Pyhin päivä kaikista elämän päivistä on se, jolloin me kuolemme;
se on viimeinen päivä, muutoksen suuri, pyhä päivä. Oletko koskaan
oikein vakavasti ajatellut tätä mahtavaa, viimeistä hetkeä täällä
maan päällä, joka niin varmaan tulee.
Oli kerran mies, häntä sanottiin ankaraksi uskovaiseksi, sanan
soturiksi, sana oli hänelle laki, hän oli toimellisen herran
toimellinen palvelija. -- Kuolema seisoi nyt hänen vuoteensa ääressä,
kuolema, kasvot taivaallisen ankaroina.
"Hetki on tullut, sinun täytyy minua seurata!" sanoi kuolema ja
kosketti jääkylmällä sormellaan hänen jalkojaan ja ne jäätyivät.
Kuolema kosketti hänen otsaansa, sitte hänen sydäntään ja se särkyi
ja sielu seurasi kuolon enkeliä.
Mutta niinä harvoina sekunteina ennenkuin vihkivä kosketus ehti
jalasta otsaan ja sydämeen, vyöryivät kuin meren suurina, raskaina
aaltoina kaikki elämän kokemukset ja herätykset kuolleen kimppuun.
Samalla tavalla saattaa yhdellä ainoalla katseella silmäillä
pohjattomaan syvyyteen tai yhdellä ajatuksen salamalla käsittää
mittaamattomia etäisyyksiä; samalla tavalla saattaa yhdellä haavaa,
yhdellä silmäyksellä nähdä äärettömän tähtitaivaan ja tuntea
maailmoja ja taivaankappaleita aavassa avaruudessa.
Sellaisena hetkenä vapisee hätääntynyt syntinen eikä tiedä minne
turvautua. Tuntuu siltä kuin hän vaipuisi äärettömään tyhjyyteen. --
Mutta vanhurskas kallistaa päänsä Jumalan puoleen ja antautuu hänen
turviinsa kuin lapsi, sanoen: "tapahtukoon sinun tahtosi!"
Mutta tällä kuolevalla ei ollut lapsen mieltä, hän tunsi olevansa
mies; ei hän vavissut syntisenä, hän tiesi olevansa hurskas
uskovainen. Hän oli riippunut kiinni uskonnon muodoissa niiden koko
ankaruudessa; hän tiesi että miljoonien täytyy kulkea leveää tietä
kadotukseen; hän olisi ollut valmis täällä elämässä hävittämään
heidän ruumiinsa tulella ja miekalla, kuten heidän sielunsa jo oli
ja ikuisesti tulisi olemaan hävitetty --; hänen tiensä kulki nyt
taivasta kohti, missä armo avasi hänelle portin, se luvattu armo.
Ja sielu seurasi kuolon enkeliä, mutta käänsi vielä kerran katseensa
vuoteeseen, missä ruumis makasi valkoisessa kuolinpaidassaan,
minuutensa vieraana jäljennöksenä. -- Ja he lensivät ja he kävelivät
-- he kulkivat kuni mahtavassa salissa ja samalla se kuitenkin
oli metsä; luontoa oli leikelty, venytetty, köytetty ja istutettu
riveihin, taitehikkaasti kuin vanhoissa ranskalaisissa puutarhoissa;
siellä oli naamiaiset.
"Se on ihmiselämä!" sanoi kuolon enkeli.
Kaikki olennot olivat enemmän tai vähemmän naamioidut; ne jotka
kävivät sametissa ja kullassa eivät suinkaan aina olleet jaloimmat
eivätkä mahtavimmat, eivätkä ne jotka kävivät köyhän miehen
tamineissa olleet alhaisimpia ja vähäisimpiä. -- Kummalliset
naamiohuvit ne olivat ja varsinkin tuntui oudolta että he kaikki
huolellisesti koettivat vaatteidensa alle kätkeä jotakin toistensa
silmältä; mutta toinen repi toista, paljastaakseen peitettyä, ja
silloin pisti esiin eläimen pää; toisen vaatteista näkyi irvistelevä
apina, toisen vaatteista iljettävä pukki, niljainen käärme tai hidas
kala.
Se oli se eläin jota me kaikki kannamme ruumiissamme, eläin joka
on kasvanut kiinni ihmiseen ja se rimpuili ja reistaili ja pyrki
näkyviin ja jokainen piteli sitä lujasti kiinni vaatteidensa sisässä,
mutta muut repivät esiin ja huusivat: "Näetkös! Katsoppas! Siinä se
on! Siinä se on!" ja toinen paljasti minkä ehti toisen kurjuutta.
"Entä mikä eläin minulla oli?" kysyi vaeltava sielu; ja kuolon enkeli
viittasi ylpeään olentoon, jonka päätä ympäröi loistava, kirjava
sädekehä, mutta miehen sydämen kohdalla piiloitti eläin jalkojaan,
riikinkukon jalkoja; sädekehä oli vain linnun kirjava pyrstö.
Ja heidän kulkiessaan kirkuivat suuret linnut pahasti puitten
oksilta; kovilla ihmisäänillä ne huusivat: "kuuleppas
kuolemankulkija, muistatko minua?" -- Kaikki hänen elämänsä päivien
pahat aivoitukset ja teot huusivat hänelle: "muistatko minua?"
