I.

Pietarsaaressa kertoi kerran pohjalainen tietäjäeukko nähneensä

seuraavan unen: Pietarsaaren kaupunginportin päällä oli kultainen

kruunu ja kaikki lapset koko suvusta koroittivat käsiään sitä

tavoittamaan. Vihdoin tuli tämän äidin pieni poika, nosti kätensä, otti

vaikeudetta kruunun ja laski sen päähänsä.

Epäilemättä tällainen uni on omiaan panemaan jokaisen äidinsydämen

kiivaammin sykkimään, mutta varmaankaan ei tämä äiti rohkeimmissakaan

unelmissaan voinut aavistaa, että hänen pienestä pojastaan todella oli

tuleva kuningas, kuningas paljon suuremmassa merkityksessä kuin niin

moni, joka kruunua kantaa.

"Kodista köyhäst’ oli hän,

laps saloseudun synkeän,

ei suvultansa suuri,

vaan tuli kunniaksi maan,

nous arvoon arvaamattomaan,

ol’ lujin Suomen muuri,

ja muistons' elää ainiaan.

Ja tämän maineen kirkkahan,

sen omaks hälle hehkuvan

sydämmen lämpö antoi;

ja synnyinmaallen armaallen

kuin morsiolle, äidillen

hän kaikki uhriks kantoi; —

näin saavutti hän suuruuden."

Pojasta, jonka tietäjäeukko unissaan näki nostavan kultakruunun

syntymäkaupunkinsa portin päältä, tuli Suomen kansan rakkauden

kruunaama kuningas, Maamme-laulun laulaja, Johan Ludvig Runeberg.

Suku on kotoisin Ruotsista, osaksi ranskalaista alkuperää, ja tuli noin

v. 1768 Suomeen. Lorens Ulrik Runeberg, kaunis, reipas, hyväpäinen

mies, aikoi ensin papiksi, mutta muutti mieltä, rupesi merimieheksi

ja asettui asumaan Pietarsaareen. Vuonna 1803 otti hän vaimon arvossa

pidetystä kauppiassuvusta, kaupungin raatimiehen tyttären Anna Maria

Malmin, joka oli miellyttävä, sinisilmäinen, vaaleatukkainen nainen.

Heidän kuudesta lapsestaan oli vanhin Johan Ludvig, syntynyt 5 p.

helmikuuta 1804, kivulloinen, hitaasti kehittyvä lapsi, joka vaati

osakseen äidin koko hellyyden ja huolellisen hoidon. Koti oli köyhä,

vanhemmilla paljon huolta ja murhetta. Isä, merikapteeni, oli

pakoitettu viettämään vuosikausia matkoilla ja ensimmäisen poikansa

syntyessäkin oli hän poissa. Mutta kotona oleskellessaan seurusteli hän

hellästi ja herttaisesti perheensä kanssa. Hänen vaimonsa oli noita

hyviä naisia, joitten koko työ keskittyy kodin piiriin. Hänellä oli

kaunis lauluääni ja hilpeä luonne, joka teki, että kodissa huolistakin

huolimatta laulettiin, laskettiin leikkiä ja ylläpidettiin iloinen

mieliala.

Ensi muistoina lapsuuden ajalta säilytti Johan Ludvig eli Janne, kuten

häntä kotona kutsuttiin, kaksi sankaria v. 1808—1809 sodista, nim.

Kulnevin, jonka sylissä hän kerran sai istua ja Döbelnin, jonka hän

kerran näki. Viimeksimainittu oli porilaisine joukkoineen jonkun aikaa

viipynyt Pietarsaaressa ja hänen lähtöään katsomaan oli kerääntynyt

suuri joukko kansaa, muiden muassa pikku Jannekin. Taivas oli pilvessä,

mutta sadetta ei kuulunut. Döbeln istui ratsunsa selässä, puhellen

upseeriensa kanssa. Joukot olivat lähtökunnossa. Äkkiä näkee poika

päällikön heristävän nyrkkiään taivasta kohti ja lausuvan: "antaisitpa,

paholainen, sieltä edes pari pisaraa sadetta!" Luultavasti lausui

Döbeln näin tomuavien teitten takia. Ei hän, enempää kuin kukaan

muukaan, aavistanut, että väkijoukossa oli läsnä henki, joka Suomen

kansalle oli iästyttävä hetken vaikutuksen, antava sille kuolemattoman

kuvan Döbeln-sankarista.

