Oltiin tammikuun lopulla; oli kauhea lumipyry; tuiskuna tuprutteli
lumi kaduilla ja kujilla; ikkunaruudut olivat ulkopuolelta ikäänkuin
liimatut lunta täyteen, katoilta vyöryi alas lumikinoksia ja ihmiset
näyttivät saaneen siivet; he juoksivat ja lensivät toistensa
syliin, jäivät hetkiseksi pitämään kiinni toisistaan ja pysyivät
niin kauvan paikallaan. Kuomireet ja hevoset olivat kuin jauhoista
nostetut, palvelijat seisoivat selkä kuomia vastaan ja ajoivat selin
vastatuuleen. Jalkamiehet pysyttelivät kaiken aikaa rekien suojassa,
vaivalloisesti ne liikkuivat paksussa lumessa; ja kun myrsky vihdoin
asettui ja talojen seinustalle luotiin kaitainen polku, pysähtyivät
ihmiset seisomaan, kun joku tuli vastaan; kenelläkään ei ollut halua
astua ensi askelta syvään hankeen, päästääkseen toista sivutse.
Sanattomina he seisoivat kunnes kumpikin ikäänkuin salaisesta
sopimuksesta uhrautui ja upotti toisen jalkansa lumihankeen.
Illalla tyyntyi kokonaan. Taivas oli ikäänkuin luudalla laastu,
kaarrettu korkeammaksi ja entistä kuulakkaammaksi, tähdet näyttivät
ihkasen uusilta, toiset olivat niin siniset ja kirkkaat -- ja tuli
sellainen pakkanen että narisi ja paukkui. Päällimmäinen lumikerros
saattoi käydä niin kovaksi, että se varhaisena aamuna kannatti
varpuset; ne hyppelivät ylös, alas lapioiduilla paikoilla, mutta
syömistä ei kuulunut ja kylmä oli aika lailla.
"Pip!" pani toinen toiselle, "tämä on sitte olevinaan sitä uutta
vuotta! -- pahempipa se on kuin vanha olikaan! Samalla olisimme
voineet pitää vanhan vuotemme. Minä olen tyytymätön ja syystä."
"Niin, ja millä touhulla ihmiset ottivat vastaan sitä uuttavuotta!"
sanoi viluinen pieni varpunen, "ruukkuja viskeltiin oviin ja
riehuttiin ja riemuittiin siitä että vanha vuosi oli mennyt menojaan;
ja iloissani olin minäkin, sillä minä luulin, että tulisi lämpöisiä
ilmoja, mutta ei siitä ole tullut mitään; pakkanen paukkuu entistä
pahemmin! Ihmiset ovat ihan sekaisin ajanlaskussaan."
"Niin ovat kun ovatkin!" sanoi kolmas varpunen, se oli vanha
valkeapää; "heillä on se sellainen laitos, jota he sanovat allakaksi,
se on heidän omia keksintöjään ja sen mukaan pitää sitte kaiken
käydä! mutta se ei ota käydäkseen! -- Vuosi alkaa kun kevät tulee,
sellainen on luonnon laki ja sitä minä noudatan."
"Mutta koska kevät tulee?" kysyivät muut varpuset.
"Se tulee kun haikara tulee, mutta hänen tulonsa on aivan
epämääräinen eikä täällä kaupungissa tiedetä siitä mitään; maalla
tietävät ne asiat paremmin; entä jos lentäisimme sinne odottamaan?
Kevät on siellä likempänä."
"Niin, se sopii erinomaisesti!" sanoi varpunen, joka kauvan oli
kulkea piipoittanut sanomatta mitään erityistä. "Minulla on täällä
kaupungissa mukavuuksia, joita pelkään siellä maalla kaipaavani.
