturien harjalta, ukkospilvenä taistelun
tuoksinassa. Hänestä hän unelmoi, häntä hän kaipaili.
Laulut olivat tuoneet hänelle tietoja Fjalar-kuninkaasta, joka kynti
meriä ja maita, niittäen kunniaa ja mainetta.
Eräänä päivänä, kun tyttö oli metsästämässä, tuotiin hänelle sanoma,
että sokea vanha kuningas kutsuu häntä torniin luoksensa. Sota on
maassa, satujen Hjalmar saapuu.
Miksi uhkaa Oihonnan sankari maatasi? kysyy isältään tyttö. Ja Morannal
vastaa: hän vaatii minulta aarretta, jota laulajien soitot ovat
ylistäneet, miekallaan tulee hän tytärtäni kosimaan.
Oihonna seisoo tornin akkunassa: hän näkee sotajoukon likenevän ja
kuuntelee vanhan kasvatusisänsä kertomusta: kuinka kuningas kerran
merellä sai kiinni ryövärin laivoineen. Ryövärillä oli tyttö, jonka hän
myrskyisenä jouluyönä oli pelastanut Fjalarin linnan kallioiden alta.
Kuollessaan rukoili ryöväri kuningasta armahtamaan lasta. Morannal otti
tytön. Se oli Oihonna.
Mutta jo törmäävät sotajoukot yhteen ja rannan aaltokin käy veriseksi.
Ihastuneena, vaieten katsoo tyttö leikkiä. Hän näkee unelmiensa urhon
ympäriltä miesten kaatuvan ja kolmen kasvatusveljensä kohottavan asetta
Hjalmaria vastaan. Mutta kun he yksitellen alkavat kamppailla vieraan
sankarin kanssa, niin kaataa hän heidät maahan, yhden toisensa jälkeen.
-- -- --
Vuodet ovat vierineet, Fjalar kuningas on käynyt vanhaksi.
Eräänä aamuna talututtaa hän itsensä vuorelle, josta näkyy koko hänen
valtakuntansa. Hänen vyöllään on miekka, sillä aikoo hän nyt toimittaa
viimeisen urotyönsä, jotta kunnialla päättyisi satu Fjalar kuninkaasta.
Hän riemuitsee, sillä hän näkee valansa kantaneen hedelmiä: hänen
edessään on kukoistava maa, rauhan siunaamat majat.
Jos tämä kaikki on sinun tekosi, virkkaa silloin vanha Sjolf, niin
miksi annat jäntereittesi riutua, mikset palauta nuoruuttasi? Taivu,
kuningas, korkeitten jumalten edessä: heidän lahjansa oli sinun
suuruutesi.
Mutta Fjalar on tottumaton luottamaan toisiin. Omin voimin on hän
ihmisiä taivutellut ja ohjannut kohtalon kulun oman tahtonsa mukaan.
Nyt tahtoo hän kuolla, sillä hänen tekonsa on täytetty. Ja vetäessään
miekan tupestaan kysyy hän vielä, missä nyt viipyy Dargar, joka lupasi
tulla ennenkuin kostajan käsi on rauennut.
Samassa ilmestyy laaksoon varjo, hitaasti nousten kalliota kohti. Se on
Dargar.
Hetkisen perästä näkyvät merellä Hjalmarin purret ja riemu puhkeaa ilmi
urhojen huulilta rannalla. Mutta Hjalmar ei tule kiiltävässä asussa,
kuten muinoin. Yksin, kilvettä, paljain päin astuu hän isänsä luo. Hän
on kalpea, verinen miekka kädessä. Ja hän kertoo:
Kovat taistelut olen kokenut, mutta ei miekka asuani vielä lävistänyt.
Sentään sydämeni haava vuotaa verta. Minun pitäisi peittää päivältä
kasvoni, mutta minä elän vielä, voidakseni sinulle paljastaa pahat
tekoni. Olen muserrettu.
Minua nimitettiin Pohjan kunniaksi, merten kuninkaaksi, myrskynä
kiersin minä maailmaa. Niin saavuin Morannalinkin valtakuntaan. Maine
oli korviini kantanut hänen tyttärensä kauneuden. Häntä tarkoitti
sotaretkeni.
Sokeana istui tornissaan vanha kuningas, hänen poikansa tappelussa
voitin, ryöstösaaliina vein laivaani Oihonnan ja vietin hääni meren
myrskyävällä selällä.
Isä, tiedätkö mitä rakkaus on? Oletko koskaan tuntenut riemua niin
valoisaa kuin taivas, niin rikasta, rehevää kuin maa...! Kevään tuulet
kuljettivat purjeitani ilman määrää, pitkin ääretöntä rataa. Iloiset,
auringon häikäisemät laineet nostelivat hartioillaan autuuttani
korkealle, kohti jumalten kotia.