Alkeisopetuksensa sai Janne niin sanotulta "Westmanin muorilta".

Tämä oli vanhanpuoleinen eukko, ja pimeitä, jyrkkiä portaita myöten

noustiin vinttikamariin, jossa hän piti pikkulastenkoulua. Ankara hän

oli kasvattajana, hänen vieressään pienellä pöydällä oli aina vitsa,

niin pitkä, että hän istualtaan sillä ylettyi koskettamaan joka soppea

huoneessa. Ei hän tosin lyönyt oppilaitaan, ainoastaan kopautti vitsaa

seinään sen lapsukaisen kohdalla, joka jollakin lailla rikkoi koulun

sääntöjä vastaan. Mutta mainiosti meni hänen johdollaan lapsukaisten

päähän aapiskirja, katkismus ja piplianhistoria.

Talvella 1812 joutui Janne Ouluun, setänsä, tullinhoitaja Anton

Ludvig Runebergin luo, joka oli naimisissa maaherra Ehrenstolpen

tyttären kanssa. Lapsettomina olivat he tarjoutuneet pitämään huolta

pojan koulutuksesta ja vanhemmat olivat kiitollisuudella suostuneet

ehdotukseen.

Perin toiset olivat olot täällä sedän kodissa kuin isän ja äidin luona

Pietarsaaressa. Ei kelvannut enään Jannen kumarrus, jommoisella hän

oli tottunut ihmisiä tervehtimään, vaan tanssikouluun pantiin hienoja

tapoja oppimaan. Ei kelvannut nimi "Jannekaan" vaan "Ludvigiksi"

ruvettiin kutsumaan ja sen nimen sai poika sitte pitää läpi elämänsä.

Hän oli herttainen, sinisilmäinen, ruskeakiharainen poika, vilkas kuin

elohopea ja aika veitikka. Mutta ei pystynyt häneen tanssikouluopetus,

vaikka sitä kesti kuusi viikkoa. Luvut Oulun triviaalikoulussa kävivät

sensijaan erinomaisesti.

Tähän aikaan sattui muuan pieni tapaus, joka painui niin syvälle

Ludvigin mieleen, että hän vielä vanhana miehenäkin sen muisti.

Oli kesä. 9-vuotiaana poikana asteli hän tietä myöten, jonka toisella

puolen oli joki, toisella puolen puutarha ja sen korkea lauta-aita.

Äkkiä tulee häntä vastaan noin 16-vuotias poika, taluttaen nuorasta

kaupungin suurinta koiraa, jonka Ludvig tiesi "suttakin julmemmaksi".

Ludvig on jo onnellisesti päässyt ohi, kun hän huomaa, että poika on

irroittamassa petoa nuorasta ja usuttaa sitä hänen päällensä. Pakoa

ei ole ajatteleminenkaan, sillä ei ole minne paeta. Silloin koppaa

yhdeksänvuotias maasta kiven ja viskaa sillä koiraa otsaan. Tämä

syöksyy ensin maahan ja pakenee sitte vinkuen kumppaninsa luo.

Mutta sama taito, jolla Ludvig jo lapsena näin urheasti puolustautui,

kehittyi hänessä sittemmin mestariudeksi: hän tapasi kivellä

lentävänkin linnun.

Olo Oulussa ei hänelle käynyt pitkäikäiseksi, sillä jo vuonna 1814

kuoli setä ja Ludvig palasi vanhempainsa kotiin, koettaakseen siellä

omin voimin säilyttää tietojaan, kunnes seuraavana vuonna pääsisi

Vaasan kouluun jatkamaan lukujaan.

Aivan toisellainen kuin nykyään oli siihen aikaan komento koulussa. Ei

ollut komeita koulurakennuksia eikä suoria suojia, vaan samassa salissa

tapahtui kaikkien luokkien opetus ja opettajien poissaollessa pitivät

suuret pojat pienempiä kovassa kurissa, itse telmien minkä jaksoivat.

Ruumiillista rangaistusta pidettiin vallan hyödyllisenä oppilaitten

kurissapitämiseksi. Varsinkin oli tavallista, että opettaja patukalla

löi oppilaittensa kädet verille asti.

Eivätkä olleet oppilastenkaan tavat erittäin hienot. Se joka ei

osannut ottaa viinaryyppyä eikä vanutella tupakkamälliä ei ollut

mies eikä mikään. Nämät, kuten monet muutkin hyvät tavat, olivat

edellisiltä pojilta perittyjen sääntöjen mukaan välttämättömästi

opittavat, jos uusi oppilas mieli päästä hyviin väleihin toverien

kanssa. Sentähden valittiinkin joka vuosi esim. tupakkamällin

käyttäjistä etevin opettamaan tätä jaloa taitoa uuusille tulokkaille.