Täällä on eräässä talossa ihmisperhe, he ovat keksineet sen järkevän
tavan, että ovat naulanneet seinään kolme, neljä kukkaruukkua;
suuri aukko on sisäänpäin, pohja ulospäin ja pohjaan on tehty niin
suuri läpi, että minä voin lentää ulos ja sisään; siellä on minulla
ja miehelläni pesä ja sieltä ovat kaikki poikasemme lähteneet
maailmalle. Ihmisperhe on tietysti tehnyt kaiken tämän huvikseen,
saadakseen katsella meitä, muuten eivät he ikinä olisi sitä tehneet.
He siroittelevat meille leivänmurusia, niinikään huvikseen, ja
samalla saamme me siitä ruokamme; elämämme on ikäänkuin turvattu; --
minä luulen melkein että minä jään tänne ja minun mieheni jää tänne,
vaikka me olemmekin tyytymättömät -- mutta me jäämme."
"Ja me lennämme maalle katsomaan eikö kevättä kuulu!" ja sitte he
lensivät.
Ja maalla oli oikea talvi; siellä oli pari astetta kylmempi pakkanen
kuin kaupungissa. Kirpeä viima puhalsi yli lumisten kenttäin.
Talonpoika istui reessään, suuret rukkaset käsissä, ja leipoi
käsivarsiaan yhteen ajaakseen niistä pois pakkasta; piiska makasi
hänen sylissään, laihat hevoset juoksivat niin että höyry nousi, lumi
narisi ja varpuset hyppelivät reenjalasten jäljissä vilusta väristen.
"Pip!" koska kevät tulee? Se kestää niin kauvan!
"Niin kauvan!" kaikui kenttien poikki korkeimman kinoksen harjalta.
Ehkäpä se oli kaiku joka puhui, mutta ehkäpä ne sanat myöskin
läksivät sen kummallisen vanhan miehen suusta joka istui korkeimman
kinoksen harjalla tuulessa ja tuiskussa; hän oli ihkasen valkoinen,
aivan kuin talonpoika sarkatamineissaan, pitkät valkoiset hiukset,
valkoinen parta, kalpeissa kasvoissa suuret, kirkkaat silmät.
"Kuka tuo vanhus on?" kysyivät varpuset.
"Kyllä minä tiedän!" sanoi vanha korppi, joka istua kökötti
portinpylvään nenässä. Se suvaitsi alentua tunnustamaan, että me
kaikki olemme vain pikkulintuja Jumalan edessä, ja antautui sentähden
keskusteluun varpusten kanssa. "Minä tiedän kuka vanhus on. Se on
Talvi, menneen vuoden vanha äijä. Hän ei ole kuollut kuten allakka
sanoo, vaan hän on sen pienen prinssin holhooja, jonka nimi on Kevät
ja joka tulee. Niin, ohjakset ovat Talven käsissä. Huu, te hytisette
ja värisette, te pienet raukat!"
"Niin, niinhän minä aina olen sanonut!" virkkoi pienin varpunen, "se
allakka on ihan ihmisten keksimä, se ei ole sovitettu luonnon mukaan!
jättäisivät sellaiset asiat meidän haltuumme, jotka olemme hienompaa
tekoa."
Ja kului viikko, milteipä kaksi; metsä törrötti mustana, jäätynyt
sisäjärvi makasi uomassaan raskaana, jähmettyneen lyyjyn kaltaisena;
pilvet -- niin, ne eivät enään olleet pilviä, vaan ne vaappuivat
märkinä, jääkylminä usvina maiden päällä; suuret mustat korpit
lentelivät laumoissa, ääneti ja kirkumatta. Tuntui siltä kuin kaikki
olisi nukkunut syvää unta. --
Välähtipä sitte auringonsäde järvelle ja se välkkyi kuin sulatettu
tina. Lumi kentillä ja kinosten harjalla lakkasi kimmeltelemästä
entisellä kimmellyksellään, mutta valkoinen haamu, Talvi itse, istui
yhä entisellä paikallaan, katse tiukasti tähdättynä etelää kohti; ei
hän ensinkään huomannut, että lumipeite ikäänkuin vaipumistaan vaipui
maahan, että siellä täällä tuli näkyviin pieni, ruohonkarvainen mätäs
ja siellä varpuset vasta hyörivät ja pyörivät.
