* * * * *
Arkkipiispa Tengströmin taloa voitanee pitää senaikuisen pääkaupungin
seuraelämän keskipisteenä. Piispa itse oli sekä lahjakas että oppinut,
sekä sivistynyt että monipuolinen, sekä kirkkoruhtinas että hovimies.
Erinomaisella rakastettavuudella osasi hän kerätä ympärilleen nuoriakin
ja saada heidät viihtymään seurassaan. Nuorta sukulaistaan Johan Ludvig
Runebergia oli hän alusta pitäen kohdellut suurella ystävällisyydellä.
Hän oli itse köyhästä pojasta, omalla työllään, kohonnut merkitsevään
yhteiskunnalliseen asemaan ja tiesi sentähden antaa arvoa Johan
Ludvigin ponnistuksille tulla toimeen oman työnsä ansioilla.
Johan Ludvig Runeberg oli tähän aikaan pitkä, laiha vakavannäköinen
mies, jonka korkeaa otsaa kaartoi tummanruskea, kihara tukka.
Innostuessaan oli hän erinomaisen henkevä ja kaunis. Mutta hänen
innostuksensa hetket näki ainoastaan hänen likeisin ystäväpiirinsä.
Seurassa oli hän ujo ja arka ja naiset häntä katselivat pelonsekaisella
kunnioituksella. Muotimaailma oli hänelle aivan tuntematon: hän
esiintyi usein vanhoissa, kuluneissa vaatteissa, jotka olivat käyneet
liian pieniksi. Arkkipiispan kotiin oli hän aina tervetullut vieras ja
hän puolestaan meni sinne mielellään, sekä talonväen tähden että sen
sivistyneen seurapiirin vuoksi, johon täällä oli tilaisuus tutustua.
Ahkerasti vieraili talossa myöskin neiti Fredrika Tengström,
arkkipiispan veljen, kamreeri Tengström vainajan tytär, joka
monessa suhteessa oli merkillinen nainen. Hän oli jo neljän vuoden
vanhana, miltei omin päin, oppinut lukemaan ja kirjoittamaan ja
jota vanhemmaksi hän kävi, sitä enemmän kiihtyi hänen lukuhalunsa.
Läpikäytyään paikkakunnan senaikuiset parhaimmat tyttökoulut,
osasi hän kuusitoistavuotiaana saksan, ranskan ja englanninkielet
täydellisesti. Luonteeltaan oli hän ujo, arka ja umpimielinen, pakeni
mielellään yksinäisyyteen lukemaan, miettimään ja kirjoittelemaan ja
hänen suurimpia kärsimyksiään oli, kun äiti pakoitti hänen tulemaan
tanssiaisiin tai muihin suurempiin kutsuihin. Ulkomuodoltaan hän
ei ollut kaunis eikä häntä huvittaneet nuorten tyttöjen tavalliset
huvitukset, varsinkin kun hänen henkinen pääomansa täydellisesti
korvasi kevyet ilot.
Vuonna 1821 matkustaessaan Pietarsaaren läpi, oli hän käynyt kapteeni
Runebergin perheessä. Hänen astuessaan huoneeseen, oli toisesta ovesta
ulos luikkinut laiha, pitkä, paljasjalkainen olento. Se oli Johan
Ludvig Runeberg, jonka hän silloin ensi kerran näki.
Eräänä iltana lopulla vuotta 1826 oltiin koolla arkkipiispan kodissa.
Leikittiin panttileikkiä. Oli saatu kuulla että ylioppilas Runeberg
runoilee ja ne kolme nuorta naista, jotka sillä kertaa valvoivat
panttien antamista ja joista yksi oli Fredrika neiti, määräsivät hänen
panttinsa lunastukseksi kirjoittamaan runon. Ylioppilas suostui ja
Turun sanomalehden seuraavassa numerossa olikin luvattu runo, "Till
solen" (Auringolle), jota Tengströmin talossa tervehdittiin suurella
ihastuksella.
Turun sanomalehden toimittaja, maisteri Sjöström, jota siihen aikaan
pidettiin Suomen etevimpänä runoilijana, oli hiukan korjaillut
Runebergin runoa, mutta Runeberg ei hänen korjauksiinsa ollut ensinkään
tyytyväinen. Eräässä seurassa tuli sitte asiasta puhetta ja silloin
lausuivat kaikki ylenkatseellisesti, että Runeberg saattaa pitää sitä
kunniana, että sellainen mies kuin Sjöström on korjannut hänen runoaan.
Tosin eivät tällaiset huomautukset saaneet Runebergin mielipidettä
muuttumaan: hän ei hyväksynyt Sjöströmiä eikä koko hänen suuntaansa.
Ei ole Suomessa ollut ja ties milloin tulee olemaan toveripiiri
sellainen kuin se mihin Runeberg Turun yliopistossa kuului. Heitä
oli noin puoli toistakymmentä ylioppilasta, kaikki miehiä, joitten
nimiä isänmaa kunnioituksella mainitsee, monet heistä miehiä, jotka
Suomen kansa tunnustaa suurimmikseen ja joitten elämäntyö on tehnyt
käännekohtia isänmaan kehityshistoriassa: Johan Jakob Nervander, Johan
Vilhelm Snellman, Fredrik Cygnaeus, Elias Lönnrot ja Johan Ludvig
Runeberg. Tässä toveripiirissä vallitsi nuoruus ja elämänhalu, siinä
sai sijansa viaton leikki, mutta elämän korkeimmat kysymykset ja suuret
ihanteet olivat kaikkien johtotähtenä.