Ja hetkisen värisi sielu, sillä se tunsi äänet, pahat ajatukset ja
teot, jotka astuivat esiin kuin todistajat käräjissä.
"Meidän lihassamme, meidän pahassa luonnossamme ei mitään hyvää asu!"
sanoi sielu, "mutta minun ajatukseni eivät kehkeytyneet teoiksi,
maailma ei nähnyt pahaa hedelmää!" ja hän riensi rientämistään,
pian päästäkseen kuulemasta ilkeää kirkunaa, mutta ne suuret,
mustat linnut kiertelivät, kaartelivat hänen päänsä päällä ja
huusivat huutamistaan, ikäänkuin koko maailmalle julistaakseen
julistettavaansa; ja hän juoksi kuin ahdistettu kauris ja joka
askeleella sattui jalka teräviin kiviin ja ne repivät hänen jalkojaan
niin että koski. "Mistä nämä terävät kivet tulevat? Nehän peittävät
maata niinkuin kuihtuneet lehdet!"
"Ne ovat ne ajattelemattomat sanat, joita olet päästänyt suustasi ja
jotka ovat haavoittaneet lähimmäisesi sydäntä paljon pahemmin kuin
nyt haavoittavat jalkojasi!"
"Sitä en tullut ajatelleeksi!" sanoi sielu.
"Älkää tuomitko ettei teitä tuomittaisi!" kaikui halki ilman.
"Kaikki olemme me syntiä tehneet!" sanoi sielu ja nousi taaskin
pystyyn. "Minä olen pitänyt lain ja evankeliumin, minä olen tehnyt
kaiken voitavani, en ole kuten muut!"
Ja he seisoivat taivaan portilla ja enkeli, portinvartia, kysyi:
"Kukas olet? Sano minulle uskosi ja näytä minulle tekosi!"
"Minä olen ankarasti täyttänyt kaikki käskyt! minä olen nöyrtynyt
maailman silmissä, minä olen vihannut ja vainonnut pahaa ja pahoja,
niitä jotka vaeltavat laveaa tietä ikuiseen kadotukseen, ja minä olen
yhä valmis, mikäli vaan voin, tekemään sitä tulella ja miekalla!"
"Sinä olet siis Muhametin tunnustajia!" sanoi enkeli.
"Minä! -- en ikinä!"
"Joka miekkaan tarttuu se miekkaan hukkuu! sanoo poika; hänen uskoaan
ei sinulla ole. Sinä olet ehkä Israelin lapsi, joka sanot Mooseksen
kanssa: silmä silmästä ja hammas hampaasta! Israelin lapsi, jonka
kiivas Jumala on vain kansasi Jumala!"
"Minä olen kristitty!"
"Sitä en näe uskostasi enkä teoistasi. Kristuksen oppi on
anteeksiantoa, rakkautta ja armoa!"
"Armoa!" kajahti äärettömässä suojassa ja taivaan portti avautui ja
sielu liiteli kohti kutsuvaa kirkkautta.
Mutta valo joka tulvi vastaan, oli niin häikäisevä, niin läpitunkeva,
että sielu väistyi kuin paljastettua miekkaa; ja sävelet soivat
niin lempeinä ja valtavina ettei mainen kieli pysty sitä lausumaan
ja sielu värisi ja kumartui yhä syvemmälle ja syvemmälle, mutta
taivaallinen kirkkaus tunkeutui siihen ja silloin se käsitti ja
tunsi mitä ei ikinä ennen ollut tuntenut: ylpeytensä, kovuutensa ja
syntisyytensä taakan painon. -- Kirkkaus täytti koko sen olennon.
"Sen hyvän minkä tein, tein siksi etten toisin voinut tehdä, mutta
-- -- pahuuteni, se läksi minusta itsestäni!"
Ja taivaan puhdas valo häikäisi sielua, hervotonna näytti se vaipuvan
syvälle, syvälle, oman itsensä umpisolaan; se tunsi olevansa
niin syntien raskauttama, niin kelvoton taivaan valtakuntaan, ja
ajatellessa ankaraa vanhurskasta Jumalaa ei se uskaltanut edes
kuiskata sanaa: "armoa!"
-- Ja samassa oli armo tarjolla, armo, jota ei osattu odottaa. --
Jumalan taivas täytti koko avaran tilan, Jumalan rakkaus valautui
siihen pohjattoman runsaana.
"Ole pyhäinen, ihanainen, rakastavainen ja iankaikkinen, oi
ihmissielu!" kaikui soittaen ja helisten vastaan. Ja kaikki, kaikki
saamme me maisen elämämme viimeisenä päivänä vavisten peräytyä
taivaan valtakunnan loistoa ja kirkkautta; kaikki saamme me painua
syvälle, syvälle, nöyrtyä maan tasalle ja samalla pysyä pystyssä
hänen rakkautensa ja armonsa turvissa. Me saamme liidellä uusissa
maailmoissa, puhdistuneina, parantuneina ja kirkastuneina, me saamme
yhä enemmän ja enemmän liketä valon ihanuutta ja hänen vahvistaminaan
tulla mahdollisiksi astumaan ikuiseen kirkkauteen.