"Kvivit! Kvivit! tuleeko nyt kevät?"
"Kevät!" helähti poikki niittyjen ja vainioiden ja halki
mustanpuhuvan metsän, jonka puunrungoista heloitti tuoreen vihanta
sammal; ja etelästä tulla viilättivät halki ilmojen molemmat
ensimäiset haikarat; kummankin selässä istui herttainen pieni
lapsi, poika ja tyttö; ja tervehtiessään suutelivat he maata; ja
minne heidän jalkansa vaan tekivät jäljen, siellä nousi lumen alta
valkoisia kukkia; käsi kädessä astuivat he vanhan jää-äijän, Talven
luo, painautuivat tervehtiessään hänen rinnalleen ja samassa hetkessä
katosivat he kaikki kolme näkymättömiin ja koko maisema hävisi;
paksu, märkä usva peitti tiheänä ja raskaana kaikki tyynni. -- Vähän
myöhemmin alkoi tuuli käydä -- se läksi lentämään kautta maiden,
se tuli väkevin puuskin ja karkoitti usvan, aurinko paistoi niin
lämpöisesti; -- itse Talvi oli kadonnut, Kevään herttaiset lapset
istuivat vuoden valtaistuimella.
"Tämä se vasta on uutta vuotta!" sanoivat varpuset. "Nyt me kai
saamme takaisin oikeutemme ja korvausta ankaran talven vaivoista."
Minne molemmat lapsukaiset vaan kääntyivät, siellä puhkesi puihin
ja pensaisiin vihreitä nuppuja, siellä kävi nurmi korkeammaksi,
laihovainio yhä heleämmän vihriäksi. Ja pieni tyttö heitteli
heittelemistään ympärilleen kukkia; hänellä oli niitä helman
täydeltä, niitä kumpuili esiin yhä uusia, niitä oli aina yllin
kyllin, vaikka hän olisi viskellyt niitä kuinka runsaasti --
touhuissaan viskasi hän omena- ja päärynäpuiden päälle kokonaisen
kukkaiskinoksen, niin että ne upeilivat täydessä loistossaan
ennenkuin vielä olivat ehtineet saada vihreitä lehtiäkään.
Ja tyttö taputteli käsiään ja poika taputteli niinikään ja lintuja
tulla viilätti, kukaan ei tietänyt mistä, ja kaikki ne lauloivat ja
visertelivät: "kevät on tullut!"
Kaunista se oli. Ja moni vanha mummo astui mökkinsä ovesta
päiväpaisteeseen, kääntelihe siinä, katseli keltaisia kukkia, joita
niitty heloitti täynnänsä, aivan niinkuin ennen, hänen nuoruutensa
päivinä; maailma oli taaskin käynyt nuoreksi.
"Ihanaa täällä tänään on!" sanoi hän.
Ja metsä oli vielä tumman ruskea, nuppu nupun vieressä, mutta
tuoksumaratti versoi jo tuoreena ja tuoksuvana, orvokit upeilivat
täydessä kukassa ja vuokot ja kevätesikot olivat jo puhjenneet, niin,
joka heinä uhkui mehua ja mahlajaa, komeat istumasijat nurmikko
totisesti tarjosi ja siellä istui Kevään nuori pari käsi kädessä ja
lauloi ja hymyili ja kasvoi kasvamistaan.
Lempeä sade lankesi taivaasta heidän päälleen, he eivät sitä
huomanneet, sadepisarat ja ilonkyyneleet sulivat samaksi pisaraksi.
Morsian ja ylkä suutelivat toisiaan ja tuossa tuokiossa aukaisi metsä
lehtisilmukkansa. -- Auringon noustessa olivat kaikki metsät vihriät.