Runebergin likeisimmät ystävät olivat Snellman ja Nervander. Kaikki
kolme olivat he köyhiä nuorukaisia, joille leipähuolet tuontuostakin
kävivät muistuttamassa, ettei elämä maailmassa ole huoletonta tanssia
ruusuin ja kukkaisten päällä. Nervander, joka harvinaisella taidolla
osasi lasketella sukkeluuksia ja pilapuheita, esiintyi tavallisesti
lohduttajana, kun huolet liiaksi rupesivat painamaan, ja löi kaikki
leikiksi.
Hän ja Runeberg sekä muuan kolmas toveri olivat syksyllä 1826 olleet
kävelemässä ja istuutuneet erään lähteen laidalle likellä Turkua. Siinä
jutellessa päätettiin että molempain runoilevien ystäväin, Runebergin
ja Nervanderin, pitää kirjoittaa runo tästä lähteestä. Sen, jonka runo
tulee huonompi, täytyy yhdellä jalalla kolme kertaa hypätä lähteen
ympäri, pitäen päässään tuokkosta, joka oli lähteen laidalla veden
ammentamista varten. Nervanderia pidettiin siihen aikaan yleisesti
Runebergia etevämpänä ja nytkin kävi niin, että hän voittajana pääsi
kilpalaulajaisista: Runeberg sai tanssia lähteen ympäri. Mutta
Runebergin kilpalaulu on sittemmin, hiukan muutetussa muodossa,
tunkenut miltei joka mökkiin Suomessa. Tunnemmehan kaikki laulun:
"Sua lähde kaunis katselen
Likellä vettäsi.
Kun pilven varjot vaeltavat
Kuvastimessasi."
Yhdessä nämät molemmat ystävät lukivat kandidaattitutkintoon
vaadittavia aineita, yhdessä he suorittivat tutkintojaan — Nervander
aina saaden paremmat arvosanat, osaksi sentähden, että hän oli ollut
ylioppilaana kaksi vuotta kauvemmin kuin Runeberg, osaksi sentähden
että Runeberg muutamien professorien kanssa oli huonoissa väleissä sekä
vielä siitäkin syystä, että hänen terveytensä koko kevätlukukauden oli
heikko — ja yhdessä he vihdoin viettivät juhlalliset maisterivihkiäiset.
Runeberg ei tosin ollut aikonut ottaa osaa maisterivihkiäisiin, hän kun
pelkäsi juhlien menoja, mutta toverit tahtoivat häntä välttämättömästi
mukaan ja viime tingassa saivatkin hänet suostumaan. Siihen aikaan ei
tässä juhlallisessa tilaisuudessa esiinnytty frakkipuvussa, kuten nyt,
vaan siinä piti olla erityinen univormu. Aika oli täpärällä, mutta
toverit tekivät parastaan: muuan hankki Runebergille takin, toinen
polvihousut ja sukat, suutari otti vielä tehdäkseen kengät ja joku
toimitti sormuksenkin, joka tuli liian pieni. Viime hetkessä saapui
Runeberg yliopistoon ja sai päähänsä hiukan ränstyneen laakeriseppeleen.
Tämä juhla vietettiin kesäkuun 10 p. 1827 eikä Turussa enään sen
jälkeen vietettykään maisterivihkiäisiä, sillä pari kuukautta myöhemmin
sattui se kauhea tulipalo, joka pani poroksi noin tuhat taloa ja teki
kodittomaksi noin neljätoistatuhatta ihmistä. Monet toiveet siinä
menivät tuhaksi, monet aikeet myttyyn, monet unelmat raunioiksi.
Suuri joukko kodittomiksi jääneitä perheitä muutti nyt maalle Turun
likeisyyteen. Piispa Tengströmin perhe asettui Paraisten pappilaan ja
Runeberg tuli kotiopettajaksi piispan lapsenlapsille.
Metsästys ja kalastus ovat taaskin hänen lomahetkiensä päähuveina.
Paulalla pyydystelee hän pikkulintuja ja kymmenittäin lentelee niitä
hänen huoneessaan. Ne käyvät pian vallan kesyiksi, ja tutustuttuaan
niiden elintapoihin, päästää hoitaja ne vapauteen. Myöskin kerrotaan
Runebergin näihin aikoihin kesyttäneen kokonaisen hiiriperheen, joka
sai asustaa hänen saappaassaan.
Hän ei pitkiin aikoihin ollut ollut terve. Hänen almanakastaan, johon
hänellä oli tapana tehdä lyhyitä muistiinpanoja, tapaamme runopätkän,
joka osoittaa että hän usein ajatteli kuolemaa. Terveytensä takia
päätti hän vihdoin lähteä merille sekä sitä ennen käydä Pietarsaaressa
tervehtimässä omaisiaan. Hän lähtikin jo matkalle ja tuli Turkuun asti,
mutta kääntyi takaisin ja vasta nummella likellä Paraisten kirkonkylää
lienee hänelle selvinnyt, miksi hänen nyt oli mahdoton lähteä näiltä
mailta. Siellä kohtasi hän nimittäin sattumalta neiti Fredrika
Tengströmin, joka jo kauvan oli häntä rakastanut. Heidän välinsä ei
sentään vielä silloin selvinnyt.