"Opetus", joka tietysti koulun puolelta oli ankarasti kielletty ja

jota sentähden suuressa salaisuudessa harjoitettiin, tapahtui pimeässä

puuliiterissä. "Opettajalla" oli siellä joukko rikotuista pulloista

muodostettuja purkkeja, joissa säilytettiin luumuista keitettyjä

nesteitä, voimakkaimmasta heikoimpaan asti, monta eri lajia. Ensin sai

oppilas pitää suussaan luumua, sitte annettiin hänelle väkevimmässä

luumuliemessä liuoitettu mälli ja vähitellen vähennettiin luumunmakua,

samassa määrin enentäen tupakinmakua, kunnes oppilas kykeni pitämään

suussaan itse puhdasta "mälliä".

Runeberg kuuluu tämän kurssin läpikäyneen kolmessa viikossa, mutta

muutamiin koulun "tapoihin" ei hän ikinä tottunut. Hänen suora,

rehellinen luontonsa ei sietänyt sitä, että rehtori suurille pojille

antoi käskyn vakoilla pikkupoikien käytöstä, heidän sitte tullakseen

rehtorille kantelemaan. Muutenkin pitivät suuret pojat pieniä

mielivaltaisen kurinpitonsa alaisina, usein rangaisten heitä aivan

syyttömästi. Alusta alkain oli Ludvig julistanut sodan suurten poikain

komentoa vastaan ja vaikka olikin pieni, puolusti hän asemaansa

niin rohkeasti, että suuret pojat pian jättivät hänet rauhaan. Kun

sitte koitti se aika, jolloin hän itse pääsi koulun ylimmän luokan

ensimmäiseksi oppilaaksi ja hänelle tarjottiin samaa luottamustointa,

joka hänen edeltäjillään oli ollut, niin vastasi hän rehtorille aivan

suoraan, että hän ensin aikoo ilmoittaa tovereilleen, että hän rehtorin

käskystä tästälähin tulee vakoilemaan heitä. "Mene tiehesi!" sanoi

rehtori hänelle silloin lyhyesti. Eikä vakoilemisesta sinä vuonna

tullut mitään.

Ensi vuotta käydessään koulua Vaasassa asui Ludvig kopean, varakkaan

miehen talossa. Eräänä päivänä näki hän väen pihamaalla eroittelevan

terveitä perunoita mädänneiden joukosta. Osoittaen läjää, jossa mädät

olivat, kysyi hän, mitä niillä tehdään. Isäntä aikoo ne myydä köyhille,

sai hän silloin kuulla. Tämä suututti häntä suuresti. Isäntä, joka oli

pukeutunut juhlavaatteisiin, mennäkseen hautajaisiin, tuli samassa

paikalle ja Runeberg uudisti nyt kysymyksensä.

— Ne minä myyn köyhille! vastasi isäntä leveästi. Vai piti köyhiltä

kiskoa rahaa tuollaisista perunoista! Ludvig sieppasi äkkiä maasta

mädän perunan ja viskasi sen isännän koreita, korkeavartisia

kiiltonahkasaappaita vastaan, jotta ne tulivat aivan likaisiksi. Poika

pakoon ja isäntä vimmastuneena perässä. Mutta eihän hän sillä kertaa

saanut poikaa kiinni ja seuraavaan kertaan lauhtui jo hänen vihansa.

Yhtenä talvena oleskeli Vaasassa venäläinen rykmentti ja Runebergin

ihailun esineeksi joutui varsinkin muuan nuori tampuurimajori, joka oli

"korttelia korkeampi kuin kaikki muut miehet koko rykmentissä." Mutta

tämä herra oli Runebergin mielestä liian ylpeä ja korskea ja sentähden

sieti hänen saada hiukan kuria. Johan Ludvig näki hänen eräänä päivänä

— sattui olemaan suoja ilma — kävelevän kadulla, teki lumipallon ja

viskasi sillä häntä suoraan otsaan. Ensin jäi kopea herra "kalpeana,

hämmästyneenä ja ällistyksissään" katselemaan ympärilleen, mutta sitte

huomasi hän pakenevan pojan, läksi pitkin askelin ottamaan häntä

kiinni ja poikaa olisi kai odottanut aika löylytys, jollei hän olisi

päässyt pelastumaan muutamaan solaan kahden talon välillä. Herra sai

kyllä kiinni hänen jalastaan, mutta sekin hänen täytyi päästää irti ja

saavutettuaan varman turvapaikan, näytti Runeberg hänelle sieltä pitkää

nenää.