Ja käsi kädessä asteli morsiuspari tuoreen, väräjävän lehtikaton
alla, missä vain auringon valo ja hyppelevät varjot loivat
vivahduksia nurmen vihantaan. Neitseellinen puhtaus ja raikas lemu
henki hentoisista lehdistä; kirkkaina ja iloisina kumpuilivat ojat
ja purot vihriän, samettipehmeän kaislikon ja kirjavien kivien
keskitse. "Tämä runsaus on ylenpalttinen ja alituinen ja ikuinen ja
siksi se jää!" sanoi koko luonto. Ja käki kukkui ja leivo liverteli;
oli kaunoinen kevät; mutta piilipuut olivat verhonneet kukkansa
villakintaisiin, ne olivat niin kauhean varovaiset ja se on niin
ikävää.
Ja päivät kuluivat ja viikot vierivät, lämmin tulvi ikäänkuin
lainehtimalla taivaasta; kuumat ilma-aallot vyöryivät läpi viljain
ja ne kellastuivat kellastumistaan. Pohjolan sisäjärven valkoinen
lootuskukka levitti suuret, vihriät lehtensä vesipeiliin ja kalat
etsivät varjoa niiden alta; ja metsän tyvennössä, missä aurinko
paahtoi talonpoikaispirtin seinään ja auenneisiin ruusuihin, missä
kirsikkapuut riippuivat täynnä meheviä, mustia, auringon kuumoittamia
marjoja -- siellä lauleli Kesän kaunis nainen, sama, jonka näimme
lapsena ja morsiamena; ja hän käänsi katseensa kohti mustia pilviä,
jotka nousivat taivaalle aallonmuotoisina ja vuorenkorkuisina
ja kohosivat yhä korkeammalle; niitä tuli kolmelta taholta;
kivettyneenä, nurin käännettynä merenä laskeutuivat ne sitte metsää
kohti, jossa hiljaisuus oli syvä kuin taikakeinoilla loihdittu;
pieninkin tuulenhenki oli pannut levolle, joka lintu vaikeni, koko
luonto seisoi juhlallisessa odotuksessa; mutta teiltä ja poluilta
kiirehtivät hevosmiehet, jalkamiehet ja ratsastajat minkä pääsivät,
katon alle. -- Samassa syttyi välähdys ikäänkuin aurinko olisi
puhjennut esiin pilvistä, se tuikahti, häikäisi, uhkasi polttaa
poroksi ja hävisi samassa jyristen pilveen; vettä tuli kaatamalla;
tuli yö, tuli valoisaa, hiljeni, jyrisi. -- Nuoret, ruskeahelpeiset
korret suossa liikkuivat pitkinä laineina, metsän oksat peittyivät
vesisumuun, tuli pimeä ja tuli valoisaa, hiljeni, jyrisi. -- Viljat
ja heinät makasivat luokona maassa, ikäänkuin vesivirtojen vieminä,
josta eivät ikinä enään nouse. -- Äkkiä harveni sade yksityisiksi
pisaroiksi, aurinko paistoi ja helminä kimmeltelivät vesipisarat
lehdillä ja heinänhelpeissä. Linnut lauloivat, kalat polskivat
purossa, hyttyset tanssivat ja kivellä, keskellä suolaista, myrskyn
myllertämää merivettä istui itse _Kesä,_ voimakas, väkeväjänteinen
mies, hiukset likomärkinä. Raikkaan kylvyn nuorentamana istui hän
lämpöisessä auringonpaisteessa. Koko luonto hänen ympärillään
oli nuorentunut, kaikki kasvit seisoa rehoittivat voimakkaina,
ihanaisina. Oli kesä, lämmin, suloinen kesä.
Makea tuoksu tulvi rehevästä apilasvainiosta, mehiläiset surisivat
vanhan käräjätalon ympärillä; vadelmanvarret kiertelivät alttarikiveä
joka sateen puhdistamana paistoi auringossa; ja sinne lensi
mehiläisten kuningatar parvineen ja teki hunajaa ja vahaa. Sitä ei
nähnyt kukaan muu kuin Kesä ja hänen reipas, voimakas vaimonsa;
heidän edessään seisoi alttaripöytä, kukkurallaan luonnon uhrilahjoja.