Syyspuoleen vuotta 1828 vallitsi vilkas liike suurella maantiellä
Suomen vanhan ja uuden pääkaupungin välillä: Turku oli raunioina,
Helsinki pääkaupunkina, yliopisto Helsingissä ja tänne matkasi nyt koko
yliopiston opettajakunta ja yliopistonuoriso. Leskirouva Tengströmkin
tyttärineen sekä heidän seurassaan Runeberg suuntasivat kulkunsa
Helsinkiä kohti — rouva ja Runeberg ensimmäisissä kääseissä, Fredrika
neiti ja vanha, uskollinen palvelijatar Lisette toisissa.
Fredrika neiti hänen äitinsä ja veljensä olivat vuokranneet asunnon
Maneesikadun varrella. Runeberg taas Ison Roopertinkadun varrella, siis
aivan vastakkaisissa päissä silloista Helsinkiä.
Runeberg oli, toivoen saavansa asuintovereita, vuokrannut salin ja
kaksi pientä kamaria. Pian häneen liittyikin Cygnaeus, joka lupasi
ottaa toisen kamareista. Mutta hänellä ei ollut huonekaluja. Hänen
täytyi siis asua Runebergin huoneessa, joka oli kalustettu kutakuinkin
täydellisesti. Yöt viettivät ystävät samassa sängyssä. Myöhemmin
yhtyi heihin vielä Snellman, jonka makuusija tehtiin permannolle
tai tuoleille. Kun Runebergin oppilaat — Runeberg antoi nimittäin
yksityistunteja — aamulla kello kahdeksan saapuivat paikalle, vei
Snellman Cygnaeuksen huoneesen tuolin, voidakseen oleskella siellä,
kunnes oppilaat olisivat poistuneet. Cygnaeuksen huone oli ihan tyhjä
ja salin koko huonekalustona oli pöytä, joka seisoi keskellä lattiaa.
Tällä pöydällä söivät ystävykset aamuateriansa: maitoa, jota joka aamu
tilauksesta tuotiin heille, ja vehnäleipää, jota he itse ostivat.
Lokakuun 1 päivänä 1828 oli yliopisto avattu, mutta siitä puuttui
yhteishenkeä ja kodikkaisuutta. Ei ollut sopivaa huoneustoa, johon koko
korkeakoulu olisi mahtunut, vaan olivat luennot pidettävät kahdella
eri taholla. Tänä syksynä Runeberg ja Fredrika neiti vihdoin menivät
kihloihin, mutta kihlausta ei heti julaistu. Luultavasti sitä ei
pidetty tytölle erittäin edullisena.
Häitä ei tietysti vielä ollut ajatteleminenkaan, sillä eihän
Runebergiltä ollut millä elättää vaimonsa. Työtä oli yllin kyllin
omankin toimeentulon hankkimisessa. Hän valmistautui näihin aikoihin
dosentiksi "kaunopuheisuudessa". Lukujen lomassa antoi hän tuntia,
kirjoitteli virkistyksekseen runoja ja kävi morsiantaan tervehtimässä.
Runoja olikin jo karttunut niin paljon, että niistä saattoi tulla
vihkonen. Mutta ei ollut siihen aikaan nuoren runoilijan helppo
saada kustantajaa. Omalla kustannuksella runot olivat julkaistavat
ja menekin takaamiseksi täytyi edeltäkäsin koota ostajia. Uskallusta
vaadittiin, mutta Runeberg uskalsi ja pani ilmoituksen lehtiin. Samana
päivänä tuli hän Waseniuksen kirjakauppaan ja näki siellä erään vanhan
herran paraikaa tutkimassa ilmoitustaan. Pilkallisesti virkkoi vanha
herra itsekseen: "millähän se herra aikoo runonsa kustantaa." Tämä
lausunto ei suinkaan ollut rohkaiseva. Mutta ystävien avulla saatiin
kokoon tarvittava määrä kannattajia ja 10 p. huhtikuuta 1830 luettiin
Helsingin lehdissä ilmoitus, että vihko oli ilmestynyt painosta.
Julkisesti ei sitä arvosteltu, mutta aivan haltioissaan onnitteli
nuorta runoilijaa piispa Tengström ja, mikä Runebergin eninten
ilahutti, Franzén, jonka runoja hän aina suurella mieltymyksellä oli
lukenut ja jolle hän oli omistanutkin ensi runon vihossansa.
Pari kuukautta myöhemmin valmistui kunnialla hänen väitöskirjansa ja
elokuussa nimitettiin hän dosentiksi "kaunopuheisuudessa", toisin
sanoin latinan kielessä ja kirjallisuudessa.
Hänen runoilijakykyään alettiin jo katsella kunnioituksella.
Sanomalehdet julkaisivat nyt hänen tuotteitaan ja tapahtuipa, että
muuan nuori ylioppilas eräänä päivänä tuli tilaamaan häneltä runoa,
jonka tahtoi lähettää erään joululahjan mukana. Runeberg tekikin
tilatun runon, mutta ei ottanut vastaan tarjottua maksua.
Neljän vuoden aikana oli Runeberg nauttinut yliopistosta noin 110
markan suuruista apurahaa lukukaudessa eikä sitä saatu antaa samalle
henkilölle pitemmäksi ajaksi. Jotta ei jäisi aivan ilman vakinaisia
tuloja, haki hän nyt virkaa yliopiston konsistoorin amanuenssina ja
saikin toivotun paikan. Paljon siinä oli työtä eikä palkka ollut suuri
— noin 570 mk. vuodessa, mutta johan niilläkin tuloilla saattoi ruveta
ajattelemaan häitä.