Kaikki ympärillä oli hiljaista, ainoastaan Oihonna valvoi vielä
Hjalmarin rinnalla. Silloin alkoi hän sulholleen tunnustaa, kuka
hän oikeastaan on — kuninkaan tyttärenä, Morannalin lapsena tuli
hän Hjalmarin morsiameksi, mutta hän ei tiedä syntyperäänsä, hänen
suonissaan virtaa ehkä halvimman orjan veri, sillä hän löydettiin
myrskyisenä jouluyönä Fjalarin linnan alta, aalloista.
Älä kalpene, isä, jatkaa Hjalmar kertomustaan, hänen vertaan näet
tässä miekallani. Oihonna, morsiameni merellä, oli sinun tyttäresi,
kuningas, oli minun sisareni. Hän tahtoi kuolla ennen minua. Tuon hänen
tervehdykensä. Niin sanottuaan pisti Hjalmar miekan rintaansa ja vaipui
maahan.
Päivän hetket rientävät, mutta yhä viipyy paikallaan Fjalar,
liikkumattomana kuin patsas haudalla. Ainoastaan Sjolf ja Dargar ovat
hänen luonaan näkemässä hänen henkensä kamppailua. Illan tullen nostaa
vanha kuningas silmänsä ja alkaa puhua:
Teidän on voitto, korkeat jumalat, minä olen kokenut voimaanne. — —
Meri aaltoilee vimmoissaan, myrsky ärjyy, mutta teidän käskystänne
laskeutuu aalto, meri tottelee, meri joka tuhoaa laivastoja, ei voi
niellä avutonta lasta. Olen oppinut tuntemaan teidät enkä häpeä kerran
taipua tahtonne alle. Olen väsynyt elämään ja mainen suuruus on minulle
käynyt pieneksi. Käyn teidän luoksenne.
Näin sanoen veti Fjalar miekkansa, piirsi arpiseen rintaansa haavoja ja
antoi verensä sekoittua poikansa vereen.
Ja niin sammui, kuten päivä sammuu, Fjalar kuningas.
Tämä Runebergin suurin ja täydellisin runoelma on syntynyt keltiläisten
sankarirunojen "Ossianin laulujen" vaikutuksesta. Se on sankarilaulu,
jossa kalvat haiskaa ja urhot miekkoja mittelöi; Mutta eivät ole
suurimmat ne voitot, jotka siinä miekoin saavutetaan, vaan ne jotka
voitetaan henkisessä kamppailussa. "Kuningas Fjalar" on laulu jumalten
kunniaksi, jumalten jotka ohjaavat aaltoja tuhoamaan laivastoja ja
säälimään avutonta lasta.
_Salaminin kuninkaissa_ keskittyy toiminta pääasiallisesti
kuninkaanpojan, Leonteen ympärille.
Hänen isänsä, Leiokritos, on vääryydellä anastanut itselleen Salaminin
kruunun ja elää ainaisessa pelossa että laillinen hallitsija, entisen
kuninkaan, kuuluisan Ajaan poika ehkä vielä elää ja on tuleva vaatimaan
takaisin omaansa. Rautaisella hallituksella koettaa hän pahoittaa
kansan kuuliaisuuteen ja sammuttaa kaiken rakkauden mikä saarella vielä
elää entiseen jumaloituun kuningassukuun. Poikansa, Leonteen tähden
hän tämän tekee, jotta hän kerran saisi rauhassa hallita. Jossakin
määrin hän tarkoituksensa saavuttaakin: kansa rakastaa Leontesta, joka
on oikeudentuntoinen, jalo ja hyvä, ja suostuu Leiokritokseen, tietäen
että hänen kruununsa kerran on joutuva Leonteelle. Mutta paljon piilee
Salaminin kansassa vielä uskollisuutta laillista hallitsijasukua
kohtaan eikä ole Leiokritos saanut kokonaan tukahdutetuksi toivoa
Ajaan pojan Eyrysakeen palajamisesta isäinsä maahan: vanha kalastaja,
Eubulos uhraa uskollisesti kaikki mitä saa irti, jumalille, rukoillen
kuninkaan suvun edestä ja säilyttää yhä maan povessa, kätkössä, Ajaksen
sotapukua, joka hänelle on uskottu.
Leiokritos pelkää: hänelle on ennustettu, että hänen onnettomuutensa
saapuu mereltä päin. Hän ryhtyy sentähden kaikellaisiin varokeinoihin.