Ja iltataivas hohti kuin kulta, ei yksikään kirkonkupu hohda sillä
tavalla, ja kuu paistoi ilta- ja aamuruskojen välillä. Oli kesän
armainen aika.
Ja päivät kuluivat ja viikot vierivät. -- Elonkorjaajien kiiltävät
vikatteet vilkkuivat viljavainioista, omenapuunoksat nuokkuivat
punaisten ja keltaisten hedelmiensä painon alla; humala tuoksui
kauniisti ja riippui suurissa tertuissa; ja pähkinäpuiden alla,
joitten hedelmät riippuivat raskaina möhkäleinä, lepäsivät mies ja
vaimo, Kesä ja hänen vakavamielinen vaimonsa.
"Tätä runsautta!" virkkoi hän, "ympärillämme näemme siunattua
hedelmää, on kotoista ja lämmintä ja kuitenkin ikävöin, en itsekään
tiedä miksi -- lepoa, -- rauhaa! en tiedä millä nimellä sitä
nimittäisin! -- Nyt kynnetään taasen maita! Ihmiset tahtovat saada
yhä enemmän ja enemmän voittoa. -- Kas haikaroita! ne tulevat
suurissa parvissa ja seuraavat etäältä auraa; kas Egyptin lintua,
joka kantoi meidät ilmojen halki! Muistatko kuinka me lapsina tulimme
tänne Pohjolan maahan? -- Kukkia me toimme, kaunista päiväpaistetta
ja vihreitä metsiä. Pahoin on tuuli niitä nyt pidellyt, ne
ruskettuvat ja mustuvat niinkuin etelän puut, mutta eivät kanna
kultaisia hedelmiä kuten ne!"
"Tahdotko sinä nähdä niitä?" sanoi Kesä. "Iloitse siis!" ja hän nosti
kätensä ja metsän lehvät kävivät punaisiksi ja keltaisiksi, värien
upeus valtasi kaikki metsät; ruusupensaassa loisti tulipunaisia
marjoja, seljan oksilla riippui suuria, raskaita, tummanruskeita
marjoja, villit kastanjat putoilivat kypsinä tummanvihreistä
kuoristaan ja metsässä kukkivat orvokit toistamiseen.
Mutta vuoden kuningatar kävi yhä harvasanaisemmaksi ja kalpeni
kalpenemistaan. "Tuuli on kylmä!" sanoi hän, "yön sumut ovat märät!
-- minä ikävöin -- lapsuuteni maata." --
Ja hän näki haikaroiden lentävän pois, jokikinen meni! ja hän
kurotti kätensä niiden perässä. -- Hän nosti silmänsä pesiin, jotka
seisoivat tyhjinä, yhdessä kasvoi korkeavartinen ruiskukka ja
toisessa keltainen villinauris. Ei olisi luullut pesällä muuta virkaa
olevankaan kuin varjella ja suojella kukkaa; ja varpuset tulivat
pesälle.
"Pip! minne herrasväki on joutunut? Eivät he kärsi tuulenhenkeä, ovat
tietysti lähteneet pois maasta; onnea matkalle!"
Ja yhä keltaisemmiksi kävivät metsän lehvät ja lehdet vapisivat
vapisemistaan, syksyn myrskyt puhalsivat, oli myöhäinen syksy. Ja
keltaisella lehtiläjällä lepäsi vuoden kuningatar ja katseli lempein
silmin tuikkivaa tähteä, ja hänen puolisonsa seisoi hänen luonaan.
Tuulenpuuska löyhytteli lehtiä -- ne asettuivat takaisin läjään,
yksin hän oli poissa, mutta perhonen, vuoden viimeinen, lensi läpi
kylmän ilman.
Jo tulivat märät usvat, tuli jäinen viima ja pimeät, pisimmät
yöt. Vuoden kuningas seisoi lumivalkoisissa hapsissaan, mutta hän
ei itsekään tietänyt että ne olivat niin valkoiset, hän luuli
lumihiutaleitten putoilevan pilvistä; paksu lumikerros peitti vihreän
maan.