Nuori morsian oli jo Turussa, käsitöillä ja kukkaismaalauksella,
ansainnut pienen pääoman, noin 400 riksiä ja tällä summalla ryhtyi
hän valmistamaan yhteistä kotia. Vuokrattiin kaksi pientä huonetta,
joissa vasta oli ollut nikkariverstas. Itse morsian paperoitsi ja
maalasi seinät ja katot, osti sitte vanhoja huonekaluja, joita
veljensä kanssa korjaili, sai lahjaksi pari käytettyä hametta, joilla
päällysti huonekalut ja niin tulivat huoneet oikein siistiin kuntoon.
Häät vietettiin kaikessa yksinkertaisuudessa 23 p. tammikuuta 1831
iltapäivällä ja vieraita oli yhdeksäntoista henkeä.
Kauvan olivat nuoret jo ikävöinneet omaa kotia, "sillä", oli Runeberg
lausunut, "lintukin tarvitsee vihreän oksan, voidakseen laulaa." Nyt
oli laulaja löytänyt oksansa. Ja hänen kanteleensa soikin tästälähtien
yhä voimakkaampana, puhtaampana ja sopusointuisampana.
Keväällä 1830 olivat muutamat nuoret yliopistomiehet päättäneet ruveta
kokoontumaan kerran viikossa keskustellakseen kaikellaisista asioista
ja varsinkin vaihtaakseen kirjallisia mielipiteitä. Tavallisesti
pitivät he kokouksensa lauvantaiilloin, josta syystä heidän
joukkoansa ruvettiin kutsumaan "Lauvantaiseuraksi". Seuralla ei ollut
kirjoitettuja sääntöjä eikä varsinaista ohjelmaa. Jäsenmaksut olivat
vähäiset ja ne käytettiin uudemman kirjallisuuden ostamiseen. Jäsenet
saivat lainata kirjoja viikon ajaksi ja kokouksissa tuli jokaisen tehdä
selkoa luettujen kirjojen sisällyksestä, josta sitte keskusteltiin.
Kokoukset pidettiin tavallisesti jäsenten luona. Ja niin vilkas oli
tässä seurassa henkinen harrastus, ettei aineellista puolta useinkaan
ehditty ajatella. Teetä tarjosi se jäsenistä, jonka luona kokous
oli, usein myöskin voileipiä. Joskus syötiin ravintolassa yhteinen
illallinen. Jäsenten mentyä naimisiin tarjottiin illallinen kodissa.
Alussa kuului seuraan ainoastaan kuusi miestä, joiden joukossa
Runeberg, Nervander, Cygnaeus ja Nordström, mutta vähitellen liittyi
siihen sekä yhdenikäisestä että nuoremmasta ylioppilaspolvesta kaikki,
mitä etevintä ja innokkainta pääkaupungissa oli, muitten muassa Johan
Vilhelm Snellman, Elias Lönnrot ja Zachris Topelius. Lauvantaiseuran
jäsenet olivat luonteeltaan sangen erilaiset ja edustivat mitä
erilaisimpia tieteen ja taiteen haaroja, joten keskustelut kävivät
erittäin monipuolisiksi. Monasti syntyi väittely, jossa mielipiteet
ja aatteet väittelijäin koko nuoruudenkiihkolla, lämmöllä ja
sanain sattuvaisuudella törmäsivät yhteen. Siinä terottui ajatus-
ja arvostelukyky, mielipiteet vakaantuivat, näköpiiri laajeni ja
katsantokanta kävi monipuolisemmaksi ja rikkaammaksi.
Fredrik Cygnaeus, runoilija ja suuri puhuja, josta sittemmin tuli
estetiikan professori, kuvailee Lauvantaiseuraa seuraavalla tavalla:
"Harvoin lienee rikkaammissakaan maissa kuin meidän maassamme, maissa,
joissa on paljon herätystä ja suuria rientoja, saatikka sitte meillä,
syntynyt seura, jota siinä määrässä kuin Lauvantaiseuraa, olisi
elähyttänyt kauneus, jalous, kaikki se maan päällä, jonka edestä
kannattaa elää ja kuolla." — — — "Keskiyön hetki oli jo aikoja sitte
kehoittanut eroamaan, vaan yhä pysyi seura koolla, hekkumoimassa ilon
ääressä, jota lakkaamatta pulppuavat mielialat ja vaikutukset pitivät
vireillä. Ja aamuaurinko, joka tutkivana kurkisti sisään avatuista
akkunoista, tapasi kaikki yhtä virkeinä, jopa virkeämpinäkin kuin
illalla, jolloin olimme jättäneet päivätyömme vaivat. Jos mahtavinkin
nero olisi kirjoittanut kirjan, niin ei hän kirjaansa olisi saanut
mahtumaan sellaista ajatusten — joskus kyllä ajattelemattomien
— mutta useimmiten ylevämielisten, uljaitten, innostuneitten ja
innostuttavien ajatusten ja katkerien tai ystävällisten pilapuheitten
tulvaa, kuin olisi mahtunut näitten monivuotisten 'attikalaisten
öitten' päiväkirjaan, jos jälkimaailmalle olisi pantu muistoon
paras siitä, mikä niiden kestäessä meni hukkaan jälkimaailmalta.
