Oli kerran mahtava kuningatar, jonka puutarhassa kasvoi kaikkien
vuodenaikojen ja kaikkien maailman maiden kukkia, mutta ruusuista hän
varsinkin piti ja sentähden hänellä oli mitä erilaisimpia ruusuja,
alkaen villeistä orjantappuroista, joitten vihreät lehdet lemuavat
kuin omena, Provencen ihanimpiin ruusuihin, ja ne kiipesivät ylös
linnan muureja, kietoutuivat pylväitten ja ikkunapielien ympäri,
tunkeutuivat käytäviin, ja pitkin kattoa, kaikkiin saleihin; ja
ruusujen lemu ja muoto ja väri oli mitä vaihtelevin.
Mutta suru ja murhe asui linnassa; kuningatar oli kuolinvuoteellaan
ja lääkärit julistivat, että hänen täytyy kuolla.
"Yksi pelastuskeino löytyy!" sanoi viisain heistä. "Tuokaa hänelle
maailman ihanin ruusu, se joka on korkeimman ja puhtaimman rakkauden
ilmaus; jos se saatetaan hänen silmiensä eteen ennenkuin ne sammuvat,
niin hän jää eloon."
Ja nuoret ja vanhat ympäri maata riensivät tuomaan ruusuja, ihanimmat
tuotiin joka puutarhasta, mutta ne ruusut eivät olleet niitä;
rakkauden yrttitarhasta olivat ruusut noudettavat, mutta mikä ruusu
_siellä_ oli korkeimman, puhtaimman rakkauden ilmaus?
Ja runoilijat lauloivat maailman ihanimmasta ruususta ja jokainen
nimitti oman ruusunsa nimen. Ja sanoma saapui joka sydämelle, joka
rakkaudessa sykki, sanoma saapui kaikille säätyluokille, kaikille
ikäluokille.
"Kukaan ei vielä ole lausunut kukkasen nimeä!" sanoi viisas mies.
"Kukaan ei ole osoittanut paikkaa, missä se koko ihanuudessaan
ylenee! Eivät kelpaa ruusut Romeon ja Julian arkusta tai Valborgin
haudalta, vaikka taru ja laulu aina tulevat säilyttämään niiden
tuoksun; eivät kelpaa ruusut, jotka versovat Winkelriedin verisestä
peitsestä, verestä, joka pyhänä virtaa sankarin sydämestä kun hän
isänmaan edestä kuolee, vaikka se kuolo on suloisempi kuin mikään
muu ja se veri punaisempi kuin kaikki ruusut. Eikä se ole sekään
ihmekukka, jonka hoitamiseen mies vuosikaudet umpeensa, pitkinä
unettomina öinä yksinäisessä kammiossaan uhraa terveen elämänsä:
tieteen ihmeellinen ruusu."
"Minä tiedän missä se kukkii", sanoi onnellinen äiti, joka hento
lapsi käsivarrella tuli kuningattaren vuoteen ääreen. "Minä tiedän
missä maailman ihanin ruusu löytyy! Ruusu joka on korkeimman
ja puhtaimman rakkauden ilmaus. Se kukkii suloisen lapseni
hehkuvilla poskilla, kun se unen virkistämänä avaa silmänsä ja koko
rakkaudellaan hymyilee minua vastaan."
"Se on kaunis ruusu, mutta on olemassa kauniimpi!" sanoi viisas mies.
"On, paljon kauniimpi!" sanoi joku naisista. "Minä olen sen nähnyt;
pyhäisempää, ylevämpää ruusua ei ole olemassa, mutta se oli kalpea
kuin teeruusun lehdet; kuningattaren poskilla minä sen näin; hän
oli riisunut kuninkaallisen kruununsa ja kanniskeli itse pitkän,
surullisen yön kipeää lastaan, itki sen tähden, suuteli sitä ja
rukoili Jumalaa niinkuin vain äiti rukoilee tuskan hetkellä."
"Pyhä on surun valkoinen ruusu ja ihmeellinen sillä on voima, mutta
se ei sittenkään ole se."
"Ei, maailman ihanimman ruusun olen minä nähnyt Herran alttarin
edessä!" sanoi hurskas, vanha piispa. "Minä näin sen loistavan
kuni enkelin kasvot. Nuoret tytöt astuivat ehtoollispöydän eteen
uudistamaan kasteensa liittoa ja ruusut hehkuivat ja ruusut
vaalenivat terveillä poskipäillä; tuossa seisoo nuori tyttö; sielu
täynnä puhtautta ja rakkautta nostaa hän katseensa Jumalaansa kohti;
siinä on puhtaimman ja korkeimman rakkauden ilmaus."
"Siunattu olkoon se ruusu!" sanoi tietäjä, "mutta kukaan teistä ei
sittenkään ole lausunut maailman ihanimman ruusun nimeä."
Silloin astui huoneeseen lapsi, kuningattaren pieni poika; kyyneliä
oli hänen silmissään ja hänen poskillaan; hän kantoi käsissään
suurta, avattua kirjaa, sen kannet olivat samettia ja siinä oli
suuret hopeahaa'at.
"Äiti!" sanoi poika, "kuuleppa nyt mitä minä olen lukenut!" ja lapsi
istuutui vuoteen ääreen ja rupesi lukemaan hänestä, joka antautui
ristin kuolemaan pelastaakseen ihmiset, yksin syntymättömätkin
sukukunnat... 'Suurempaa rakkautta ei ole!'
Ja ruusuinen puna välähti kuningattaren poskille, hänen silmänsä
kävivät niin suuriksi ja kirkkaiksi, sillä hän näki kuinka kirjan
lehdiltä yleni maailman ihanin ruusu, kuva siitä joka versoi
Kristuksen verestä ristin puulla.
"Minä näen sen!" sanoi kuningatar. "Se joka sen ruusun näkee,
maailman ihanimman, se ei koskaan kuole!"