Älköön pelastettako yhtään hukkuvaa laivaa, joka Salaminin kallioihin
särkyy, jottei pääsisi maihin kukaan tuntematon nuorukainen.
Leontes pelkää hänkin. Mutta ei perintönsä, kruunun menettämistä. Häntä
kauhistuttaa ajatus: jos Eyrysakes palaa, niin mille puolelle asettua
— taistelemaan isän puolesta, kuten rakkaus kehoittaa, vaiko laillisen
hallitsijan puolesta, isää vastaan, kuten vaatii velvollisuus?
Oikeuden tekeminen on hänelle ensimmäinen elinehto. Kaikki, kaikki
horjuu, mikä tahansa saattaa pettää, muuttua, vaihtua — oikeus yksin
pysyy iankaikkisesti järkähtämättömänä. Sentähden on oikeus Leonteen
ojennusnuorana.
Eräänä päivänä tuovat Leiokritoksen sanansaattajat hallitsijalleen
mitä parhaimpia uutisia: toinen on käynyt Spartan kuninkaan luona
ja tämä on vakuuttanut vihamiehensä Ajaan suvun kuolleeksi; toinen
on käynyt Delfissä mainiolta oraakelilta kysymässä samaa asiaa ja
papitar on ennustanut, että Salaminin kuningas huoletta saa hallita
valtakuntaansa, kunnes Leontes on kaatunut isänsä miekkaan. Nämät
tiedot muuttuvat kerrassaan Leiokritoksen mielen: kaikki käy hänelle
valoisaksi, hän päättää karkoittaa kovuutensa ja olla lempeä ja hyvä,
nyt kun ei hänen enään tarvitse pelätä, kun Ajaan suku on kuollut ja
Delfin pyhä papitar on antanut hänelle niin hyvät ehdot.
Sillaikaa on Salaminin rannalla tapahtunut haaksirikko ja muuan
nuorukainen, orjan pukuun puettuna, on saatu pelastetuksi. Turhaan on
häntä koetettu herättää eloon, muut ovat lähteneet pois, ainoastaan
Leontes viipyy haaksirikkoisen luona. Äkkiä alkaa hänessä ilmaantua
elon merkkejä: hän liikkuu, hän puhuu.
Leontes näkee hänen raivoavan ja uhkaavan sortajiaan, hän huutaa
äitiään. Hän lankeaa maahan ja suutelee mustaa multaa, kun hän kuulee
joutuneensa isäinsä maalle, Salaminiin...
Haaksirikkoinen on Eyrysakes.
Päästyään tähän varmuuteen, valtaa Leonteen kummallinen rauha, miltei
kuin kuoleman edellä: hänen onnettomuutensa mitta on täysi, hän on jo
osansa valinnut, hän tunnustaa avuttoman nuorukaisen kuninkaakseen ja
lupaa hengellään ja verellään häntä puolustaa.
Pian leviää sanoma Ajaan pojan palajamisesta pitkin saarta ja kapina
Leiokritosta vastaan leimahtaa ilmi liekkiin. Helposti saattaisivat
kuninkaan harjaantuneet joukot voittaa Eyrysakeen ja hänen ystävänsä,
jollei Leontes olisi keksinyt keinoa Ajaan pojan suojelemiseksi.
Tietäen että joka miekka häntä etsii ja itse haluten kuolemaa tuskiensa
lopettajaksi, on hän vaihtanut pukua Eyrysakeen kanssa. Tämä vie
Leiokritoksen harhaan: hän iskee miekkansa oman poikansa poveen. Vasta
silloin aukenevat hänen silmänsä, hän näkee että suuret jumalat ovat
voittaneet, heittäytyy omaan miekkaansa ja kuolee.
Ankara arvostelu on muistuttanut, että "Salaminin kuninkaissa" olisi
muodollisia virheitä näyttämöllä esitettävänä murhenäytelmänä. Sitä
on sentään suurella menestyksellä esitetty, mutta epäilemättä vasta
lukijalle voi jäädä aikaa syventyä siihen tyyneen, suuremmoiseen
kauneuteen, joka teoksessa elää.
Jos nostat silmäsi katsomaan tähteä, joka sytytettiin loistamaan
vuosisadoiksi, tai vaivutat katseesi maan hentoon kukkaan, joka illalla
kuihtuu, niin näet, että sekä maailman suuria että pieniä hallitsee
järkähtämätön, pyhä laki. Taivas ei putoa murskaamaan maata, meri
ei nälkäänsä niele maata, tähti tietää tiensä, turvallisena kasvaa
kukkanen syvyyden partaalla. Niin järjestää Zeus valtakuntansa. Ja
likinnä häntä seisoo ankarana, vakaana, hänen tyttärensä Dike (oikeuden
jumalatar). Jos hänen otsansa on valoisa, niin hymyilee kaikkivaltias
itse, mutta jos Diken kasvot synkistyvät, niin raivostuu ylijumala ja
voi silloin sitä, joka rikkoi oikeuden lait ja harjoitti vääryyttä...