Jokaiselle, joka näihin öihin otti osaa ja joka kykynsä mukaan sai
kantaa kortensa henkiseen ylellisyyteen, tuottivat ne katoamatonta
iloa. Tämän maailman hyvyyteen nähden olivat osanottajat kaikki yhtä
köyhät — — — Mutta sensijaan oli heissä rikas luottamus itseensä
ja muihin, runsas määrä pettymättömiä toiveita ja tuumia, joitten
toteutumiseen he järkähtämättömästi uskoivat, paljon rohkeutta,
elämänhalua ja tulevaisuuden intoa. Siitä on jo kauvan ja se aika on
ikipäiviksi paennut. Mutta — — minä luulisin, että se joka muistossaan
saa säilyttää hetkiä, jommoisia minä tässä heikosti, käsin, jotka
onnellisimmat nuoruuteni muistot panevat vapisemaan, olen kuvannut, ei
ikinä saata tulla onnettomaksi. Kuten sävel, jonka ensi kerran kuulin
kotilaaksossani, uudestaan ja uudestaan kaikuu korvissani kaukana
vieraallakin maalla, niin nämätkin muistot, olosuhteitten vaihduttua,
yhä vieläkin soivat sydämissämme".
Vaikkei Lauvantaiseuran likeisin tarkoitus ollutkaan suorastaan
vaikuttaa maamme valtiollisiin tahi sivistysoloihin, niin syntyi sen
toimesta kaksi laitosta, joitten vaikutus on ollut sangen suuri, nim.
uusien aatteiden perustuksella toimiva opisto, Helsingin lyseo, joka
avattiin 15 p. maaliskuuta 1831 ja _Suomalaisen Kirjallisuuden Seura_,
joka alkoi vaikutuksensa 16 p. maaliskuuta samana vuonna.
Uudessa oppilaitoksessa sai Runeberg vakinaisen opettajatoimen.
Hän pysyi siinä vuoteen 1837, jolloin hän tuli lehtoriksi Porvoon
kymnaasiin. Runebergin muuttaessa paikkakunnalta lakkasi Lauvantaiseura.
Ajan kuluessa suurenee perhe ja samassa määrin lisääntyvät menot. Pian
on Runebergin ja hänen rouvansa ryhdyttävä keinoon, johon jo niin
moni köyhä perhe on turvautunut, nimittäin täysihoitolaisten pitoon.
Topelius, joka muitten muassa joutui heille asumaan, antaa Runebergin
kodista seuraavan kuvauksen:
"Lokaknun 2 p. 1832 tulin minä täysihoitolaisena ja
ylioppilastutkintoon valmistettavana oppilaana Runebergin taloon. Maksu
sekä täysihoidosta että opetuksesta nousi 500 riksiin vuodelta ja
suorituksen piti tapahtua vuosineljänneksittäin."
Lokakuun 1 p:nä 1832 muutti Runeberg silloisen Ramstedtin, sittemmin
professori J.J. Tengströmin ja vihdoin professori J. A. Estlanderin
taloon Maneesi- ja Konstantiininkatujen kulmassa Kruunuhaassa,
huoneustoon, jossa oli 8 huonetta ja kyökki. Vuokra oli omituisesta
syystä sangen halpa. Täällä oli nim. edellisenä vuonna ollut
koleerasairaala, ja kaikista kärvennyksistä huolimatta ei seppä
Ramstedt ollut saanut hyyryläisiä; silloin nuori maisteri, muita
rohkeampana, ilmoitti, ettei hän aio pelätä kamalan kulkutaudin
muistoa. Runebergin toimeentulo oli siihen aikaan niin niukka, että oli
sangen tärkeää saada sitä lisätyksi ja nuori rouva ryhtyi rohkeasti
ruokkimaan kuutta tervettä täysihoitolaista, joitten toivottiin
tasoittavan sekä vuokraa että muita elinkulunkeja.
Kahdeksasta huoneesta jäi nuorelle parille itselleen ainoastaan kolme.
— — — Palvelijoita oli kaksi; kyökissä vanha uskollinen palvelijatar
ja sisätöitä hoitamassa piika, joka yhdeksän kuukauden aikana oli
vaihdettava kolme kertaa ja joka nuorelle emännälle tuotti paljon
huolta.
Ulkomuodoltaan oli Runeberg tähän aikaan samallainen kuin 4 vuotta
myöhemmin, jolloin Mazér pohjalaisen osakunnan tilauksesta hänet
maalasi; tai ehkäpä vielä enemmän sen kuvan näköinen, jonka hän
jouluksi 1832 itse maalautti rouvalleen. Runossa joka kuvaa seurasi
sanottiin, että rouva Runeberg tässä saa "kauniin miehensä", ja kun
ei lahjan vastaanottajatar tahtonut tunnustaa kuvan näköisyyttä, niin
vastattiin: "johan minä sanoin, että se on sinun kaunis miehesi."
— — — Kotioloissa esiintyi Runeberg tavallisesti paidankaulus alas
käännettynä ja ilman kaulaliinaa; puseroa ei hän tähän aikaan
käyttänyt, mutta istui usein paitahihaisillaan tai lyhyessä harmaassa
työtakissa. — —
Rouva Fredrika Runeberg oli 27 vuoden ikäisenä kalpea nuori nainen;
hänellä oli kauniit, ilmehikkäät silmät ja pitkä, tumma tukka, joka
arkioloissa kierrettiin vaatimattomiin solmuihin korvien kohdalle,
kuten myöhempinäkin aikoina. Hänen kuurouttaan saattoi silloin tuskin
huomata. Hän näytti väsyneeltä, oli erillään pysyväinen ja vaitelias,
paitsi silloin kun hän joutui likeisten tuttavien seuraan tai sai
tilaisuutta sukkelalla tavallaan ottaa osaa vilkkaaseen keskusteluun.