Kouluaikanaan Vaasassa asui Ludvig viiden tai kuuden toverin kanssa

yhdessä "puulaakissa" ja taloudenhoitajana oli heillä "Dalströmin

musteri", laiha, kyttyräselkäinen akka, jonka koko kaupunki tunsi

nimellä "musteri". Jokainen puulaakin jäsen tai kotoa ruokatavarat,

joten ei ollut juuri muita rahamenoja kuin vuokra asunnosta ja musterin

vaatimaton palkka. Pojat pitivät musterista, hänen erinomaisesta

sahdistaan ja hyvästä puurostaan ja musteri piti pojistaan, varsinkin

Runebergista, joka muutenkin näkyy olleen sieluna ja suosikkina

puulaakissa. Ei käynyt siellä aika pitkäksi, sillä pientä pilaa piisasi

pojilla aina. Joskus joutui musterikin heidän leikkinsä uhriksi.

Kerran olivat pojat pelästyttää hänet kuoliaaksi. Oli lauvantai-ilta,

ainoa ilta viikossa, jolloin puulaakissa tarjottiin lämmintä ruokaa.

Musteri oli juuri kantamassa höyryävää puurovatia poikien kamariin.

Tuskin oli hän saanut oven raolle, kun valkea sammui ja kamala

räjähdys kuului. Puurovati putosi musterin käsistä ja kauhistuksissaan

karkasi hän talonväeltä apua hakemaan, kertoen, että hänen rakkaat

poikansa nyt kai ovat saaneet surmansa. Mutta "rakkaat pojat" olivat

tahallaan panneet toimeen räjähdyksen juuri musterin kunniaksi; he

olivat pistäneet harvan katon raot täyteen päreitä ja oven avautuessa

sammutettiin yhteisestä sopimuksesta tuli sekä päästettiin suurella

huudolla päreet katosta permannolle.

Sinä iltana eivät pojat saaneet puuroa, mutta seuraavana aamuna oli

musteri jo leppynyt heille ja silloin syötiin puuro sitä paremmalla

ruokahalulla.

Poikien viaton pilanteko ei kuitenkaan tehnyt opintoja sivuseikaksi.

Päinvastoin olivat he ahkerat, Runeberg aina luokkansa ensimmäisten

joukossa. Sitäpaitsi harrastettiin puulaakissa kirjallisuutta. Illoin,

jos oli aikaa, kokoontui sinne tovereita ja myöhään yöhön asti

istuttiin lukemassa ja laulamassa. Muuan toi mukaansa viulun, jolla

säesti. Tavallisesti laulettiin Bellmanin lauluja, joitten kaikki

värssyt osattiin ulkoa, ja luettiin Franzénin, Lidnerin y.m. runoja.

Ensi vaikutuksensa runoilemiseen sai Runeberg sentään Choraeuksen

runoista, joita jo kotikaupungissaan oli kuullut. Choraeus oli nim.

jonkun aikaa oleskellut Pietarsaaressa ja hänen runojaan luettiin

siellä innokkaasti. Runeberg ei niitä suinkaan rajattomasti ihaillut.

Päinvastoin tuli hän ajatelleeksi, että eiköhän noita osaisi tehdä yhtä

hyviä.

Erään tuttavansa, puotipalvelijan kanssa, joka välistä oli ollut hänen

toverinaan metsästys- ja kalastusretkillä, ryhtyi hän koettamaan.

He päättivät tehdä pilarunoja, kuten Choraeuskin oli tehnyt.

Sunnuntai-iltapäivin, jolloin puotipalvelijakin oli vapaa, istuivat

ystävät molemmin puolin myymäpöytää kauppapuodissa. Pöydällä oli

krihvelitaulu ja siihen kirjoitettiin säkeitä. Se joka pikemmin keksi

loppusoinnut sai palkakseen rusinoita. Voittajaksi tuli tavallisesti

puotipalvelija, joka oli muutamia vuosia vanhempi Runebergia.

Aihetta pilalauluihin antoi esimerkiksi seuraava tapaus.