Ihminen ei ymmärrä punnita asioita jumalten vaa'alla. Sokeasti ryntää
hän päämääräänsä kohti ja, jos syyttömänäkin pääsee perille, niin
huomaa usein ettei saavuttanutkaan onnea: hapuili unelmaa, kuni lapsi,
joka vuoren huipulta tahtoi tavoitella aamuruskoa. Ja tällaista
epävarmaa tarkoitusperää takaa ajaessaan, poikkeaa ihminen usein
vääryyden polulle, tullaukseen perille surun ja syyllisyyden särkemänä!
-- -- --
Suuri taiteilija loihtii muutamalla sivellyksellä kuvattavansa
ilmielävänä katsojan eteen. Runeberg ei tuhlaa tunnelmiinsa sanahelinää
eikä korupuheita. Hänen aiheensa ovat kirkkaat ja selvät, kieli
yksinkertaista, tapaus juoksee tyynesti eteenpäin, vertaukset ovat
luonnosta otetut ja liittyvät välittömästi mielialoihin, tapauksiin
ja luonteisiin. Muutamalla sanalla avaa runoilija lukijansa eteen
kokonaisia maailmoja, kokonaisia ihmissieluja. Hänen ei tarvitse
haparoiden etsiä niillä värillä maalata kutakin — hän osaa heti
oikeaan, valitsee juurine värit, jotka parhaiten kuvaavat kunkin
omituisuudet ja löytää jokaisen, pienimmän ja halvimmankin olennon
povesta jotakin hyvää, joka sovinnollisuuden säteillä haihduttaa hänen
puutteittensa ja köyhyytensä pimeyttä.
Runebergin runottaressa on vanhojen helleeniläisten tyyneys ja
kirkkaus, pohjoisten sankarien raikkaus ja voima, kansanlaulun
yksinkertaisuus ja sulo. Hän on saavuttanut sen, mihin levoton,
tuskien repimä nykyaika pyrkii: totuuden, kauneuden, rauhan. Sentähden
hän vaikuttaakin kuin hiljainen temppeli keskellä maailmankaupungin
hyörinää, kuin lähde kesäkuumalla: joka hänen luokseen menee ja häneen
vaipuu, se palaa parempana, onnellisempana, iäisyyttä likempänä.
Monessa suhteessa saattaa Runebergia pitää yleismaailmallisena
kirjailijana, sillä onhan hän niin syvästi tuntenut ihmisyyden, niin
ihanasti kuvannut yleisinhimilliset tunteet. Tässä suhteessa on hän
saanut vaikutuksia varsinkin vanhojen kreikkalaisten ja roomalaisten
kirjallisuudesta. Mutta suomalaisuus on sittenkin hänen väkevyytensä,
Suomen kamarasta hän voimansa imi, sen sydänmaista hän kaihonsa oppi,
sen lauluista syntysanat löysi. Suomelle, köyhälle äidilleen hän
jakamattoman rakkautensa antoi.
Kolkko hiljaisuus täällä vallitsi, verta vuosivat vielä haavat sodan
jälestä, harvenneet olivat rivit, urhoolliset mielet lainauksissa.
Silloin nousi Johan Ludvig Runeberg kuin aamurusko herättämään eloon,
antamaan toivoa, luottamusta, osoittamaan että suomalaisilla on
menneisyys, jonka perustukselle tulevaisuus oli luotava, että heillä
oli synnyinmaa, jonka edestä kelpasi elää. Hän lauloi kokoon harvenneet
rivit, hän innostutti mielet, hän sytytti sydämet. Parhaiten kuvaavat
hänen elämäntyötään sanat, jotka hän itse lausui sodan sankarista,
Dunckerista:
"Kodista köyhäst’ oli hän,
laps saloseudun synkeän,
ei suvultansa suuri,
vaan tuli kunniaksi maan,
nous arvoon arvaamattomaan,
ol’ lujin Suomen muuri,
ja muistons’ elää ainiaan.
Ja tämän maineen kirkkahan,
sen omaks hälle hehkuvan
sydämen lämpö antoi;
ja synnyinmaallen armaallen
kuin morsiolle, äidillen
hän kaikki uhriks kantoi, —
näin saavutti hän suuruuden."