En tosin koskaan kuullut hänen valittavan tai vaikeroivan, mutta sain
sen käsityksen että hän kantoi raskasta, hänelle outoa taakkaa — ja
kuitenkin oli hänellä tukena ja neuvonantajina sekä äiti, veli että
sisar. Hän oli siihen aikaan niin kivulloinen ja heikkohermoinen, että
harva olisi aavistanut hänen tulevan kuuden voimakkaan pojan äidiksi ja
kestävän koetuksia, joitten painon alle moni väkevämpi olisi sortunut,
sekä saavuttavan 72 ikävuotensa.
Syksyllä 1832 ei nimittäin vielä ollut olemassa kuin vanhin lapsi,
Anna, joka makasi kätkyessä. Se oli soma pikku lapsi, äidin näköinen,
eikä ollenkaan olisi ansainnut sitä vallatonta pilanimeä, jonka joku
ilkeydessään oli keksinyt, katsellessaan lapsen tuuheaa ruskeaa tukkaa:
"runollinen epäsikiö". — Anna, jota ei äiti koskaan voinut unohtaa,
kuoli jo ensimmäisellä ikävuodellaan.
-- -- --
Minulla on syytä olettaa, että Runebergin äitiä Pietarsaaressa
ymmärrettiin väärin. Naapurit sanoivat, että hän oli huono
taloudenhoitajatar, että hän laiminlöi perheensä ja vietti suurimman
osan aikaansa lukemalla romaaneja. Mutta muistettava on, että
pikkukaupungin näköpiiri oli ahdas ja vaatimukset perheenemännän
käytännölliseen huolenpitoon ankarat. Luultavasti tämä äiti, vikoineen
päivineen, katseli elämää ihanteellisemmalta kannalta kuin hänen
ympäristönsä, ja luultavasti poika häneltä, kuten myöskin isänsä
suvulta, oli perinyt runolliset taipumuksensa. Mainittakoon myös, että
poika Ludvig, vaikka siihen aikaan itse taistellen kovaa taistelua
olemassaolonsa puolesta, rahalahjoilla auttoi köyhyydessä elävää
äitiään. Päiväkirjassani tavataan monasti merkittynä, että "maisteri
pyysi minua viemään postiin vakuutetun kirjeen leskirouva Runebergille"
— mikä luottamustoimi minua suuresti miellytti.
Elämä kodissa oli säästäväistä ja yksinkertaista, kuten huonekalut
ja taloustarpeetkin, mutta sitä mitä välttämättömästi tarvittiin,
oli aina. Nuoret herrat, joita varakkaissa kodeissa oli hemmoteltu,
saivat tyytyä päivälliseen, johon kuului kaksi ruokalajia; kolme kertaa
viikossa oli tattaripuuroa ja sunnuntaisin plättyjä. Hyvää se heille
teki. Joskus, kun muutamat suvaitsivat lukea romaaneja myöhään yöhön
asti, tuli puute kynttilöistä. Mutta sitäkin puutetta koetti nuori
rouva poistaa mikäli mahdollista, heti kuultuaan että joku omin rahoin
oli ostanut kynttilöitä.
Seurustelu rajoittui Tengströmin sukuun sekä Lauvantaiseuran
rikaslahjaiseen piiriin. Sen kuuluisat kokoukset ulottuivat minun
näköpiirini yläpuolelle. Olen muistikirjaani merkinnyt ainoastaan että
"maisterin luona oli herroja." — — —
Joulun v. 1832 vietin ainoana täysihoitolaisena Runebergin kodissa,
ja siitä asti alettiin minua pitää perheen jäsenenä, joka kutsuttiin
sukulaisten luo ja joka runsaassa määrin sai osakseen juhlan lahjoja.
Aattoiltana oli meille kutsuttu likeisimmät sukulaiset, myöskin
Nervanderin perhe, sekä muutamia likeisempiä ystäviä kl. 7. Kun kello
tuli 8 eikä naapureja Castrénia ja Wegeliusta näkynyt, meni Runeberg
katsomaan, missä he viipyivät. Naurusuin hän palasi ja ilmoitti
meille: "he lukevat kreikkaa!" — Illallinen kesti kello 11—2 sillä
joululahjoja oli paljon ja yksitellen ne otettiin suuresta kopasta.
Rouva Runeberg oli ilmoittanut minulle asian, joka minua suuresti
huolestutti, nimittäin että kaikkia joululahjoja piti seurata runo.
Siitä vaatimattomasta vaikka merkillisestä joululahjasta, jonka minä
sinä iltana Runebergiltä sain, runo kuitenkin puuttui. Sain nimittäin
pienessä lompakossa kaksitoista tulitikkua — ensimmäisiä tulitikkuja
Suomessa. — Valitettavasti ei illan tapahtumista pidetty pöytäkirjaa,
sillä runoja oli paljon ja ne olivat sangen sukkelat, niinkuin odottaa
sopikin, kun sekä Runeberg että Nervander, rouva Runeberg y.m.
tuhlailivat kekseliäintä pilaansa.
-- -- --
Talossa palveli sisäpiikana 20 vuotias kaunis tyttö nimeltä Lotta.
Oli joulukuun 3 p. Huomattiin että kaikellaista pientä tavaraa ja
rahaakin oli kadonnut. Ruvettiin epäilemään Lottaa ja Runeberg vaati
häntä tilille, mutta tämä suututti tyttöä niin, että hän tempasi
käteensä maisterin juuri käytetyn partaveitsen ja viilsi sillä syvän
haavan kurkkuunsa. Talossa syntyi hirveä hälinä, lääkäri noudettiin
paikalle, haavoitettu sidottiin ja vietiin klinikkaan, jossa parani.