Niinkuin usein nykyäänkin, olivat koulupojat siihenkin aikaan

innokkaasti sotasilla. Runebergin pataljoonaan sattui muuan poika,

nimeltään Rundell, joka oli väkevä kuin karhu, mutta niin mahdoton

oppimaan sotatemppuja, että hän oli potkittava pois koko leikistä.

Hän läksi silloin sukulaistensa luo valittamaan kovaa kohtaloaan ja

häntä lohduttaakseen tekaisi joku hänen, Rundellin, nimessä runon,

jossa pilkattiin poikain sotaleikkejä. Rundell riensi nyt riemuiten

näyttämään runoaan, mutta pojat suuttuivat niin että aikoivat antaa

häntä selkään. Runeberg silloin huomautti, että eihän hän ole tehnyt

runoa eikä niinmuodoin ansaitse rangaistusta. Sensijaan tekaisi

Runeberg nyt hänestä pilarunon. Valitettavasti ei se ole säilynyt

jälkimaailmalle. Mahdollisesti oli siinä jo runko "Sven Dufvaan."

Tähän aikaan syntyi myöskin runo "Susi", jota saattaa pitää luonnoksena

"Hirvenhiihtäjiin". Runeberg oli parin toverin kanssa matkalla

kesälomalta kouluun ja sai eräässä kestikievarissa odottaa hevosta.

Pojille kerrottiin siellä, että susia oli tullut karjaan ja että niitä

oli käyty ajamassa. Silloin tekaisi neljätoistavuotias Ludvig siellä

odottaessaan runon. Vaasaan tultuaan korjasi hän sepustustaan, mutta ei

mielestään saanut siitä kalua ja tahtoi jo tuleen työntää, kun muuan

tovereista sen pelasti. Ja niin on se, samoinkuin muutamat muutkin

runot tältä ajalta, säilynyt jälkimaailmalle. Niistä sentään tuskin

saattaisi päättää tulevaa suurta runoilijaa.

Lomaajat vietti Runeberg enimmäkseen kotona Pietarsaaressa, jossa hänen

suurimpia huvejaan oli kalastus ja metsästys. Kapteeni Runebergilla oli

kauniissa saaristossa pienoinen kalastusmaja ja sinne unohtui Johan

Ludvig päiväkausiksi. Kerran, kun ei häntä pitkiin aikoihin kuulunut

kotiin, oli äiti käynyt niin levottomaksi, että läksi keskellä yötä

häntä hakemaan. Terveenä ja reippaana hän kuitenkin hänet tapasi,

metsästyslankku täynnä vesilintuja.

Kerran oli sentään hänen metsästysretkensä päättymäisillään huonosti.

Tavallisesti oli hänellä tovereina veli Viktor, viittä vuotta häntä

nuorempi, ja eräs toinen pieni poika. Kolmisin olivat he nytkin, mutta

vene oli niin huono ja laho, että kaiken aikaa piti ajaa siitä vettä.

Pian sitte nähtiin lintuja ja kun vieraan pojan, jonka takana pyssy

oli, piti nousta tuomaan sitä Johan Ludvigille, kaatui koko vene. Johan

Ludvig tarttui paikalla kiinni poikiin, jotka eivät osanneet uida,

mutta tunsikin samassa, että hänen jalkansa ylettyivät pohjaan. Silloin

palasi hänen hyvä tuulensa ja leikillisesti virkkoi hän pojalle, jonka

hallussa pyssy oli ollut: "oletko pelastanut pyssyn, taikka päästän

sinut pohjaan!" Kaikki, niin hyvin ihmiset kuin pyssykin, pääsivät

onnellisesti maihin.

Luontoa ja kaikkia luotuja olentoja, pienimpiäkin, oli Ludvig

aikaisimmasta lapsuudestaan asti rakastanut. Siihen aikaan ei koulussa

luettu luonnontieteitä, vaan sai hän tutkia luontoa Jumalan omasta

suuresta kirjasta. Kalastus- ja metsästysretkillä tarjoutui siihen

erinomainen tilaisuus. Eikä siinä kyllä, että poika äänestä ja karvasta

oppi eroittamaan kunkin luontokappaleen — hän tahtoi tuntea myöskin sen

elintavat. Erittäin taitavasti oppi hän paulalla pyytämään lintuja.

Joskus päästi hän ne paikalla irti, joskus vei huoneeseensa, ja tuntien

hoitajansa rakkauden alkoivat ne piankin viihtyä, kunnes tulivat aivan

kesyiksi.