Ja kirkonkellot julistivat maailmalle joulujuhlaa.
"Syntymäkellot soivat!" sanoi vuoden kuningas, "pian syntyy uusi
hallitsijapari ja sekä minä että hän saamme levätä tuikkivassa
tähdessä."
Ja raikkaassa, vihriässä kuusikossa, missä lumi peitti maan, seisoi
jouluenkeli vihkimässä nuoria kuusia juhlaansa.
"Iloa pirttiin, iloa alle vihriäin puitten!" sanoi vuoden vanha
kuningas, viikot olivat vanhentaneet hänet lumivalkoiseksi ukoksi.
"Leposi aika koittaa pian, vuoden nuori pari saa nyt kruunun ja
valtikan!"
"Valta on kuitenkin sinun!" sanoi jouluenkeli, "valta, muttei lepo!
Anna lumen lämpimänä peittää nuorta viljaa! opi kärsimään sitä
että toinen saa kunnian vaikka sinä olet hallitsija, opi elämään
unohdettuna ja kuitenkin elämään! Sinun vapautesi hetki koittaa kuten
kevät koittaa!"
"Koska kevät koittaa?" kysyi Talvi.
"Se tulee kun haikara tulee!"
Kiharat valkoisina ja hapset lumenkarvaisina istui Talvi jääkylmänä,
vanhana ja käyrävartisena, mutta väkevänä kuin talven viima ja jään
valta, korkean kinoksen harjalla ja tähysteli etelää kohti kuten
Talvi ennenkin oli tähystellyt. -- Jäät paukkuivat, lumi narisi,
luistelijat liitelivät järvien kirkkaita pintoja pitkin ja hauskoilta
näyttivät varikset ja harakat valkoisella lumella. Ei liikkunut
tuulen hengähdyskään. Ja tuulettomassa pakkasessa puristi Talvi
kätensä nyrkeiksi ja maitten väliin syntyi sylenpaksuinen jää.
Sitte tulivat taas varpuset kylästä ja kysyivät: "kuka on tuo vanha
mies?" Ja korppi sattui taaskin istumaan siinä likellä, tai korpin
poika, joka on sama asia, ja se sanoi heille: "se on Talvi! menneen
vuoden vanha äijä. Hän ei ole kuollut, kuten allakka sanoo, vaan hän
on tulevan Kevään holhooja!"
"Koska kevät tulee?" kysyivät varpuset, "silloin meille tulee
paremmat ajat ja parempi hallitus! vanhasta ei ollut mihinkään!"
Ja mietteissään nyökytti Talvi päätään mustalle, lehdettömälle
metsälle, jossa jokainen puu näytti oksiensa kaunista muotoa ja
kaarevuutta. Ja talvi-unen kestäessä alenivat pilvien jääkylmät
huurut - valtias näki unta nuoruutensa ja miehuutensa ajasta ja
päivän koittaessa seisoi koko metsä kimmeltelevässä kuurassa, se oli
Talven kesä-unelma; aurinko varisteli kuuraa oksilta.
"Koska kevät tulee?" kysyivät varpuset.
"Kevät!" kuului kaikuna kukkuloilta, joilla vielä oli lunta. Ja
aurinko paistoi yhä lämpöisemmin ja lämpöisemmin, lumi suli, linnut
visertelivät: "kevät tulee!"
Ja korkealta, halki ilmain tuli ensimäinen haikara ja sitä seurasi
toinen; kummankin selässä istui kaunis lapsi, ja he laskeutuivat
maan paljaalle kamaralle ja he suutelivat maata ja he suutelivat
hiljaista, äänetöntä vanhusta ja hän haihtui usvan mukaan, kuten
Mooses hävisi vuorelta.
Vuoden tarina oli lopussa.
"Onhan se aivan oikein!" sanoivat varpuset, "ja onhan se hyvin
kaunista, mutta ei se ole allakan mukaista ja silloin ovat asiat
hullusti!"