— Valitettavasti ei Lotan seuraajatar tuottanut vähempää huolta. Hän
varasti kuten Lottakin, jotapaitsi hänellä oli muitakin pahoja tapoja.
Olen muistikirjaani merkinnyt, että Runeberg uskollisesta palvelijasta
Marista piti hellää huolta. Hänen ollessaan sairaana "aikoi maisteri
muuttaa minut saliin", jotta Mari saisi oman huoneen. Tammikuun 29 p:nä
1833 olen merkinnyt: "minä sovin maisterin kanssa, että valvoisin yön"
(Marin sairasvuoteen ääressä).
-- -- --
Runebergin aika kului Laurellin lyseossa, omissa luvuissa erästä virkaa
varten, runoilemisessa ja Morgonbladin toimittamisessa. — Hän oli
nimittäin vuodesta 1832 ollut "Helsingfors Morgonblad’in" (Helsingin
Aamulehden) päätoimittajana. — Sitäpaitsi hän ylioppilastutkintoon
valmisti kuutta yksityisoppilasta, jotka kaikki olivat pohjalaisia.
Opetus tapahtui tavallisesti 9—10 välillä aamupäivällä, mutta
muutettiin tarpeen vaatiessa toisiinkin aikoihin. Keväällä 1833 olen
pari kertaa kirjoittanut muistikirjaani, ettemme "voineet lukea,
sillä maisteri oli pyydystämässä lintuja." Joskus keskeytyi lukeminen
muistakin syistä, mutta laiminlyönti korvattiin seuraavina päivinä.
Opetus oli ankaran tarkka, mutta omalla erityisellä tavallaan:
kunnioitus opettajaa kohtaan enemmän kuin nuhteet, pakoitti meidät
lukemaan läksymme; mutta nuhteitakaan ei puuttunut. Minun täytyy
tunnustaa että me näinä kahtena lukukautena opimme enemmän kuin
ennen olimme oppineet neljänä, mutta paremmin keskustelun kuin
koulujärjestyksen kautta.
-- -- --
Lisättäköön vielä pari pientä piirrettä. Maaliskuun 2 p. 1833 olen
merkinnyt: "tänään seisoi maisteri nauramassa, kun me olimme lumisilla
pihassa"; — ja 8 p. maaliskuuta: "heitin minä maisterin kanssa
lumipalloja maaliin", — jossa taidossa hän, kuten tunnetaan, oli
mestari.
Kirjallisesta toiminnasta emme juuri huomanneet muuta kuin että
korehtuuriarkkeja oli tavattavissa sekä mahdollisissa että
mahdottomissa paikoissa. Ensi päivänä jonka kodissa vietin, oli sali
vielä muuttokunnossa ja joukko kirjoja lattialla. Olin yksin huoneessa,
otin käteeni kirjan ja luin kannesta nimen "Hirvenhiihtäjät", joka oli
minulle tuntematon. Runomitan viehättämänä aloin selailla kirjaa, kun
maisteri äkkiä astui sisään. Hämilläni pyysin anteeksi, mutta maisteri
sanoi: "pidä se vaan, jos sinua haluttaa."
-- -- --
Runebergin todistusta pidettiin turvana reppuja vastaan
ylioppilastutkinnossa. Hänen oppilaansa saivat harvoin korkeita
arvosanoja, mutta heillä oli perusteelliset tiedot. Aika jonka
vietin oppilaana Runebergin kodissa ja jota aina kiitollisuudella
tulen muistamaan päättyi ylioppilastutkinnolla kesäkuun 4 p. 1833
sekä ylioppilaskekkereillä Catanin ravintolassa s. k. 12 p:nä.
Viimemainitussa juhlallisessa tilaisuudessa, jota Runebergkin
kunnioitti läsnäolollaan, osoitti hän 15 vuotiaalle uudelle tulokkaalle
sen ystävällisen palveluksen, että otti häntä käsipuolesta ja pelasti
hänet vaarallisista veljenmaljoista.
-- -- --
Vielä mainittakoon kuvaavana Runebcrgille — — että hän antaessaan
neuvoja minulle ja muille nuorille runoilijoille aina esiintoi runon
itsenäisyyden yhtenä runoilemisen pääehdoista. "Ole vapaa", sanoi
hän, "ja itsellesi uskollinen! Älä koskaan lahjoita itseäsi äläkä lue
muitten teoksia kuin niin paljon että aina pidät tallella oman itsesi."
-- -- --
Kuten jo Topeliuksen muistiinpanoista kävi selville, valmisteli
Runeberg v. 1833 väitöskirjaa erään yliopistoviran saamista varten,
jonka edellinen omistaja oli tuleva täysinpalvelleeksi. Tämä virka oli
ainoa vakinainen, jonka kautta Runeberg saattoi toivoa voivansa jäädä
yliopistoon ja pääkaupunkiin, joten valmistukset siihen ja toiveet sen
saamisesta anastivat suurimman osan hänen aikaansa ja ajatuksiaan.
Heti kun virka oli julistettu avonaiseksi, ilmaantui siihen sentään
toinenkin hakija ja pitkien väittelyjen perästä, yliopiston
viranomaisten kesken, tämä toinen sen saikin.