Kouluaikana Vaasassa rakastui nuorukainen ensi kerran. Tyttö oli

solakka, sinisilmäinen, miellyttävä neitonen, nimeltään Fredrika,

muutamia kuukausia vanhempi Runebergia. Hänkin kirjoitteli runoja.

Viisitoistavuotiaana ilmaisi Johan Ludvig hänelle sydämensä tunteet

ja seitsemän vuotta hän uskollisesti häntä ajatteli. Mutta sittemmin

erosivat heidän tiensä.

Vuotta ennenkuin Ludvig lopetti lukunsa Vaasassa, kohtasi kapteeni

Runebergia halpaus, joka koko hänen loppuelämänsä ajaksi, s.o.

kahdeksaksi vuodeksi, kytki hänet vuoteen omaksi. Varat ennestäänkin

köyhässä kodissa kävivät nyt yhä niukemmiksi.

Ludvig sai sentään lopettaa täydellisen oppikurssinsa Vaasassa.

Ensimmäisenä oppilaana pääsi hän v. 1822 koulusta.

Hajotessaan lahjoitti puulaaki musterille muistoksi kultasormuksen.

Mutta tottuneena poikien pilantekoon luuli eukko sen olevan messingistä

ja vasta käytyään kaikkien kultaseppien luona kysymässä, uskoi hän sen

olevan kultaa ja silloin oli hänen ilonsa ja ylpeytensä aivan rajaton.

Syyskuussa v. 1822 läksi Runeberg Turkuun ottamaan ylioppilastutkintoa.

Ystävät ja sukulaiset olivat koonneet hänelle matkarahat, 50 riksiä

(= noin 70 mk.) ja Vaasan koulun rehtorin latinankielinen, erittäin

kiittävä päästötodistus oli hänellä taskussaan. Ylioppilaskokelaita

oli kolmetoista, niiden joukossa Johan Vilhelm Snellman. Asianomaiset

kuulustelut suoritettuaan merkittiin Runeberg lokakuun 3 p:nä

yliopiston kirjoihin.

Mutta kun hän nyt alkoi tarkastaa kukkaroaan, niin ei siellä ollut

kuin puolen markan verta: matka, ylioppilaskirja ynnä muut menot

olivat tehneet rikseistä kiireisen lopun. Suuresti nuori ylioppilas

sentähden ilostui, kun hänelle vielä samana päivänä, jolloin hän oli

tämän surullisen huomion tehnyt, tarjottiin toimi erään professorin

perheessä: hänen piti ohjata professorin pienen tyttären läksylukuja

ja tästä toimesta nautti hän kolmen riksin kuukauspalkkaa. Hiukan

myöhemmin tarjottiin hänelle vielä opettajatoimi samassa tyttökoulussa,

jossa edellämainitun professorin tytär kävi. Kiitollisuudella otti

Runeberg vastaan viran ja nyt oli hänellä yhteensä tuloja 12 riksiä

kuukaudessa.

Säästäväiselle miehelle se kyllä riitti, jopa siitä liikeni hiukan

lähettää kotiinkin. Vieläpä pitivät tuttavat häntä pankkinaan, tullen

tuontuostakin häneltä lainaamaan, joskus jättääkseen maksamattakin.

Kerrankin oli muuan toveri saanut häneltä lainaksi 16 riksiä ja niillä

ostanut komeat saappaat. Velkaansa ei hän ikinä maksanut takaisin, ei

ollut edes tuntevinaan Runebergia, kun tämä kuluneissa vaatteissaan

kadulla tuli häntä vastaan.

Mutta tällaiset huolet eivät päässeet painamaan elämänhaluista nuorta

miestä. Lukujensa lomassa oli hän sama iloinen veitikka kuin Vaasassa,

valmiina kaikellaisiin kepposiin. Kerrankin iski hän lumipallolla

erästä ylpeydestään tunnettua turkulaista lääkäriä otsaan, tämän

ajaessa kadulla. Hevonen pysäytettiin paikalla ja vimmoissaan kysyi

herra:

— Tahallaanko herra heitti lumipallon?

— Niin.

— Minkätähden?

— Siksi että herra on niin ylpeä.

Asia jäi sikseen. Herra kai huomasi muistutuksen oikeutetuksi.

Ensi vuonna Turussa asui Runeberg samassa huoneessa erään entisen

toverinsa kanssa. He ostivat itse kahvit ja sama matami, joka järjesti

heidän huoneensa, keitti ne heille. Päivällinen tuotiin eräästä

ruokapaikasta ja illalliseksi söivät he kylmää ruokaa, jota heillä aina

nälän varalta oli kotona ja jota usein tarjottiin tovereillekin, kun he

tulivat vieraisiin. Joskus syötiin tai juotiin kahvia kaupungilla.

Kesä 1823 kului erittäin hauskasti edellämainitun ystävällisen

professorin perheessä, mutta tuloja ei ollut ja kun seuraavana

lukukautena oli ostettava vaatteita, eivät varat suurimmallakaan

säästäväisyydellä tahtoneet riittää. Runeberg kertoo itse, että hän

noin kuuden tai seitsemän viikon aikana eli perunoilla, jotka hän

paistoi tulisijansa tuhassa. Ainoastaan harvoin oli hänellä voita,

leipää, maitoa ja kahvia. Säästäväisyydestä huolimatta oli hänelle

lukukauden lopulla kerääntynyt 30 riksin velka ja vaatteet olivat

vallan kuluneet. Kun hänelle silloin tarjottiin kotiopettajantoimi

Saarijärvellä, joka vuodessa tuottaisi 250 riksiä, niin päätti hän

heittää lukunsa ja painua maan sydämeen.

— Te olette laiska, hyvä herra, sanoi hänelle hänen ystävänsä

professori, kuullessaan nuorukaisen tuuman, — Saarijärvellä käytte yhtä

tyhmäksi kuin sydänmaan pölkyt.

Mutta nuorukainen pysyi päätöksessään, teetti itselleen uudet vaatteet

— toiset mustat, toiset siniset — sekä päällystakin ja jätti joulun

edellä yliopiston ja pääkaupungin.

Hän tuli kotiopettajaksi Kalmarin talon herran, kruununvouti

Danielsonin ja Kolkanlahden herran, kapteeni af Enehjelmin luo.

Kummassakin perheessä oli kaksi poikaa ja opettaja siirtyi vuoronperään

Kalmarista Kolkanlahdelle ja päinvastoin, vieden kaikki oppilaat

mukanaan.

Pyssy olalla samoilee nuorukainen täällä "Saarijärven salomailla."

Ampumisesta tosin ei tule paljon, sillä metsäkoiraa ei ole ja lisäksi

on hän lyhytnäköinen. Mutta hänelle avautuu näillä retkillä ennen

tuntematon maailma, sydänmaan jylhä, suuri luonto. Alussa tekee haittaa

kieli, sillä eihän hän osaa suomea, mutta vähitellen oppii hän sitä

ymmärtämään ja niin tutustuu hän mökkeihin Suomen köyhillä saloilla,

tutustuu kansaan, joka kyntää ja kuokkii ahkerasti maataan, mutta

Herralta tuloa toivoo.

Häntä itseään eivät huolet paina. Onhan niitä joskus ollut, mutta kun

päivä taas on alkanut paistaa, ovat ne hälvenneet kuin sumu. Itse kuvaa

hän tätä aikaa sanoilla:

"Oi kulta-aika riemukas,

suloisin, armahaisin,

kun nuor' on, ylioppilas,

ja puutetta ei laisin,

ja huolt' ei tuntis ollenkaan,

kun viikset vaan sais kasvamaan!"

Paikkakunnalla liikkui siihen aikaan suuri rosvo, jota yleisesti sekä

pelättiin että ihailtiin, sillä kerrottiin hänen varastavan rikkailta

ja auttavan köyhiä. Rouva af Enehjelm oli kerran matkalla tavannut

hänet, tietämättä kuka hän oli, ja tullut lausuneeksi pelkäävänsä, että

tuo suuri rosvo tulisi heitä vastaan. Tuntematon matkakumppali silloin

sanoi, ettei tarvitse peljätä niinkauvan kuin hän on mukana, kyllä hän

suojelee. Vasta erotessa ilmoitti hän, kuka hän oli.

Jonkun ajan perästä saatiin kuuluisa rosvo kiinni ja pantiin

vankeuteen. Runeberg, joka tahtoi häneen tutustua, kävi vankilassa

häntä tervehtimässä ja kun hän sitte tuomittiin saamaan neljäkymmentä

paria selkäänsä, niin koski tämä Runebergiin ja hän päätti jollakin

lailla koettaa lieventää ritarillisen vangin kovaa kohtaloa.