Ahtaista oloistaan huolimatta oli Runeberg määrännyt tulot uudesta
runokokoelmastaan hätääkärsiville pohjois Suomessa. Erittäin
tervetullut oli hänelle eräs kirjallinen apuraha sekä muutamat
sivutulot, jotka hän keväällä 1834 sai yliopistosta. Ja vieläkin
tervetulleempi oli hänelle lepo rasittavan talven töiden ja jännityksen
jälkeen.
Kesän vietti hän perheineen Kangasalla, kauniissa seudussa, ystävien ja
omaisten ympäröimänä. Heinäkuussa sentään kohtasi häntä suru, äiti kun
kuoli Pietarsaaressa.
Lapsuudenkoti hajosi silloin ja neidit Karolina ja Mathilda
Runeberg muuttivat veljensä luo Helsinkiin. Mahtilda neiti, joka
ulkomuodoltaan oli sangen kaunis, oli varojen puutteessa jäänyt kaikkea
koulusivistystä vaille ja alkoi nyt rouva Runebergin johdolla lukea.
Hän saavuttikin siksi suuren tietomäärän että sittemmin saattoi auttaa
sisartaan, joka piti pikkulastenkoulua Helsingissä.
-- -- --
Senraavana vuonna julkaisee Runeberg verraten vähän oman runottarensa
tuotteita ja niiden joukossa on hänen ihana "Pilven veikkonsa".
Sensijaan on vuosi 1836 hyvin tuottelias. Elokuussa ilmestyy hänen
lehdessään herttainen "Hanna", tuo rakkauden ja juhannusaaton suloinen
ylistyslaulu, ensimmäinen suuren runoilijan teoksista, jonka yleisö
paikalla avosylin otti vastaan. Kuvaavaa sille suosiolle, jonka
Runebergin "Hanna" saavutti, on että monet, jotka olivat tutustuneet
Runebergin "Hannaan" riensivät antamaan pienille tyttärilleen saman
nimen.
Kerrotaan Runebergin saaneen aiheen tähän runoelmaan kerran kun hän
astui avoimen ikkunan ohi ja näki nuoren, pyörteän käsivarren siellä
sisällä heittävän sukkulaa. Valmiina kirjana ilmestyi "Hanna" vasta
lopulla vuotta 1836, samana päivänä, jolloin tieto Runebergin toisen
pojan syntymisestä levisi tuttavien piiriin.
Hän oli silloin jo jättämäisillään Helsingin. Hänelle oli nimittäin
aikoja sitte selvinnyt, ettei hän likivuosina voisi saada vakinaista
paikkaa yliopistossa. Perhe lisääntyy ja menot enenevät. Toukokuussa
kuoli latinankielen lehtori Porvoon kymnaasissa ja paikka julistettiin
avonaiseksi. Runeberg epäili kauvan, hakeako sitä. Hän oli tottunut
elämään pääkaupungissa ja ottamaan osaa yliopistoelämään. Nuoriso
häntä rakasti, osakunta oli hiljan antanut hänelle siitä todistuksen
valitsemalla hänet kuraattorikseen. Porvoo oli pikkukaupunki eikä
sen kymnaasi ollut erittäin hyvässä huudossa. Mutta antaisihan virka
vakinaiset tulot ja ehkä sielläkin voisi kasvattavasti vaikuttaa
nuorisoon. Runeberg haki virkaa ja saikin sen.
Kun hänen ystävänsä huomasivat että hän todenteolla aikoo jättää
yliopiston, koettivat he kaikin tavoin pidättää häntä. Jo oli
konsistoorikin valmis miltei yksimielisesti ehdottamaan hänelle
erityistä, suurehkoa apurahaa. Mutta Runeberg kieltäytyi ottamasta sitä
vastaan, sillä hän ei tahtonut nauttia palkkaa ilman vastaavaa työtä.
Loppuaikansa Helsingissä käytti Runeberg tunteihinsa koulussa ja
lehtensä toimittamiseen. Huhtikuussa ilmestyi "Morgonbladissa" hänen
kääntämänään muun muassa alku Kalevalaan. Runeberg ihaili tätä
runoteosta kreikkalaisten mestariteosten vertaisena ja oli ennenkin
kääntänyt siitä otteita.
Toukokuun 8 p:nä pidettiin paikkakunnalta muuttavan Runebergin
kunniaksi jäähyväiskekkerit eräässä ravintolassa Töölön lahden
rannalla. Topeliuksen muistiinpanoista saamme tietää, että läsnä oli
noin 300 henkeä, suurin osa nuoria ylioppilaita ja opettajia, mutta
myöskin muutamia vanhempia. Juhla kesti kello kuudesta illalla kello
kuuteen aamulla. Runebergin malja esitettiin "lämpimin sanoin ja
ylivuotavin sydämin" ja samassa laulettiin "Joutsenen" nuotilla runo,
jonka Stenbäck tilaisuutta varten oli sepittänyt. "Miltei kyynelsilmin
astui Runeberg esiin kiittämään ja sanoi, että hän aina kiitollisena
tulee säilyttämään mielessään yliopiston, jossa hän oppi katsomaan
elämää valoisalta kannalta ja jonka jäsenenä hän oli ollut 15 vuotta."
Juhlatuuli oli herttainen ja lämmin, juteltiin, pidettiin puheita, jopa
heitettiin voileipiäkin keväisenä aamuna lahden kirkkaalle pinnalle.
Vihdoin saattoi juhliva joukko kotiin juhlavieraansa, hurraten häntä
vielä moneen kertaan ja lopuksi laulaen: "Sua lähde kaunis katselen."