Rangaistuspäivän aamulla toimitti hän hänelle viinaa. Mutta tämäpä

rohkaisi miehen mieltä niin, että hän rangaistuksen kärsittyään antoi

rangaistuksen toimeenpanijoille kovat korvapuustit ja tuomittiin tästä

rikoksestaan kärsimään uudet neljäkymmentä paria. Silloin Runeberg

huomasi erehtyneensä tavasta, millä hyväntekeväisyyttä on harjoitettava.

Sekä af Enehjelmin että Danielsonin perheisssä viihtyi hän

erinomaisesti ja isäntäväet puolestaan olivat hyvin tyytyväiset

kotiopettajaansa. Kalmarin rouva antoi, kun hänen omille pojilleen

kudottiin pukukangasta, kutoa sitä niin paljon, että Runebergillekin

tuli kesävaatteet ja näitä käytti ylioppilas kiitollisesti, kunnes

unohti takin metsään. Se löydettiin kannon nenästä pitkien aikojen

perästä. Kesäkuumalla oli Runeberg nähtävästi hetkiseksi tahtonut

riisua sen yltään, mutta ajatusten viipyessä muualla lienee se siihen

unohtunut. Turhaan etsittyään ja pahoillaan tappiosta ei hän koskaan

puhunut koko asiasta.

Tähän aikaan oli nuoren ylioppilaan lukitsemattomassa pöytälaatikossa

sinikantinen vihko, johon oli kirjoitettu runoja. Salaa oppilaat

ottivat vihon ja veivät talon naisten luettavaksi. Itse ei nuorukainen

pitänyt runojaan missään arvossa.

Kesällä 1825 saattaessaan kahta oppilastaan Vaasan kouluun, kävi

Ludvig Pietarsaaressa vanhempiansa tervehtimässä. Hän näki heidät

silloin viimeisen kerran. Isä oli monasti lausunut, että hän tahtoisi

elää niinkauan että näkisi, "mitä Ludvigista tulee," mutta hän kuoli

ennenkuin pojan kuolemattomat laulut olivat alkaneet kajahdella.

Samana kesänä oli kapteeni af Enehjelm ostanut Ruovedeltä luonnonihanan

Ritoniemen tilan ja muuttanut sinne. Perheen mukana joutui Runebergkin

Ruovedelle.

Täällä tutustui hän mieheen nimeltä Pelander, josta tuli Vänrikki

Stoolin esikuva. Pelander oli vanha soturi, kantoi vänrikin arvonimeä

ja oli jo käynyt saamattomaksi ja varsinaiseen työhön kykenemättömäksi.

Isäntäväen sukulaisena sai hän asua pienessä kamarissa pihalla,

kutoa siellä verkkoa, kyniä höyheniä ja toimittaa muita pieniä

askareita. Runebergia huvitti tuontuostakin käydä tuittupäistä

ukkoa tervehtimässä, tehdä hänelle pientä pilaa ja kuunnella hänen

kertomuksiaan sotaajoilta. Hänen suuhunsa pani hän sittemmin ne

ihanat tarinat, jotka hän elämänsä tiellä kuuli Suomen viime sodasta,

loistopäivistä menneistä. Kapteeni af Enehjelmkin, joka oli ollut sekä

v. 1788 että 1808 —1809 sodissa, tiesi antaa paljon aineksia, joitten

perustuksella Runeberg rakensi kauniita kuvia "sankareista, urhotöistä

aikain unhotettujen."

Huomattava on muuan metsästysretki, jonka Runeberg Ruovedellä teki

parin kuuluisan pyssymiehen seurassa. Oli nähty hirvenjälkiä ja niitä

lähdettiin suksilla seuraamaan. Luultavasti ei otuksia tavattu, koskei

Runeberg koskaan niistä mitään maininnut, mutta "Susi"- runoelman

mieliala oli varmaan palannut ja hänen hengessään alkoi luomistyö.

Mieli täynnä kauniita muistoja ja kukkarokin hyvässä kunnossa,

palasi Runeberg alussa vuotta 1826 Turkuun. Ainoastaan kuukauden

ajan antoi hän nyt tuntia piispa Tengströmin pojanpojalle. Sitte

vuokrasi hän pienen huoneen ja heittäysi kiihkeästi valmistamaan

filosofian kandidaattitutkintoa. Hän tahtoi saada sen pois ennen ensi

maisterivihkiäisiä.

Mutta eivät antaneet rauhaa muistot sydänmailta. Ne puhkesivat esiin

valtavalla voimalla, kuten keväällä puhkeaa puuhun lehti. Hänen täytyi

ruveta kirjoittamaan.